Kuukausi: kesäkuu 2017

Fiksusti valittu kirjannimi

Tulevan romaanini työnimenä on ollut Hunan niin kauan kuin kirjaprojekti on ollut olemassa edes pilkkeenä kirjansasuunnittelijan silmäkulmassa. Tavallaan se on ollut itsestäänselvä nimi: suurin osa kirjan tapahtumista asettui jo suunnitteluvaiheessa Hunanin maakuntaan (tai provinssiin) Kiinassa, missä kummitätini vietti suurimman osan lähetyssaarnaaja-aikaansa. Sitä paitsi kustantamossani todettiin jo useampi kirja sitten, että minulle ovat muodostuneet eräänlaiseksi tavaramerkiksi kirjannimet, jossa on vain yksi lyhyehkö ja erikoinen sana.

Viime viikkoina nimikandidaatti on herättänyt hämmentävän paljon huomiota sen jälkeen kun se näkyi painettuna Lahden kirjailijakokouksen osallistujaesittelyvihkosessa. Ensin tuli haastattelu gbtimesiin, sitten Radio Classicin haastattelu (joka on edelleen kuultavissa Soundcloudissa), ja lopulta kutsu Elämyksiä Kiinasta -tapahtumaviikon avajaisiin. Viikon teemana sattuu nimittäin olemaan Hunan.

Töölönlahdenrannan virtuaalitodellisuustelttaa emme päässeet (ainakaan vielä) kokeilemaan, mutta Musiikkitalon aulassa oli esillä runsaasti hunanilaisia taidekäsitöitä ja avajaistilaisuuden videoscreenillä vilahtaneista maisemista saattoi havaita, että Hunanin pääkaupunki Changsha on muuttunut melkoisesti niistä ajoista kun siellä kävin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Zhangjiajien kansallispuiston alue näyttäisi sentään olevan edelleen yhtä henkeäsalpaavan huikea kuin silloinkin… oli aikoinaan häkellyttävää tajuta, etteivät vanhojen kiinalaisten maalausten pystysuorat sormivuoret ole suinkaan taiteilijan vapaudella maalattuja, vaan ns. oikeastikin samannäköisiä.

Matkailun kasvattaminen lieneekin oleellisin syy valita teemaksi juuri Hunan. Provinssi on ainakin ulkomaalaisten silmistä epäilemättä jäänyt tunnetumpien alueiden varjoon. Itse kyllä palaisin maakuntaan mielelläni, viime reissulakin pari vuotta sitten tuli vain lennettyä vanhojen maisemien yli.

Avajaistilaisuudessa saatiin esimakua viikon kohokohtiin kuuluvasta Akrobatian taikaa -esityksestä, mutta vain esimakua, sillä kaikki parhaat palat säästettiin varsinaiseen esitykseen Musiikkitalon isossa salissa. Ison osan avajaisista veivät asiaankuuluvat juhlapuheet, pääosin englanniksi ja kiinaksi. Jälkimmäisistä kasvoi pitkästä aikaa hinku jatkaa kauan sitten alkutekijöihinsä jääneitä kiinankielen opintoja, kun huomasin pystyväni (edelleen) poimimaan puheen seasta tuttuja sanoja, ja ainakin kuvittelin että olisin saattanut pystyä nauhoitteesta kirjoittamaan tekstin ylös pinyinillä ja sitten tulkkaamaan (hyvin hyvin työläästi!) sanakirjan kanssa.

Onneksi puheiden ohella kuultiin myös pari lyhyttä mutta hyvähenkistä musiikkiesitystä, jotka rakensivat siltoja Suomesta Hunaniin: eihän meidän ja Kiinan välissä ole sentään kuin yksi muu valtio… kuulimme esimerkiksi sikermän osana ”Myrskyluodon Maijan” teemaa kiinalaisten perinneinstrumenttien ja suomalaisen deejiin yhteistulkintana.

