Kuukausi: heinäkuu 2017

Pippuroitu kersantti

Taloudessamme on nyt kolme versiota Beatlesin vuoden 1967 klassikkoalbumista Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band. Vinyyliversion hommasin 1970-luvun lopulla, ja sitä olen kuunnellut koko lailla paljon vuosien mittaan, luultavasti enemmän kuin mitään muuta Beatles-levyä. Muutaman vuoden takaisessa massiivisessa The Beatles -boksissa tuli huolellisesti remasteroitu cd-versio. Kolmas versio on albumin ilmestymisen viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi keväällä ilmestynyt Anniversary Edition.

Kolmas versio tuli hankittua ääniteknisestä mielenkiinnosta, sillä puristien ja joidenkin Beatles-fanien järkytykseksi Giles Martin ja Sam Okell ovat miksanneet klassikkoalbumin uudelleen vanhoilta moniraitanauhoilta. Martin ei ole asialla ensi kertaa, sillä hän oli sir George ”Viides Beatle” Martinin kanssa tekemässä Beatles-remiksauksia Love-albumille (2006), joka sisälsi Beatles-laulusikermiä Cirque de Soleilin Beatles-teemaista esitystä varten.

The Beatles (ja heidän nerokas tuottajansa George  Martin) oli ensimmäisiä artisteja joilla oli mahdollisuus rakentaa albumeja sittemmin normiksi muodostuneella moniraitatekniikkametodilla: kaikessa rauhassa, kokeillen, toisinaan soitin kerrallaan äänittäen. Heidän aikanaan moniraitureissa oli kuitenkin käytettävissä yleensä vain neljä raitaa. Kun ne oli täytetty soittosuorituksilla ja jos haluttiin äänitellä vielä lisää, jouduttiin tekemään välimiksaus, joilla neljän raidan sisältö dumpattiin toisen nauhurin yhdelle raidalle. Näin saatiin kolme lisäraitaa uusille soitin- tai lauluosuuksille. Kun ne olivat taas täynnä ja jos haluttiin vielä lisäinstrumentteja, jouduttiin tekemään välimiksaus uudelleen. Tässä näppärässä tekniikassa on vain yksi huono puoli: jokainen välimiksaus heikentää äänenlaatua ja lisää nauhakohinaa.

Beatlesit olivat äänentoiston suhteen melkoisia änkyräkonservatiiveja ja suosivat monotoistoa stereofonian kaltaisten nykyajan hömpötysten sijaan. He kuluttivat levyjensä monomiksauksiin paljon aikaa ja vaivaa, mutta stereoversio huitaistiin pikaisesti masternauhalle sessioiden päätteeksi. Monien mielestä monoversiot ovatkin olleet paljon parempisoundisia, jykevämpiä ja svengaavampia. Käytännöllisesti katsoen kaikki uusintajulkaisut ja -masteroinnit (The Beatles -boksin monoversiota lukuun ottamatta) on tehty stereoversioista, joten me olemme tähän asti kuulleet levystä ainoastaan vasemman käden huitaisuversiota. Nyt tilanne haluttiin korjata.

Giles Martin on epäilemättä ollut parhaita mahdollisia vetäjiä projektille, sillä hän on tehnyt George Martinin kanssa pitkään yhteistyötä. (Niille, jotka kuvittelevat musiikillisen lahjakkuuden olevan geneettistä, saattaa olla merkitystä myös sillä että hän on George Martinin poika.) Hän on päässyt käsiksi alkuperäisiin, välimiksausta edeltäviin neliraitanauhoihin ja synkronoinut ne toistensa kanssa joutumatta turvautumaan välimiksauksiin. Näin alkuperäisäänitysten äänenlaadusta on saatu paras mahdollinen irti.

Miltä tulos sitten kuulostaa?

