Kuukausi: maaliskuu 2017

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.

Sodan nurkkaan unohdetut

Joulukuun alussa 1941 Shanghain eurooppalaiset elävät jokseenkin rauhassa sellaista hyvinvoivaa elämää, johon toimilupa-alueiden asukit ovat tottuneet jo vuosikymmenien ajan. Heidän maailmansa on Pikku-Eurooppa, jota muun Kiinan tapahtumat – tai kiinalaiset – eivät pahemmin häiritse. Edes vuonna 1937 alkanut japanilaismiehitys ei ole tilannetta muuttanut.

Kaikki muuttuu joulukuun 8. päivän aamuna. Samana aamuna kansainvälisen päivämäärärajan toisella puolella, missä valkeni vasta joulukuun 7., Japanin laivaston ilmavoimat hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Japani oli nyt sodassa Yhdysvaltain lisäksi Britannian, Hollannin, Australian ja muiden liittoutuneiden maiden kanssa, ja niiden kansalaiset Shanghaissa olivat nyt vihollisia.

Kaoottisessa tilanteessa vauraan perheen yksitoistavuotias Jim-poika kadottaa vanhempansa. Entinen maailma ympärillä on äkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja Jim viettää viikkokausia asuen Shanghain kadulla, ennen kuin onnistuu lopulta kiinnittämään japanilaissotilaiden huomiota niin, että hänet kuljetetaan internointileirille.

Olen aikaisemmin lukenut J. G. Ballardilta riemastuttavan pervon Crashin ja odotuksia paljon kliseisemmän ja tylsemmän TornitalonAuringon valtakunta (1984, suom. Jussi Nousiainen 1988) poikkeaa molemmista jo lähtökohdiltaan. Historiallinen romaani perustuu vahvaasti Ballardin omaan varhaisnuoruuteen Shanghaissa ja Lunghuanin internointileirillä.

Jimin ja muiden internoitujen nelivuotinen vankikausi on sotaa nuhjuisimmillaan ja surkeimmillaan, päämäärätöntä olemista päivästä toiseen, väkivallan uhkaa, puutostauteja, nälkää, juonittelua, tuttavien kuolemisen seuraamista, olemista vailla elämistä. Ehkä he ovat oikeasti jo kuolleet, Jim pohtii moneen kertaan, heidän kehonsa eivät ole vielä vain tajunneet asiaa. Sellaisena kirja on aikamoisen vaikuttava kuvaus siitä, mitä on olla sodassa olematta sodassa: jäädä jalkoihin, tulla unohdetuksi nurkkaan sillä aikaa kun historiaa tehdään jossakin lähellä, jäädä alaviitteeksi ja tilastotiedoksi. Jim oppii leirillä inhoamaan maanmiehiään, jollakin tapaa ihailemaan japanilaisia  – jopa viereisen kentän kamikazelentäjiä – ja haaveksimaan sellaisista amerikkalaisista joita loppuunselatuissa lehdissä näkee. Entinen elämä vanhempien huomassa muuttuu yhä kaukaisemmaksi, epätodellisemmaksi.

Japanilaisten sensuuriyrityksistä huolimatta leiriläiset ovat (tämän lukijan mielestä) jopa epäuskottavan hyvin perillä ulkomaailman tapahtumista jopa lentokenttää pommittavien lentokoneiden mallinimiä ja ominaisuuksia myöten. Japanin sotamahdin hidas luhistuminen ei heitä yllätä. Heidän kohdallaan sota, nälkä tai kuolema eivät kuitenkaan pääty siihen kummalliseen välähdykseen, joka (ehkä) kantautuu satojen kilometrien päästä Nagasakista.

Auringon valtakunta  on kiistämättä vahva, tärkeä ja lukemisen arvoinen sotakirja, sellainen sotakirja joka tiivistää sodasta paljon sitä mikä jää sankaritarinoiden ja lapsellisten hyvä/paha-asetelmien tuolle puolen. Valitettavasti käännös tuntuu kovin kiireellä hutaistulta: suomentaja minussa kiemurtelee myötähäpeästä viimeistään aina silloin kun Jim saa syödäkseen ”makeita perunoita”.