Ilta päättyi Akrobatian taikaa -esitykseen, ja sitä kannatti odottaa. Esityksen runkona oli kansantarinanomainen kertomus urhean nuorukaisen ja feeniks-keijun romanssista, jota lomitettiin ajan kulua kuvastamaan sijoitetuilla perinteisemmillä temppujaksoilla. Kokonaisuus oli tasoltaan selvästi korkeammalla kuin muutama aikaisemmin kohdalle sattunut ”turistiesitys”, ja ryhmän osaaminen oli kiistämättä huikeaa. Muutamassa kohtaa kaikki ei mennyt putkeen, ja oli ilahduttavaa nähdä miten huippuammattilaiset selviävät yli pikkukämmäyksistä. Ne loivat samalla lisäjännitettä niihin hetkiin, kun lavalla tapahtui jotakin todella hengenvaarallisen näköistä.

Esityksiä on tänään vielä kaksi – kello 13 ja 18 – joten jos tilaisuus on, suosittelen katsomaan menemistä. Minä puolestani toivon, ettei Hunaniin kohdistuva kiinnostus jää Hunan-viikkoon vaan jatkuu sittenkin kun Hunan lopulta ilmestyy ensi vuoden alkupuolella.

 

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten

Uudelleenkokoontunut Ultra Bra tekee tänä kesänä useammankin festivaalikeikan, joten on sopiva tilaisuus palauttaa mieleen, mitä juttelimme Rumba-lehteä varten Café Engelin pihaterassilla neljän yhtyeen jäsenen – tai kahden yhtyeen jäsenen ja kahden ei-esiintyvän sanoittajan – kanssa syyskuun alussa 1996, kun esikoisalbumi Vapaaherran elämää oli juuri ilmestynyt.

*

ULTRA-BRA: MÄÄRÄTIETOINEN HEDELMÄTARHA

Ultra Bra tömähti yleiseen tietoisuuteen viime syksynä vaatiessaan ampumaan komissaarit, nuo hullut koirat. Nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto Vapaaherran elämää on ilmestynyt, alkaa olla selvää että kyse ei ole sen enempää parodiasta kuin agit-pop-revivalistakaan.

Isoa orkesteria edustivat haastattelutilanteessa sanoittaja Anni Sinnemäki laulaja Terhi Kokkonen, säveltäjä/pianisti Kerkko Koskinen ja sanoittaja Janne Saarikivi. Ryhmään kuuluvat lisäksi (syvä sisäänhengitys) sanoittajat Juhana Rossi ja Pekka Lahdenmäki, laulajat Anne Tulusto, Vuokko Hovatta, Olli Virtaperko ja Arto Talme, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi, rumpali Antti Lehtinen, lyömäsoittaja Jan Pethman sekä puhallinsektio Marko Portin, Kari Pelttari ja Ilmari Pohjola.

Teiltä taatusti kysellään hyvin paljon, miten te olette päätyneet tekemään tällaista musiikkia. Aika iso osa vaikutteista tuntuu tulevan 70-luvulta – minulle esimerkiksi tulevat väistämättä mieleen Euroviisut. Tel Aviv, Tel Aviv voisi hyvin olla Israelin edustuskappale…

Kerkko: – Minä olen suuri euroviisufriikki. Viime syksynä me osallistuimme Sankarittarella, mutta emme päässeet edes Suomen karsintoihin. Mikäli saadaan hyvä sanoitus ja siihen toimiva sävellys, uskon että me tänäkin vuonna sitkeästi yritämme. Jos meidät vaikka kelpuutettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kermaan.

Kokoonpanoa joudutte pienentämään – siinä taitaa olla vieläkin kuuden esiintyjän maksimi.

Kerkko: – Me suunniteltiin tuota, kun me olimme ihan varmoja voitosta… että kuinka laulajat astuvat sisään ja mä asetun valkoisen flyygelin taakse.

Etenkin liveoloissa koko bändi on kuitenkin aika oleellinen – paitsi että laulusoundin lisäksi tuo puhallinsektio on kyllä aika oleellinen osa juttua.

Janne: – Euroviisujen voittaminen on oleellisempaa. (naurua)

Mitä muita musiikillisia vaikutteita on kuin euroviisut?

Kerkko: – Iskelmämusiikki yleensäkin. Minä olen myöhäismurrosiässä soittanut ja ollut tavattoman kiinnostunut jazzista. Mutta se nyt ei tällaisessa laulelmamusiikissa niin välttämättä kuulu.

