Kategoria: innoittajia

Kirjallisuutta, kissalautoja

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Teemestarien kirja

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Facilis descensus Averni

Mikä olisikaan mainiompaa luettavaa kauniina alkukesän päivänä kuin romaani, jossa laskeudutaan peninkulmien syvyyksiin maan poveen?

Jules Vernen klassikko Matka maan keskipisteeseen (alkuteos 1864, Pentti Kähkösen suomennos 1974) tuli nuorna luettua useampaankin kertaan, enkä ole ainoa: oma nykyinen kappaleeni on kolmas painos vuodelta 1975, eikä suomennos ole edes ensimmäinen. Tarinan pääpiirteet olivatkin aika hyvin mielessä siinä vaiheessa, kun seisoimme Snæeffelsnesin kamaralla ja katselimme vanhaa tulivuorta, jonka kraaterin kautta professori Lidenbrock, hänen veljenpoikansa Axel* ja heidän islantilainen oppaansa, haahkanpyytäjä Hans Bjelke laskeutuvat matkalleen syvälle maan poveen. Matka ei osoittaudu mutkattomaksi, ja jokunen yllätyskin matkan varrella kohdataan, kuten suomennoksen kanteen valittu vanha kivipiirros vihjaa.

Jules Vernen yksi kirjallinen tavoite oli valistaa lukijoitaan tieteen uusimmista saavutuksista, ja tämä aspekti on hyvin esillä tälläkin kertaa. Kirjassa puhutaan paljon geologiasta ja paleontologiasta, mineraaleista, kivilajeista ja fossiileista: kirjan lopun sanasto/hakemisto valaisee nykylukijalle viehättävän vanhahtavaa terminologiaa.

Sataviisikymmentä vuotta vanha ajankohtainen tiede on toki perin vanhentunutta: Alfred Wegener esitti mannerliikuntoteoriansa vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja kesti jotakuinkin toiset puoli vuosisataa, ennen kuin teorialle lakattiin nauramasta. Vernen aikaan vuoristojen katsottiin olevan ryppyjä, joita maankuoreen syntyi kun Maa jäähtyessään kutistui, ja tulivuorten synnystä ja toiminnastakin esitettiin varsin vinkeitä teorioita. Myös lämpötilan kohoaminen alaspäin kohti Maan sisuskaluja mentäessä oli vasta teoreetikkojen kiistelynaihe, ja antoi Vernelle oivan tilaisuuden leikitellä teorioilla ja niiden mahdollisilla vaikutuksilla sankareiden vaiheisiin.

Olin itsekin vallan kiinnostunut kirjan tieteellisistä aiheista jo ensimmäisten lukukertojen aikaan, mutta ennen kaikkea luin sitä lumoavana seikkailukertomuksena. Sellaisena se toimii vieläkin: Kähkösen suomennos rullaa oikein mukavasti, ja hänen mukaan ottamansa vanhahtavuudet tuovat nykylukijalle mukavaa epookin tuntua. Samoin on epookin tuntua tietysti kirjan perusasetelmassa: ”varsin eteväksi mineralogiksi” kuvattu Axelin morsian Grauben jää itsestäänselvästi odottelemaan kotiin, kun hänen sulhasensa lähtee matkalle kirjaimellisesti tuntemattomaan maailmaan. Se mitä nuoresta naisesta muuten kerrotaan antaa nykylukijan silmään kuvan paljon paremmasta ja luotettavammasta löytöretkeilijäkandidaatista kuin hermoherkkä ja ailahteleva Axel.

Nyt luettuna kirjassa ja ennen kaikkea sen Islanti-osuudessa on tietysti paljon kiinnostavaa ajan ja paikkojen kuvausta: pitkälti edeltävien vuosikymmenien matkakirjailijoiden tekstien varassa operoinut Verne tekee kuvailuissaan muutaman asiavirheen ja sortuu siellä täällä infodumppaukseen epäoleellisista asioista, mutta yhtä kaikki hän laittaa retkueensa matkaamaan Snæffelsnesin niemelle jotakuinkin samaa reittiä mitä me taannoin kuljimme: hänen aikaansa matka tosin kesti monta päivää jalan, hevosella ja lautoilla siinä missä me sujautimme sinne parissa tunnissa siltoja ja vuonojen alle louhittuja tunneleita myöten bussilla – jossa tosin oli suomalaisiin normeihin nähden melkoisen korkea maavara. Väkeä ja asutusta on nykyään paljon enemmän, mutta kyllä Vernen kuvaukset sammaleisista laavakentistä tunnistaa samoiksi tienoiksi joita on itse juuri katsellut.

(Yksi kirjan maamerkeistä oli tosin tullut nähtyä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten: kirjan sankareiden odotellessa Kööpenhaminassa Islannin-laivan lähtöä setä Lidenbrock vie korkeanpaikankammoisen Axelin ”kuilukurssille” Vor Frelsers Kirken torniin: helposti tunnistettava torni ulkopuolisine kierreportaikkoineen sattui silmään ollessani aikoinaan ensimmäisellä Roskilden festivaalireissullani: se sijaitsee aivan Christianian vapaakaupungin lähellä.)