Amatsonien tahtiin

Siinä missä viimelauantaisen Yarin keikan ohjelmisto oli perin tuttua, kuulin tänä iltana ensi kertaa Les Amazones d’Afriquea. Olen kyllä kuullut tämän naismuusikkokollektiivin useiden jäsenten levytyksiä, sillä kyseessä on eräänlainen länsiafrikkalaisten laulaja/lauluntekijättärien superbändi, joka kiertää ja levyttää eri kokoonpanoilla tukeakseen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista valistustyötä ja väkivallan uhrien hoitotyötä. Odotettavissa oli siis hyvää musiikkia hyvän asian puolesta.

Savoyssa mukana oli viisi laulajatarta ja heidän säestäjinään nelimiehinen yhtye, joka polki käyntiin erinomaisen toimivaa tanssikomppia. Tanssivien laulajien ohella lavan visuaalisesti hienoin yksityiskohta oli Kandia Kouyatén nojatuoli, jossa (sairaskohtauksen vuoksi osittain oikealta puoleltaan halvaantunut) muusikko istui ylväästi hymyillen kuin hoviväkeään arvostava kuningatar, keinahteli musiikin tahdissa ja lauloi väkevästi – kunnes nousi avustajan jelppimänä itsekin tanssahtelemaan.

Suurin osa kappaleista kulki keskitempoista komppia kevyesti varioiden, muutaman sointukulun ja laulajan vapaasti tulkitseman melodian voimin, ja kun (tässä kontekstissa tärkeitä) sanoja ei heikon kielitaidon vuoksi ymmärtänyt, oli helppo jättäytyä kellumaan ja leijumaan tanssirytmiikan varaan. Parhaimmillaan tällainen musiikki olisi tietysti riittävän isolattiaisella klubilla, missä yleisö pääsee oikeasti joraamaan eikä vain istumaan ja keinahtelemaan tai seisomaan ja keinahtelemaan, mutta kyllä biitti toimi näinkin. Tyytyväistä väkeä salista poistui pari tuntia myöhemmin, enkä näe mitään syytä heittäytyä toisinajattelijaksi. Täytyy hommata käsiin kollektiivin levytyksiä.

Ne.

Se oli outo lintu suomalaisten uuden aallon bändien joukossa 1970–80-lukujen taitteessa, sen verran outo lintu että monilla kaikesta uudesta ja erilaisesta innostuneilla rokkitoimittajillakin oli vaikeuksia suhtautua bändin musiikkiin. (Mieleen on jäänyt, miten Soundi otsikoi ajan suhteellisen hippipositiivisesta musiikkiskenestä vahvasti poikenneen kakkosalbumin Pahaa unta? arvostelun: ”Onneksi se on vain pahaa unta”.) Itsellänikin kesti hyvän tovin päästä Sen ja sen laulaja/kitaristi/lauluntekijän Yarin ilmaisuun sisään. Bändi ei itse tehnyt asioita mitenkään helpoksi. He eivät soittaneet kovinkaan paljon jo levytettyä materiaalia, he soittivat jumalattoman kovaa, ja etenkin kitarat niin äänekkäinä että (ajan musiikissa hyvin tärkeistä) sanoituksista ei saanut mitään selvää. ”Ei niistä ole tarkoituskaan saada selvää”, Yari tylytti välihuutelijoille. Hänestä ei muutenkaan saanut mitenkään erityisen miellyttävää kuvaa, ei keikoilla eikä haastatteluissa.