Janne: – Eikös elokuvamusiikki?

Kerkko: – Elokuvamusiikki tietysti. Jos joku lännenelokuvan teemanpoikanen saadaan ujutettua mukaan, en pistä ollenkaan pahitteeksi. Mutta se nyt kuuluu irvokkaaseen iskelmäperinteeseenkin.

Voisin kuvitella että jotain James Bond -tunnareitakin on kuunneltu…

Kerkko: – Aika helpostihan nämä kaikki näyttävät sieltä kuuluvan. Bond-musiikin tupla-cd on luultavasti mun kaikkein eniten kuuntelemani levy.

 

Levyn kannessa oli aika manifesti siitä että te ette tee poliittisia lauluja.

Janne: – Siinä on vähän sellainen asetelma, että politiikka merkityksessä yhteisön toimintojen kontrolli versus politiikka merkityksessä puoluepolitiikka. Koska tällä levyllä ei ole yhtään mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa.

  Kun musiikissa on tiettyä epookin henkeä, niin joku voisi poliittisuuden tulkita myös parodiaksi. Siitähän tässä ei ole kyse.

Janne: – Eräässä lehdessä sanottiin tosi hyvin, että ne jotka kysyvät, onko kyseessä parodia eivät ole ymmärtäneet miksi bändi on olemassa.

Täytyisi olla aika huikea huumorintaju tehdä noin isolla systeemillä ja vaivannäöllä parodiaa. (naurua)

Kerkko: – Sitä paitsi: miksi vitsailla kun voi ottaa homman haltuun? Tässä on paljon lahjakkaita ihmisiä joilla on paljon annettavaa. Ironiset sävyt voi ottaa haltuun muutenkin.

Janne: – Ihmisille tuntuu olevan varsin vaikea ymmärtää että tätä voi tehdä myös ihan tosissaan.

Shellin nenille hyppimisestä teloitetusta kansalaisoikeusaktivistista kertova Ken Saro-Wiwa on kuollut on ehkä selkeimmin poliittinen laulu.

Kerkko: – Se on sellainen yksittäinen asia joka on koskettanut ja järkyttänyt.

Anni: – Minun mielestäni tärkeää on se kokonaisuus. Ettei vaan keräile yksittäisiä asioita joista on jotakin mieltä… Olen tehnyt Ken Saro-Wiwan todella täysin tosissani, se on ollut minusta todella hirveä juttu.

Kerkko: – Ken Saro-Wiwa on tavallaan vähän harhaanjohtava – että meille tulee ikäänkuin jumalan lahjana aihe missä voi olla niin selkeästi jotakin pahaa vastaan. Se on tänä päivänä varsin poikkeuksellinen aihe.

Janne: – Mutta on hyvä että tuollaisiakin sävyjä on olemassa. Kyllä niilläkin paikkansa on.

  Seitsemänkymmentäluvun alussakin iso osa niinsanotuista poliittisista lauluista oli jotakin aivan muuta…

Anni: – Rakkauslauluja ja niin edelleen…

Kerkko: – Rakkauslauluilla on ollut eniten tilaa jäädä elämään. Vaikka sillä poliittisella puolella on ihan yhtä huikeita saavutuksia. Niille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta… on aika vaikea kuvitella että joku Balladi toveri Viljasesta olis otettu kokoomuslaisessa perheessä hyväksi menobiisiksi. Että kuunnellanko musiikkia, lapset…

Janne: – Kyllä meidän perheessäkin ovat kummasti soineet Kaj Chydeniukselta nimenomaan Kauneimmat rakkauslaulut. Vaikka Porvari nukkuu huonosti -kasetilla on ihan yhtä hyvät biisit. Ja jossain mielessä vähän paremmatkin, koska niissä on ulottuvuus joka rakkauslauluilta puuttuu.

Anni: – On ihana laulaa rakkaudesta, mutta sillä että laulaa jostakin vihaisena on ihan oma pointtinsa.

Tämän levyn rakkauslauluissa on ehkä paljon enemmän jonkinlaista… ironiaa.

