Kuukausi: helmikuu 2017

Verenpunainen

Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

Elämän(ilo)kertaelokuva

Muutama vuosi sitten debytoin elokuva-avustajana, kun Malmin edesmenevän lentokentän vanhassa lippuhallissa kuvattiin traileria Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista kertovaan elokuvaan. Traileri tehtiin pienellä budjetilla ja sen tarkoituksena oli kerätä hankkeelle rahoitusta. Kävi kuitenkin niin, että samaan aikaan suunnitteilla oli peräti kaksi elokuvahanketta samasta miehestä: en usko että minun ja S:n pieni vilahdus trailerin kohtauksen taustalla kulkevina lentomatkustajina vaikutti siihen, että ”meidän” hankkeemme jäi pelkän trailerin mittaiseksi. Rahoituksen ja toteutuksen sai Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, jonka kävimme eilen katsomassa Amnestyn tueksi järjestetyssä varsin massiivisessa monen salin erikoisnäytöksessä.

Luullakseni olen törmännyt Tom of Finlandin nimeen – ja kuviin – ensi kertaa joskus 1980-luvun alkupuolella. Toisin kuin etelähelsinkiläisen paikallislehden kuukausiliitteen taannoinen hieno juttu antoi ymmärtää, Tomin töitä kyllä julkaistiin Suomessakin jo Laaksosen elinaikana, ainakin Kallessa, jossa oli tuolla vuosikymmenellä, lainsäädännönkin pikku hiljaa vapautuessa, muutama homomiehille tarkoitettu sivu. Ellen sitten ole onnistunut kehittämään valemuistoja… en varmaankaan lukenut kovin montaa lehden numeroa (ne olisi pitänyt ostaa kioskilta ja olin paitsi köyhä myös perin ujo), mutta minusta tuntuu etteivät kohdalleni osuneet ToF-kuvat olleet mitenkään erityisen poikkeavaa tarjontaa lehdessä.

(Muuan naispuolinen heterokaveri oli suureksi hämmennyksekseen törmännyt nimeen jo teinityttönä edellisellä vuosikymmenelle Lontoossa, kun paikalliset olivat aivan tohkeissaan että hän oli kotoisin samasta maasta kuin Tom of Finland.)

Luullakseni 1980-luvun loppupuolella perustetun Liken ns. toimitiloissakin pyöri jotakin ToF-materiaalia, joten minulla oli jonkinlainen käsitys Touko Laaksosen taiteen luonteesta vuonna 1991, kun hänestä alkoi tulla kuoltuaan mainstream-mediajulkkis myös kotimaassaan. Vapaudenristillä palkitun jatkosodan ilmatorjuntatykistöupseerin ja arvostetun mainosgraafikon (kaksois)elämänvaiheita on sittemmin kerrottu ja kerrottu lukuisissa laajoissa lehtijutuissa ja kirjoissa sekä televisiossakin näytetyssä mainiossa dokumenttielokuvassa Daddy and the Muscle Academy (1991).

Suhtaudun erittäin epäluuloisesti etenkin kotimaisiin elämäkertaelokuviin: kovin usein elokuvasta tulee vain katkonainen sarja irrallisia kohtauksia, joita hädin tuskin pystyy yhdistämään edes se, että päähenkilö on mukana joka kohtauksessa ja häntä (saattaa) esittää sama henkilö. Dome Karukosken uusi Tom of Finland ottaa Laaksosen elämäntarinan suhteen joitakin vapauksia ja siirtyilee ajassa joitakin kertoja edes takaisin, ja onnistuu vaikeassa kokonaisuuden rakentamisessa aikamoisen hyvin.

Etenkin Amnesty-näytöksessä tietysti korostui ehkä turhankin selvästi Karukosken tapa rinnastaa jatkosodan loppuvaiheiden ahdistusta ja epätoivoa, sodanjälkeisten aikojen homofobian ahdistavaa epätoivoa, 1980-luvun aids-epidemian aiheuttaman uuden homofobiaepidemian synkkyyttä ja (rivien välissä) tämän hetken nationalismin ja muun ääliökonservativismin ahdistavuutta, mutta toisaalta: tämän elokuvan vahvin sanoma on kuitenkin toiveikkuus. Luutnantti Laaksonen onnistui (ainakin elokuvassa) herättämään lannistuneissa ja epätoivoisissa sotilaissaan toivoa (edes) hengissä selviämisestä, sittemmin Tom of Finlandin työt saivat monet seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat näkemään itsensä uudessa valossa, ja ilmeisesti 1980-luvulla myös tuomaan lohtua niille, joiden rakkaat olivat sairastuneet silloin vielä väistämättä kuolemaan johtaneeseen tautiin.

Sillä elokuva(kin) korostaa, että Tom of Finlandin töissä keskeinen viesti on elämänilo, reilu äijämeininki.

S. piti jossain määrin häiritsevänä, että vaikka Toukoa näyttelevä Pekka Strang vanheni elokuvan mittaan varsin vakuuttavan näköisesti, samaa ei voi sanoa Kerttu-siskoa näytelleestä Jessica Grabowskysta tai Toukon avomiestä Veliä esittäneestä Lauri Tilkasesta, jotka molemmat pysyivät kasvoiltaan kiusallisen parikymppisen oloisina, vaikka vuosikymmen olisi valkokankaalla kuinka vaihtunut. Grabowskyn tapauksessa ajan kulumisen näki vain silmälasien mallin vaihtumisena ja, aivan lopussa, pienoisena ryhdin painumisena kasaan. Harmillinen pikku laiminlyönti muuten hyvissä roolisuorituksissa.

Eräs ystäväni pohdiskeli, missä määrin viime vuosien Tom of Finland -buumia lakanakankaineen sun muineen voidaan pitää kulttuurillisena omimisena. Jos me tavalliset cis-heterot kekkaloimme edes muokatuissa kuvissa ToF-henkisissä nahkapoikaposeerauksissa, olemmeko me yhtään parempia kuin kännistä saamelaista halpakaupan neljäntuulenlakissa näyttelevät ”nunnukanunnuka”-ääliönäyttelijät? Vaikka tekisimme niin tasa-arvon, rakastamisen vapauden ja solidaarisuuden hengessä? On selvää, että tiettyjen vuosikymmenien homoille ToF-kuvasto on ollut salainen aarre, klaanimerkki, jotain paljon merkittävämpää, monin verroin arvokkaampaa kuin vain pelkkiä pornokuvia. Arvokkaampaa kuin ”vain” (eroottista) taidetta.

Minulla ei ole hyvään kysymykseen vastausta. On joka tapauksessa selvää, että Tom of Finlandin kuvastoa ei voi enää sulkea kaapin perälle piiloon. Ei voi, ei kyetä eikä saa. Ja tämän elokuvan ottaminen Suomi 100 -juhlavuoden teoksiin tekee minut hyvin paljon ylpeämmäksi kuin tsiljoonas näyttelijätulkinta siitä romaanista jonka nimeä en halua edes mainita (vaikka kirja onkin erinomainen).

Tuosta (ainakin) tuohon

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Ihmistietokoneet

Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.

Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.

Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.

Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin  etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.

Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).

Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005)  ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.

Katherine Johnson

Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.