Mutta vähitellen Sen moniulotteinen, -sävyinen ja -vivahteinen musiikki – ja ne sanoitukset! – alkoivat pudota, ja kovaa putosivatkin. Sekä säveltäjänä että sanoittajana Yari oli uuden aallon ajan todellinen humaani toisinajattelija. 1980-luvun jätkäpoikabändikulttuurissa hänen teksteissään oli aika ajoin myös feministiseksi tulkittavia sävyjä, mistä syystä Sen fanikunta oli paljon naisvaltaisempaa kuin monilla aikalaisilla.

Ja Sen musiikki on kestänyt aikaa, sen huomasi eilen kun Yari nousi Nosturin lavalle bändin kanssa ja soitti, kuten hän itse sanoi, ”kitaraa seisaallaan ensi kertaa pariinkymmeen vuoteen”. Soolokeikkoja Yari on tehnyt aina silloin tällöin – kuten tässä blogissakin on pariin kertaan todettu –  mutta Litku Klemetti & Tuntematon numero saivat lopulta houkuteltua hänet laulusolistikseen. Lieneekin osittain Litkun ansiota, ettei koko Nosturintäydellinen yleisöä ollut sentään meitä 1980-luvun alun Se-keikkojen veteraaneja.

Illan aloittaneen Hulda Huiman musiikki oli minulle ennestään outoa, mutta saattaa hyvinkin päätyä jatkossa kuuntelulistalle. Tavallaan tällainen mukavan vanhakantainen yhden naisen ja kitaran singer/songwriter-tunnelmointi olisi varmaankin parhaimmillaan kesäaikaan festarien alkuiltapäivän leppoisassa tunnelmassa, nurmikolla loikoillessa ja haaveillessa, mutta koska HH onnistui herättämään kevättalvisen kosteassa Helsingissä, klubin pimeydessä moisia mielikuvia, homma selvästikin toimii, toimii vaikka yleisö oli niin selvästi odottamassa juuri Yaria.

Ja kyllä odottaminen kannattikin. Se Tuntematon Numero onnistui luomaan melkoisen hyvän illuusion siitä miltä Se kuulosti joskus 1980-luvun alkuvuosina – lukuun ottamatta tolkutonta volyymiä, ajalle tyypillistä surkeaa äänentoistoa tai yleisöepäystävällisyyttä: kuusikymppinen Yari on elämäänsä tyytyväinen, leppoisa maestro, mutta pystyy silti kanavoimaan nuoremman minänsä ahdistuneita umpikujatutkielmia vallan vakuuttavasti. Äänikin on pysynyt käsittämättömän entisellään.

Reilu puolitoistatuntinen setti kaksine encoreineen kattoi melkoisen laajan kaaren Sen tuotantoa ensimmäisistä rujoista cover-singleistä (”Eloise”, ”No niin, no niin”) aina viimeisen, huikean hienon Lasi kirkasta vettä -albumin tunnetuimpaan kappaleeseen ”Punainen hame”. Se oli itse asiassa illan ainoa kappale jossa Se Tuntematon Numero ei ihan päässyt kolmenkymmenen vuoden takaisen esikuvansa tasolle: Sen pitkäaikainen basisti ja selkäranka Eeva Koivusalo soitti ”Hameen” ylvään bassoriffin sekä levyllä että livenä niin armottoman funkylla auktoriteettiotteella ettei sitä rehellisesti puhuen oikein voi odottaakaan… nykynuorisolta (hah!). Toisaalta suurimman osan ajasta koskettimiin keskittynyt Litku Klemetti lauloi Lou Reed -coverin ”Mitä me tehdään?” vastaansanomattoman koskettavasti, toi rappukäytävän teiniraskausdraamaan sen naisosapuolen näkökulman.