Minun korvalleni erot ovat, boksin remaster-versioon nähden, oikeastaan varsin pieniä. Tiukasti vasempaan ja oikeaan panoroituja basso- ja rumpuraitoja on tuotu hieman keskemmälle stereokuvaa, mutta ei sentään aivan keskelle, kuten nykynormien mukaan kuuluisi tehdä. Martin on lisännyt äänikuvaan hieman tilakaikua tekemään soundillisesti varsin kirjavasta laulusarjasta yhtenäisemmän kokonaisuuden levyn music hall -varieteeteeman hengessä, mutta jälleen varsin hillitysti ja tyylikkäästi. Joissakin kohtaa hän on antautunut leikkimään nykytekniikan mahdollisuuksilla. ”Lucy in the Sky with Diamondsin” unimainen alku on hyvä esimerkki: aikaisemmin vasemmasta kaiuttimesta vähän karuna tullut cembalomainen urkusoundi liikkuu nyt ämyristä toiseen. Lauluosuuksien voimakkuutta on hieman madallettu alkuperäiseen verrattuna. Tämän johdosta esimerkiksi Ringo Starrin lauluosuus ”With a Little Help from My Friendsissä” kuulostaa vähemmän kolholta ja ehkä vähemmän epävireisemmältäkin. (En välttämättä usko että siihen on käytetty vireenkorjausohjelmaa, mutta voin olla väärässäkin.)

Kaikkein vahvimmin korvaan kuuluu kuitenkin rytmi. Tällä uusmiksausversiolla soittaa hanskantiukka ja jopa aggressiivinen rockbändi joka ehti hitsautua yhteen lukemattomilla baari- ja klubikeikoilla ennen maailmanmenestystä. Ei voi kuin ihailla miten tiukasti basisti Paul McCartney ja rumpali Starr tykittävät groovea, in the pocket. Kaikesta eksentrisyydestään ja orastavasta psykedeliasta huolimatta Beatles teki kuitenkin pohjimmiltaan räväkkää tanssimusiikkia.

Kannattaako tähän juhlapainokseen sitten kuluttaa rahojaan, jos aikaisempia painoksia löytyy hyllystä? Minä olen ostokseen vallan tyytyväinen, vaikka tyydyinkin  halvimpaan painokseen vailla ekstroja ja julkaisemattomia ottoja. Anniversary Edition löytyy Spotifysta ja luultavasti muistakin suoratoistopalveluista, joten kuulija pääsee vertailemaan sitä vanhempien painosten kanssa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Aikuinen lapsessa

Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.

Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.

Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.

Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.

Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.

Minä ja 24 000 muuta

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kevytvelhoilua

Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.

Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.

Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)

Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.

 

Pääskynen ja Leskinen

Ystävä antoi minulle äskettäin D. M. Thomasin romaanin Pääskynen (Swallow 1984, suom. Hilkka Pekkanen), koska kirja sijoittuu Lahden kirjailijakokoukseen. Tai, jos tarkkoja ollaan, kirjan tapahtumat sijoittuva monipäiväiseen kirjalliseen tapahtumaan, joka sijoittuu Mukkulan kartanohotellin tammien katveeseen, kirjailijakokouksen perinteiseen pitopaikkaan. Kyseessä on kuitenkin kirjallisten tarinoiden suullisen improvisoinnin olympialaiset, jossa eri puolilta maailmaa paikalle saapuneet eri maiden edustajat lausuvat usean tunnin pituisia runo- tai proosamuotoisia tarinoita ja yhtä kansainvälinen raati sitten valitsee joukosta voittajan. Alkuun romaanin lukeminen on melkoisen hämmentävää, sillä Thomas vaihtaa useita kertoja ennalta varoittamatta, paikoin epäloogisestikin, olympialais-kehyskertomuksestaan kilpailijoiden tarinoihin, joista suurin osa kirjasta koostuu. Keskeisten henkilöiden kertomuksista vain kaksi jää esittämättä, toinen siksi että se on ymmärtääkseni aika pitkälti Thomasin aikaisemman Ararat-romaanin juoni, ja toinen ilmeisesti siksi, ettei Thomasin kantti tai taidot ole riittäneet tieteiskertomuksen sepittämiseen.

Netistä löytyvissä arvosteluissa Pääskystä on ylistetty monitasoisesta kirjailijan työn kuvauksesta. Sitä romaani epäilemättä onkin, ja vetoaa varmasti niihin joiden mielestä rockbändien kiertue-elämä on oiva aihe rockbiisien sanoituksille. Aivan erityisesti Thomas tuntuu kommentoivan hänen aikaisempia romaanejaan kohtaan (ilmeisesti) esitettyjä plagiointiväitteitä: hän tuntuu haluavan sanoa, että kaikkihan me hyödynnämme kaikkea kuulemaamme ja lukemaamme niin paljon kuin vain ikinä pystymme. Mikäs siinä. Erityisen paljon Thomas leikittelee H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivoksilla ja mukailee tekstiä hyvän matkaa kohti miltei Pahkasika-maista parodiaa.