Anni: – Etenkin Sankarittaren sanoituksessa on vähän parodista feminismiä, ja sävellyksistä on ehkä tullut enemmän poppiksia.

Kerkko: – Tekstit ovat houkutelleet säveltämään sellaisia.

 

Mistä aihe lauluun Säkeitä Erwin Rommelille?

Janne: – Minä olen ollut sotakirjojen ystävä pienestä pitäen. Erwin Rommel on ollut jo kymmenvuotiaasta asti tuttu. Onhan se sellainen uusi kiva sankari jota ei ole vähään aikaan muistettu. Ja siinä on sellainen kiva Corto Maltese -tunnelma…

Myöskin siinä mielessä että päähenkilöksi nousee ihminen, joka ei välttämättä ole hyvä.

Janne: – Kyllä mä sen tein tosissani, pyrin perustelemaan minkä takia se on sankari. Että se on pelkkä teknomilitaristipaska, joka kuitenkin toimii oikein olosuhteiden paineessa.

  Tuo biisi kiehtoi sikälikin, että vaikka pasifisti olenkin, minulla on taipumusta jonkinsorttiseen maailmansotafetisismiin…

Janne: – Minulla on sama juttu! Olen pasifisti ja viehtynyt sotaan. (naurua) Ehdottoman fetisistinen suhde kaikkiin sotateknologiasta ja sotasankareista kertoviin kirjoihin… ja se todellinen maailmankuva on kuitenkin vähän toinen.

Anni: – Meille tuo asetelma on tosi mielenkiintoinen, kun olemme kasvaneet rauhallisissa oloissa. Ei olla ikinä jouduttu sellaisten moraalisten kysymysten eteen, jotka edellyttävät konkreettisia tekoja.

Kerkko: – Se on ollut sanoittajalle varmaan tosi herkkupala ajatella, että joku natsi on toiminut jollakin tavalla sankarillisesti.

Janne: – Tietyllä tavalla tosi väärin, mutta samalla pistos rinnassa. Samalla tavalla mekin teemme joka päivä kun menemme muovipussit kädessä ostamaan muoviin pakattua kanaa vaikka tiedetään miten hyvää se muovi maailmalle pitkällä tähtäimellä tekee.

 

Vaikka tekstejä tekee monta henkeä, niissä on aika paljon yhteistä henkeä…

Janne: – Me olemme aika paljon tuttuja… ja maailmankuva on samanlainen.

Anni: – Me olemme tunteneet toisemme kauan ja asiat ovat varsin yhteisiä.

Kerkko: – Aika vahvana siteenä on se että ne biisit ovat yhden ihmisen säveltämiä. Se toimii sidosaineena.

Terhi: – Kun tekstejä ekaa kertaa lukee, ne kuulostavat tosi erilaisilta.

Janne: -…mutta niistä tulee enemmän samanlaisia. Mutta niin sen pitääkin toimia.

  Siinä on jonkinlaista harkittua kirjallisuutta, joka on lähempänä runoutta kuin perinteisiä laulutekstejä.

Anni: – Se johtuu varmaan siitä että sanat kuitenkin syntyvät ensin ja sitten sävelletään.

Janne: – Ja kun niitä ei kuitenkaan tehdä runoiksi… ne viedään Kerkon kahvihuoneeseen ja sitten niitä muutetaan ja pudotetaan kaksi kolmasosaa pois ja…

Terhi: – Kerkko rytmittää niitä sanoja tosi omintakeisesti.

Anni: – Ihan eri tavalla mitä on itse ajatellut.

Kerkko: – Kun minä soitan niitä pianon ääressä kaksi päivää putkeen, virta vie mennessään.

Janne: – Kun ekan kuulee omaan tekstiinsä tehdyn biisin se kuulostaa ihan hirveältä. Kun on pari päivää hyräillyt, alkaa tuntua siltä että se on hyvä ja minun.

Kerkko: – Mä pidän suurena rikkautena sitä että musiikkiin millään lailla vihkiytymättömät henkilöt tekevät noita tekstejä, koska sen jälkeen siitä tulee sellainen ihana risteytys.