”Pahaa unta?”, ”Yö safarilla”, ”Mä haluan elää”, ”Joku muu”, kaikkien aikojen interrail-laulu ”Köyhän pikajuna”, kaikkien aikojen liftauslaulu ”Ei asfaltti liiku”, ”Juhlat”, ”Onnellisten tähtien alla”, ”Pitkät ja sekavat kirjeet”,… huikea klassikkosarja, jota olisi voinut ainakin yleisön (ja minun!) mielestä voinut jatkaa vielä toisenkin puolitoistatuntisen. Materiaalia kyllä löytyisi, vaikka Sen levytetty tuotanto käsittääkin vain neljä albumia ja niillä julkaisemattomista singleistä laaditun kokoelmalevyn. Toivottavasti tämän lyhyen kiertueen tuottama huomio, suosio ja hyvä mieli pitää Yarin jatkossakin aktiivisena, ehkä myös laulujen (eikä vain elokuvamusiikin) tekijänä. Ja toivottavasti Sen viimeinen levy Lasi kirkasta vettä julkaistaan lopultakin modernissa digitaalimuodossa.

Kummunrakentajien yöstä

Muistin kirjasta lähinnä mudan – mudan, epätoivon ja toistatuhatta vuotta vanhasta intiaanihaudasta luurankojen seasta löytyneet modernit messinkihylsyt.

Tekisi useamminkin hyvää elvyttää nuoruuden harrastus lukea ennen luettuja kirjoja uudelleen. Tällä kertaa tuloksena oli elämys. Löytö – monessakin mielessä, muun muassa minun tiestäni kirjailijaksi.

Olen luullakseni lukenut Howard Waldropin vuonna 1984 ilmestyneen romaanin Them Bones suhteellisen pian sen jälkeen, kun Leena Tammisen suomennos Vain vanhat luut ilmestyi vuonna 1992. Omistamani kappale on luullakseni hankittu jostakin divarista vasta paljon myöhemmin, ehkä sen jälkeen kun Kirjava julkaisi Waldropin huikean novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (suom. Jan Hlinovsky 2007). Se on odottanut hyllyssä oikeaa hetkeä, joka koitti eilen illalla.

Oli kannattanut odottaa. Ehkä hetki oli tosiaan sopiva. Luin illalla ennen nukahtamista viitisenkymmentä sivua, ja aamulla herättyäni loput. Myös tällaista putkeenlukemista tulee harrastettua nykyään aivan liian vähän. On upea tunne saada lumoutua kaikessa rauhassa, kahden kesken vieraan maailman kanssa. Lukemista häiritsi oikeastaan vain huvittunut tietoisuus siitä, miten vahvasti oman esikoisromaanini perusideat ovatkaan peräisin Waldropilta, tästä kirjasta. En ollut tajunnutkaan.

Kirjan syntyajan lähitulevaisuudessa, 2000-luvun alussa, kehitetään keino matkustaa ajassa yhteen suuntaan: hyvin varustettu retkikunta lähtee matkalle 1900-luvun alkupuolelle muuttaakseen historiaa niin, ettei kaiken tuhoava kolmas maailmansota syttyisikään uuden vuosituhannen alussa. Mutta jotakin menee pieleen. Retkikunta huomaa joutuneensa paljon varhaisempaan aikaan, tulevaan Louisianaan, jossa ei vielä tiedetty mitään Hernando de Sotosta eikä edes Kolumbuksesta. Se oli Mississippi-kulttuurin ja kummunrakentajien maailmaa, suurten intiaanikaupunkien maailmaa (ennen kuin espanjalaisilta levinneet taudit hävittivät koko hyvin verkostoituneen kulttuurin, jonka tilalle siirtyi aikaisemmin marginaalisia metsästäjä-keräilijöitä, joita englantilaiset tapasivat alueelta 1700-luvulla – lisää voi lukea vaikkapa blogissa aikaisemmin puheena olleesta Charles C. Mannin kirjasta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta).

Ensimmäisenä aikamatkaan lähtenyt tiedustelija joutuu eri paikkaan: tai ehkä samaan paikkaan, ehkä samaan aikaankin, mutta toiseen maailmaan ja todellisuuteen, jossa Amerikassa elää vielä viimeisiä mammutteja, jossa kristinusko on jäänyt paikalliseksi Lähi-Idän kultiksi ja atlantinyliset kauppayhteydet ovat vastikään käynnistyneet kreikkalaisten ja arabien kehitettyä höyrylaivan.