Nykylukijan mieleen jäävät kyllä ehkä vahvemmin asenteiltaan kovin kuuskyt-seiskytlukulaiset äijä-niljakkaat seksifantasiat, joiden ilmeinen tarkoitus on kyllä alun alkaenkin saada lukija kiusaantuneeksi. Muutenkaan Thomas ei tavoittanut tämän lukijan sydäntä, mikä osittain saattaa johtua suomennoksesta, jota leimaa kiireen tuntu: kirjan antanut ystävä arveli Pääskystä alun alkaenkin tilaustyöksi, mitä en välttämättä itse usko. Suomennos on kuitenkin haluttu kauppoihin samana vuonna minä alkuteos on julkaistu, joten kiireen ymmärtää (vaikka ei hyväksyisikään).

Kirjan nimi muuten viittaa linnun ohella neuvostoliittolaisiin nuoriin naisiin, jotka koulutettiin hankkiutumaan sukupuolisuhteisiin länsimaisten miesten kanssa kiristys- ja/tai vakoilutarkoituksissa. Kirjaan upotetuista kertomuksista pisin (ja kiusaannuttavin, monessakin mielessä) kertookin nimenomaan (miespuolisesta) neuvostorunoilijasta, hänen matkastaan Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisvieraista hänen luonaan Pietarissa. Ja, ennen kaikkea, hänen sukupuolisuhteistaan.

Esa Keron ja Juha Metson Pieni kirja Juhani Leskisestä (Multikustannus 2007) on vähän kummallinen tapaus. Metson hienoja valokuvia viimeisiä vuosiaan eläneestä Juicesta lomittavat Keron siteeraamat katkelmat Juicen sanoituksista ja hänen omat kommenttinsa, joiden keskeinen sisältö on, ettei Kero koskaan nähnyt Juicea keikalla (mutta kuuli kerran nuorena järven yli), tapasi Juicen vain kerran (kun molemmat olivat sairaalassa dialyysissa), ei omien sanojensa mukaan ymmärrä mitään musiikista eikä hänellä ole juuri mitään sanottavaa teksteistäkään. 80-sivuinen muistokirjoituskirja on oikeastaan venytetty versio Keron entisen työnantajan Vironniemen sanomien Kuukausiliitteen runollisemmista valokuvajutuista, ja olisi ehkä toiminut paremmin sellaisena. Jos Kerolla oli ollut muita tavoitteita tätä kirjaa tehdessään, ne ovat menneet minulta ohi; osittain siksi että eripuhe ja jälkisanat on painettu pikkuriikkisillä harmailla kirjasimilla mustalle pohjalle, joten niistä oli perin vaikeaa saada mitään selvää.

Myrkynlykkäys ei loppunutkaan

Tuoreimmassa minulle asti saapuneessa New Scientistissä oli pieni uutinen täydentämään edellistä bloggaustani Thomas Midgleystä:

Kirjoitin (kuten on uutisoitu), että CFC-ponnekaasujen (eli Freonien) kieltämisen jälkeen Maapallon otsonikerros on alkanut toipua. CFC-kaasujen korvaajaksi kehitetty HFC-32 eli difluorometaani ei vahingoita otsonia edeltäjänsä tavoin. On kuitenkin käynyt ilmi, että HFC-32:n valmistuksessa käytettyä helposti haihtuvaa ja karsinogeenista dikloorimetaania (CH2Cl2) pääsee valmistusprosessissa pakenemaan ilmakehään, ja se vahingoittaa otsonikerrosta. Tuho ei ole niin pahaa kuin CFC-yhdisteiden tapauksessa, mutta kyllä se otsonikerroksen toipumista hidastaa jopa vuosikymmeniä.

Eli tämäkin ratkaisu osoittautui eräänlaiseksi ”insinöörihätäratkaisuksi”, joka korjaa ongelman jota korjaamaan se kehitettiin, mutta aiheuttaa itse uusia ongelmia.

(Tekisi mieleni kirjoittaa loppukevennykseksi toinen kahdesta tietämästäni Veikko Neuvonen -vitsistä, mutta olette te sen kuitenkin jo kuulleet.)

Myrkynlykkääjä

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)