Anni: – Mutta eihän Janne ole…

Kerkko: – Sinä olet musiikkiin vihkiytynyt, mutta epämuusikko.

 

Kerkko, teetkö valmiiksi pätkiä joita sitten yhdistelet teksteihin?

Kerkko: – Minulta menee hukkaan varmaan 60 prosenttia sävelletystä materiaalista… suurin osa teksteistä ei koskaan päädy biiseiksi, tai niitä biisejä ei käytetä. Harmittaa, että on mennyt hyviäkin aiheita hukkaan, mutta ei niitä voi käyttää uudestaan kuin esimerkiksi näytelmämusiikiksi.

Janne: – Joskus on jäänyt hyviäkin tekstejä säveltämättä mutta eihän sille mitään mahda. Ylipäänsä materiaalista katoaa matkalla joku 80 prosenttia.

  Mutta tuohan on vielä aika hyvä hyötysuhde, tiedän arvostettuja lauluntekijöitä joilla hukkaprosentti on luokkaa 95… (naurua)

Kerkko: – Jos ajatellaan niitä sanoituksia mitä mulle tuodaan… levyllä on neljätoista biisiä, ohjelmistossa parikymmentä. Niiden lisäksi mulla on noin sata sanoitusta.

Anni: – Onks niitä niin paljon?

Kerkko: – Niitä on aivan helvetisti. Kaikki nurkat täynnä. Noin viiteenkymmeneen on olemassa biisi jota ei ole käytetty. Kokonaisuudessaan liikenteessä on ollut ehkä 30-40 biisiä.

Terhi: – Ja on sellaisia biisejä, joita ollaan esitetty, joita ei koskaan tulla kuulemaan millään levyllä. Ne vaan jotenkin putoaa…

Anni: – Tältä levyltähän on jäänyt pois paljon sellaisia, jotka eivät ole sellaisia tosi rajuja menobiisejä. Tää on sellainen kunnon keikkasetti. Tavallaan sellainen höyryllä ja kiihkolla tehty paketti.

  Eka levy on väkisinkin jonkinlainen linjanjulistus.

Kerkko: – Se on sitä väistämättä. Tuntuisi hassulta pukeutua sellaiseen kaapuun mitä ei todella ole.

Terhi: – Kyllä tuo vähän kuulostaa siltä että siihen on laitettu kaikki mitä on keksitty. Että mitään ei ole jätetty varastoon.

Janne: – Ihanan runsas. Tämä bändi on ihmeellinen hedelmätarha, jossa torvet törähtelee ja kauniit tytöt heiluu, paljon värejä…

Kerkko: – Meillä on etulyöntiasema tavalliseen rokkibändiin verrattuna siinä, että meillä on niin paljon ihmisiä. On neljä sanoittajaa, jotka ovat erikoistuneet sanojen tekemiseen. Jokaiseen työvaiheeseen on spesialistinsa.

 

Oletteko te muita covereita soittaneet kuin Ding Dinge Dongia?

Kerkko: – On meillä ollut Ojasen Vallankumouksen ylistys ja muutama muu.

  Ding Dinge Dong on aika riemastuttava valinta, kun itsekin olen siihen aikaan euroviisuja kuunnellut.

Kerkko: – Se on ihan poskettoman siisti biisi.

Terhi: – Harmi että se nyt jää pois.

Tolla kokoonpanolla pystyisi coveroimaan paljon sellaista mitä muut eivät pysty. James Bond -tunnareita…

Kerkko: – Meillä on suunnitelmissa ilta, jossa soitetaan James Bond -musiikkia. Sitten kun me ollaan instituutio eikä mikään pysty horjuttamaan. Meillä on monet jutut päätetty että mitä sitten esitetään. (naurua)

Mikä on seuraava askel tiellä instituutioksi?

Kerkko: – Suunnitelmia on… sitten kun me ollaan myyty triplaplatinaan me saadaan Jannelle helposti kokoon kymmenentuhatta nimeä niin että siitä tulee presidenttiehdokas.

Janne: – Minun mielestäni oli puhe presidentistä. Emmä ehdokkaaksi…

Kerkko: – Mutta se rupesi pelottamaan… että jos rockbändi pystyy järjestämään presidentin.