Romaanin kolmas säie sijoittuu vuoteen 1929, jolloin joukko arkeologeja tutkii muinaisten kummunrakentajien monumenttia, joka on muutaman viikon sisällä tuhoutumassa lopullisesti Mississippin tulvien voimasta. Toista tuhatta vuotta vanhoista kummuista löytyy ensin hevosenkallo, jonka läpi on ammuttu luoti, sitten messinkihylsyjä. Lopulta, juuri ennen kuin tulvavedet vyöryvät päälle, löytyy jotakin, joka saattaa selvittää mistä on kyse – ehkä. Jos joku edes uskoisi selitystä.

Kummunrakentajakulttuurit eivät olleet minulle uutta tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani. Nuorena tulevana arkeologina luin moneen kertaan C. W. Ceramin kirjan Ensimmäinen amerikkalainen – intiaanien arvoitus (suom. Raija Mattila 1973), joka kertoo tästäkin vaikuttavasta, mutta perin huonosti tunnetusta kadonneesta kaupunkikulttuurista. Normaali eurooppalaismielikuva metsästäjä/keräilijä/paimentolaisintiaaneista on kuitenkin vahva, niin vahva, että Heikki Kalliomaan suomennokseen tekemässä kansikuvassakin näkyy stereotyyppinen 1800-luvun tasankointiaani, vaikka itse romaanin teksti huomauttaa useaan otteeseen, miten paljon aikamatkalaisten kohtaamien kummunrakentajien ulkonäkö(kin) poikkesi kuvakirjainkkareista. Waldrop on taustatyönsä tehnyt, vaikka sittemmin tutkimus on osoittanut muutamia hänen käyttämiään oletuksia vääräksi. Waldrop ei saarnaa eikä infodumppaa, hän toteaa asioista vain tarpeellisen, oli kyse arjesta, juhlasta tai sodasta. Kateeksi käy moinen itsehillintä. Hyvä kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen oppia aiheesta lisää, ei yritä kertoa tarinan lomassa kaikkea mitä itse on saanut selville. Siinä suhteessa minulla on paljon opettelemista.

Waldrop on hurmaava kirjailija leppoisan kirjoitustyylinsä lisäksi siinä suhteessa, että hän osaa kirjoittaa kauniita, eheitä tarinoita, joissa epäonnistutaan kertakaikkisen hykerryttävillä ja mieltäkiehtovilla tavoilla. Hänen hahmonsa eivät ole johtaja-ainesta, eivät edes oman elämänsä huippuyksilöitä, eikä heistä sellaisia tarinoiden mittaan kuoriudu. Jotakin he oppivat, ja joskus heidän elämänsä löytää uuden ja odottamattoman, onnellisenkin suunnan. En lainkaan muistanut, että tämänkin kirjan säikeistä yksi päättyy jossain määrin onnellisesti – tai ei onnellisesti, mutta ainakin lupaavasti. Kenties. Ehkä tulevaisuudessa, ainakin jonkun jonkinlaisessa tulevaisuudessa…

Luulen, että Them Bones pitäisi kaivaa käsiin alkuperäiskielisenä: Leena Tamminen on tehnyt hyvää työtä, tarinat ja turinat luistavat, mutta paikka paikoin huomasin pohtivani: ”Mitähän tässä on ollut alkutekstissä?” Pitäisi hommata käsiinsä myös Waldropin muut romaanit. Ja lisää novelleja.

Ja, hyvä lukija: jos kirjastossa tai divarissa tai kirjakaupassa tulee kohdalle Howard Waldropia, älä epäröi. Ota tukeva ote teoksesta äläkä päästä irti.

Akvaarioiden äiti

Taannoisessa bloggauksessani mainituista ”ihmistietokoneista”, NASA:n tummaihoisista naismatemaatikoista kertova Hidden Figures -elokuva on näköjään tulossa lähipäivinä ensi-iltaan Suomessakin. Hienoa! Tapauksen kunniaksi YLE:n sivuilta löytyy laaja artikkeli aiheesta.

Omaa bloggaustani innoittanut New Scientist nosti puolestaan helmikuun 25. päivän numerossaan esille erään vanhemman polven ansiokkaan, mutta aikalaistensa varjoon jääneen tutkijan.

Kuva: André-Adolphe-Eugène Disdéri / Wikimedia Commons

Vuonna 1794 syntynyt ranskalainen suutarintytär Jeanne Villepreux ehti saada kuuluisuutta ompelijana ja erityisesti kuninkaallisten häähuntujen kirjailijana ennen kuin meni naimisiin vauraan englantilaiskauppiaan James Powerin kanssa. Perhe asettui Sisilian Messinaan ja lady Power kiinnostui merentutkimuksesta. Kalastajat alkoivat tuoda hänen kokoelmiinsa pyydyksiin tarttuneita erikoisuuksia, ja hän vuokrasi itsekin kalastusaluksia tutkimusretkiään varten. Näytteet hän keräsi, ajan tavan mukaan, lasiastioihin, ja hänen itse kehittämänsä säilöntäaineen kerrotaan säilyttäneen eläinten värit luonnollisen kirkkaina.

Hänen tieteellinen kiinnostuksensa ei rajoittunut pelkästään kuolleiden eläinten morfologian tutkimiseen, joten hän kehitti aivan uuden vesieläinten tutkimusmenetelmän: sen sijaan että lasiastiassa olisi ollut formaliinia säilömässä kuollutta eläinyksilöä, hän sijoitti isompaan lasiastiaan merivettä, jossa eläimet saattoivat uida ja elää, jolloin niiden käyttäytymistä ja elämää saattoi tarkastella ennennäkemättömällä tavalla: Jeanne Villepreux-Power oli kehittänyt ensimmäiset nykyaikaiset akvaariot.

Erityisen kiinnostunut Villepreux-Power oli pääjalkaisista. Tutkijat olivat kiistelleet jo satoja vuosia, valmistiko paperiveneeksi kutsuttu tursaslaji kauniin kuorensa itse vai oliko niillä vain tapana kaapata jokin tyhjä simpukankuori asunnokseen, kuten erakkoravuilla. Villepreux-Power kykeni uusien tutkimusmenetelmiensä avulla osoittamaan, että kuori oli paperiveneen omaa tekoa. Hän myös havaitsi, että lajin koiraat olivat kääpiökokoisia ja että ne kuolevat täytettyään siitostehtävänsä: siittiöt kehittyvät niiden kolmannessa lonkerossa, joka irtoaa hedelmöityksessä. (Tämä väite aiheutti halveksuntaa ajan muiden tutkijoiden keskuudessa, mutta on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi.) Vähitellen itseoppineen tutkijan työn arvo tunnustettiin, ja Villepreux-Powerista tuli harvinaislaatuinen naisjäsen useissa tieteellisissä seuroissa.

Villepreux-Power kirjoitti myös arvostetun Sisilian matkaoppaan. Hän muutti miehensä kanssa Englantiin 1838, mutta korvaamattoman arvokkaita tieteellisten näytteiden kokoelmia kuljettanut rahtilaiva haaksirikkoutui matkalla. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin avattiin Englannissa ensimmäinen julkinen akvaario ja akvaarioinnostus levisi nopeasti, mutta Villepreux-Powerin pioneerityö alalla pitkälti sivuutettiin.

Viime vuosina tieteen historian unohdettuja naisia on onneksi nostettu ansaitsemaansa asemaan kansakuntain kaapin päälle, ja myös Villepreux-Powerin pioneerityö on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Eräänlainen merkki siitä on Magellan-luotaimen Venuksesta löytämä kraateri, joka kantaa tämän meteoriittejakin tutkineen luonnontieteilijän nimeä.