Anni: – No näistä tavallisista suunnitelmista… lisää biisejä.

Kerkko: – Ei me – ei minulla ole muita suunnitelmia. Lähinnä tehdä kappaleita ja kehittää tätä juttua. Turha asettaa tavoitteeksi että myy kultaa. Se on vähän sama kuin suunnitella lottovoittoa.

Terhi: – Ollaan me mun mielestäni kuitenkin aika päämäärätietoisia.

Kerkko: – Mutta kun ei ole vielä edes sanoja niin ei tiedä että mistä aiheesta tai millaisia biisejä on tulossa.

Janne: – Sitä paitsi on tosi vaikea tehdä toinen noin hyvä levy. (naurua) Mun piti tuossa toissapäivänä mennä näyttämään Kerkolle uusia sanoituksia, mutta sitten kun City-lehti kehui tätä Suomen parhaaksi levyksi, niin en enää uskaltanut… ne alkoivat näyttää jotenkin niin mitättömiltä, että jos mä vähän tutkailen niitä ennenkuin vien…

  Perinteinen loppukysymys. Jos musiikkinne olisi rakennus, niin millainen?

Janne: – Joku tosi iso…

Anni: – Pompidou-keskus?

Janne: – Länsiväylän varteen on ruvennut nousemaan sellaista meidän tyylistä rakennusta – kimallusta ja torneja, iso tie menee vierestä ja purjeita…

Anni: – Mut ne on liian steriilejä. Pompidou-keskuksessa on…

Janne: – …ne putket.

Kerkko: – Jos ei kenellekään tule parempaa mieleen, niin valitaan se.

TEKSTI: J. PEKKA MÄKELÄ

*

Haastattelun tallentamiseen käyttämäni kasetti ei ole enää tallessa, mutta muistan, että juttelimme monen muun asian ohella myös bändin ensimmäisen eepeen aloituskappaleesta ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”; se on edelleenkin lempparikappaleeni Ultra Bralta, ja olin harmissani, että se oli jätetty albumilta pois, kun en ollut eepeetä onnistunut saamaan mistään käsiini. No, viikkoa myöhemmin minua odotti Rumban toimituksessa kirjekuori ja siellä tuo kaivattu eepee. Hienoa suhdetoimintaa, ei ihme että bändistä tuli kuuluisa!

(Kuva ei liity juttuun mitenkään. Olen joskus skannannut vahingoittuneella värinegatiivilla säilyneen kuvan, joka on alun perinkin valotettu lievästi sanoen pieleen. Skannatun tiedoston nimi on ”Maistema jostakin”. Jotenkin se vain näytti hauskalta juuri nyt.)

#liwre2017 kolmannessa kokouspaikassa

Olin etukäteen vähän epäluuloinen sen suhteen, miten Lahden kansainvälinen kirjailijakokous mahtaisi toimia keskellä kaupunkia, Lahden kansanopiston hulppeassa kivilinnassa. Katoaisiko kokousväen yhteisöllisyys, livahtaisivatko kaikki kaupungin humuun sen sijaan että pysyisivät porukassa juttelemassa virallisen ohjelman ulkopuolellakin? Tällä kerralla ulkomaiset vieraat oli sitä paitsi sijoitettu Kansanopiston asuntolakerrosten sijaan hotelliin, mikä omalta osaltaan jakoi porukkaa osiin.

Sitä paitsi kokouksen aikataulua oli kustannussyistä jouduttu kiristämään, joten aikaisempien kolmen päivän sijaan kokous tiivistyi vain kahteen.

Enimmäkseen arveluni osuivat väärään. Kansanopiston komea kivilinna osoittautui kerrassaan mainioksi kokouspaikaksi, ja kauniin ilman ansiosta sen pieni mutta kaunis puutarha korvasi omenapuineen mainiosti Mukkulan tammet. Muutamaa sadekuurohetkeä lukuun ottamatta puutarhasta löytyi jotakuinkin aina ohjelman ulkopuolella kollegoja juttuseuraksi, jos sellaista kaipasi.

Keskeisen sijainnin ansiosta paikalle pääsi myös runsaasti yleisöä kuuntelemaan ja kommentoimaankin. Jotkut kirjallisuustoimittajat – eivät itse kirjailijat – ovat männävuosina toivoneet että saisimme kokoontua ”rauhassa”, mutta minusta yleisö on yksinomaan oleellinen, iloinen ja antoisa asia. Kirjailijalle uudet ja joskus yllättävätkin näkökulmat asioihin ovat tärkeitä bongattavia. Ilman niitä kirjallisuudesta tulee aivan yhtä tylsää kuin niistä rokkibändien biiseistä, jotka kertovat siitä millaista on soittaa rokkibändissä.

Kolmanneksella vähentynyt alustus- ja keskustelusessioiden määrä kyllä tuntui. Neljän session mittaan oikeastaan vain yksi alustaja, Riitta Jalonen, keskittyi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Jotakuinkin kaikkien muiden alustusten teemat liikkuivat politiikan, ympäristökysymysten, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden ympärillä. Nämä ovat tärkeitä aiheita myös kirjallisuuden ja kirjailijoiden kannalta – ja ajankohtaisuutta ei tosiaankaan voi moittia – mutta jäin kaipaamaan aikaisempien vuosien virkistäviä irtiottoja, jolle kolmas kokouspäivä olisi antanut enemmän tilaa.

Aikaisempi oheisohjelma oli saatu istumaan yllättävän hyvin kahteen päivään ja niitä edeltävään iltaan, jolloin porukka vieraili perinteisessä kokouspaikassa Mukkulassa, jossa pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu ja minä debytoin jalkapalloselostajana kokeneemman kollegan Seija Helanderin kanssa. (Olimme kuulemma olleet ihan kohtuullisen hauskoja peliasiantuntemuksen lievää vakavammista puutteista huolimatta. Luulen että humoristinura ei kuitenkaan ole minua varten. Tai urheiluselostajanura.) Ohjelmaan oli vielä lisätty mainio iltapäivän proosamatinea Lahden kaupunginkirjastossa.

Oheisohjelman lemppareitani on aina ollut Open Mic -tilaisuus, jossa itse kukin kirjailija- ja kääntäjäkollega pääsee esittämään esiintymiskykyään viiden minuutin setissä haluamallaan tavalla. Enimmäkseen kuulimme tälläkin kertaa lausuntaa, mutta mukaan mahtui myös musiikkia Esa Hirvosen kurkkulaulusta minun jo joulukuun Cohen-muistokonsertista tuttuun ”Tower of Song” -suomennokseeni, johon illan isäntä, kustannustoimittaja Elia Lennes soitti tyylikkään jazzahtavan säestyksen. (Sain esityksestä miltei nolostuttavan paljon kiitoksia koko loppukokouksen ajan sekä tutuilta että tuntemattomammilta, joten kai se ihan hyvin meni… no, itsestänikin oli kiva esiintyä.) Erityisesti Andy Willoughby jäi mieleen esityksistään, joissa lausunta yhdistyi runouteen. (Sitä kuultiin myös seuraavan päivän ”Kansainvälisessä runoillassa” Lahden konserttitalossa, missä Felix Krohn -salin kehno akustiikka valitettavasti yritti puurouttaa kaikkien esitykset.) Ilta päättyi Heikki Aittokosken jo jotakuinkin perinteiseen ja riemukkaaseen ”Tis Is Finland Män” -lausuntaan ja ”Kalliolle kukkulalle” -yhteislauluun.

Tälläkin kertaa Lahden kokouksesta jäi käteen ja mieleen ajatuksia, ideoita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Ynnä tietysti univelkaa. Kaikki syitä suunnata Lahteen kahden vuoden päästä taas uudelleen.

Ajattelin, että kun olen saanut Hunanin kustannustoimittajalle ja ”selvinnyt” sekä Orilammin kääntäjäkoulusta ja Lahden kokouksesta, voisin ottaa lopun kesää aika rauhallisesti ennen kuin syksyiselle deadlinelle sovittu romaanikäännösprojekti alkaa aiheuttaa ansaittua stressiä. Huomaan kuitenkin, että ennen syksyä on saatava johonkin tilaan useampikin vallan kiinnostava ja (ainakin yhdessä tapauksessa) kiinnostavia uria ehkä aukova hanke. Mutta mikäs siinä. Kyllä tuossa välissä ehtii sentään piipahtaa vähän lomailemassa ja festaroimassakin, hyvällä omallatunnolla.

Orilammen opit

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

806686 merkkiä

Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.

Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.

Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.

Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

Kuvassa kuin vahingossa

Muistelin skannanneeni tämän valokuvan negatiivista muutama vuosi sitten, mutta etsin ensin väärästä kansiosta, koska muistelin että kuva oli omista lakkiaisistani toukokuun lopussa 1980. (Siitä tietysti johtuu, että kuva tuli mieleeni juuri tänä viikonloppuna.) Kuvan oikean laidan henkilö kuitenkin paljastaa, että kuva on otettu myöhemmin samana kesänä, kun meillä kyläili amerikansukulaisia.

Epämääräinen, epätarkka ja pieleen valotettu pokkarikuva on parissakin suhteessa harvinainen tapaus. Ensinnäkin se on niitä harvoja taannoin kaipailemiani kuvia, joissa näkyy edes pieni palanen meidän silloisesta kodistamme Kontulan Keinutie 11:ssä. Ne harvat kuvat joissa asuntoa näkyy, ovat tämän kaltaisista perhejuhlista, ja yleensä laadullisesti tätä samaa tasoa. Sohvalla Amerikan-Helenin vieressä istuu (edesmennyt ei-biologinen) äidinäitini Aino, hänen edessään selin on Tapu-enoni, ja kaksi selin olevaa pikkutyttöä ovat hänen tyttäriään. Keittiön oviaukossa selin on (edesmennyt) äitini.

Vielä harvinaisempi asia kuvassa on kuitenkin (tässä rajauksessa) keskellä, saapasjalkakissataulun ja lampun alla kasvot varjossa näkyvä henkilö, koska hänestä minulla on huomiotaherättävän vähän kuvia edes niistä sukujuhlista joissa hän oli paikalla, ja niissä hän on tuskin koskaan kuvan keskellä. Hän on (edesmennyt) kummitätini (ja äitini biologisen äidin isosisko) Helvi Söderman, sama ihminen jonka Kiinan-lähetyssaarnaajavuosien (1935–46) päiväkirja toimii runkona Hunan-romaanilleni.

Lähetystyöstä palattuaan Helvi-täti palasi vanhoihin töihinsä matematiikan ja fysiikan opettajaksi ja oli hänen entisiltä oppilailtaan kuulemieni kommenttien perusteella hyvä opettaja, mutta töiden ulkopuolella hän ei juurikaan viihtynyt huomion keskipisteenä. Saattoi hän välillä heittää keskusteluun jonkun kommentin, tai olla apuna vaikkapa teknisten laitteiden kanssa, kuten sillä kertaa kun hän asensi toimimaan minun joululahjaksi saamani junaradan, jonka suhteen isäni ja minä olimme olleet äimänä. (Tämän isä on minulle myöhemmin kertonut: itse en muista tapausta enkä koko junarataa, joten olin ilmeisesti ollut siihen leluun vähän turhan nuori.)

Hunania kirjoittaessani olen välillä tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että Helvistä tulee editointikierrosten myötä jonkinlainen sivuhenkilö tarinassa – tai pikemminkin toisiinsa lomittuvien tarinoiden sikermässä – joka sentään perustuu merkittävään vaiheeseen hänen omasta elämästään. Hän on kyllä mukana jokaisen näkökulmahenkilö/kertojahahmon elämässä, tavalla tai toisella, ja vaikuttaa niihin välillä hyvinkin merkittävästi. Mutta harvoin hän on kirjankaan välittämän kuvan keskellä. Ehkä hän kuitenkin itse viihtyisi paremmin tällaisessa roolissa, kuvan laidalla, ehkä selin tai ainakin kasvot varjossa. Mahdollistajana mieluummin kuin huomion keräävänä tekijänä.

Kenties.