Kaiken kaikkiaan tämä sataviisikymmentäkaksivuotias tieteisromaani on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin tiedeosuutensa vanhentuneisuudesta huolimatta. Eihän se ole mikään suunnattoman monitasoinen kirjallinen timantti, vaan rehellinen ja suhteellisen suoraviivainenkin seikkailukertomus – jonka loppuvaiheet, monien seikkailukertomusten tavoin, tuntuvat aikaisempaan tempoon verrattuna kovin hätäisiltä – mutta sellaisenaan vallan mukavaa, kevyttä luettavaa.

___
* Ei siis sisarenpoika, kuten edellisessä bloggauksessa väitin. Niin hyvin tarina ei ollut mielessä.

Sukelluksia muualle

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Mikro- ja makro-

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Kypros–Englanti–Japan(i)–Kypros(–Englanti)

Tässä bloggauksessa on puhe muusikon omaelämäkerrasta, mutta aloitan silti videopätkällä jossa kyseinen muusikko on suhteellisen pienessä osassa. Syy on siinä, että kirjan luettuani muistin, että tämä siinäkin mainittu ensimmäinen Prince’s Trust -säätiön hyväntekeväisyyskonsertti lähetettiin luullakseni suhteellisen tuoreeltaan myös Suomen televisiossa, ja tämän konserttitaltioinnin myötä näin ja kuulin ensi kertaa sittemmin minuun varsin ison vaikutuksen tehnyttä artistia.

Konsertin taustaorkesteri – solisteista puhumattakaan – oli muutenkin aika mielenkiintoinen: tästäkin pätkästä voi tunnistaa vaikkapa rumpali Phil Collinsin (Genesis), kosketinsoittaja Gary Brookerin (Procol Harum) sekä kitaristit Midge Uren (Ultravox) ja Pete Townshendin (The Who), joista jälkimmäinen toimi konsertin musiikillisena johtajana. Meidän televisiomme äänenlaatu oli sen verran heikko, että en muista erottaneeni juurikaan, mitä vahvasti meikattu ja kummallisesti hytkyvä basisti soitti nauhattomalla instrumentillaan, mutta hänen olemuksensa sai minut arvailemaan jo ennen lopputekstien esiintyjäluetteloa, mahtaisikohan kyseessä olla etenkin Back Beat -lehden innostuneista jutuista nimenä tuttu Mick Karn jonkin aikaa aikaisemmin hajonneesta Japan-nimisestä englantilaisbändistä. Kyllä, hän se oli. Enemmän hänen musiikkiaan kuulin vasta pari vuotta myöhemmin, kun kaveri lainasi minulle Oil on Canvasin.

Alkuvuodesta muuan Rumba-ajoilta tuttu facebook-kaveri tuli maininneeksi, että Mick Karnin omaelämäkerta oli yksi hienoimmista hänen lukemistaan musiikkikirjoista. Tämä (ja MK-fanius) riittivät syiksi hankkia netin kautta käsiin käytetty kappale Karnin vuonna 2009 ilmestyneestä omakustannekirjasta Japan & Self Existence.

Nimi on varsin osuva: kirjan suuri kaari syntyy siitä kehityskulusta, joka saa alkunsa kun koulukiusattu (luokkatovereitaan tummempi-ihoinen ja lihava) Andonis Michaelides ystävystyy Battin veljesten, Daven ja Steven kanssa. Porukkaan liittyy neljänneksi Richard Barbieri, ja jotakuinkin soittotaidoton nelikko päättää perustaa bändin. Sille keksitään hätäpäissään muutama minuutti ennen ensimmäistä (hää-)keikkaa nimi ”Japan”. Kun bändi alkaa muutaman vuoden päästä herättää hieman laajempaa kiinnostusta, alkuperäiskolmikko omaksuu itselleen taiteilijanimet: Mick Karn, David Sylvian, Steve Jansen. Pitkän yrittämisen jälkeen Japanista tulee ensin kulttisankareita ja sitten hetkeksi kohtuullisen iso nimi 1980-luvun alun brittiläisessä (ja japanilaisessa!) musiikkiskenessä, mutta samaan aikaan moni asia alkaa kaatua päälle ja bändi lopettaa tehtyään loistavimman studiolevynsä (Tin Drum, 1981) ja huikean jäähyväis-livetuplan (Oil on Canvas, 1983). Nelikko kokoontuu vielä kahdeksan vuotta myöhemmin kokeilemaan yhteistyötä Rain Tree Crow -levyllä, mutta vanhat ongelmat nousevat jälleen pintaan ja yritys jää yhden levyn mittaiseksi. Kirja loppuu oikeastaan RTC:n käsiinhajoamiseen. Karnin Japanin jälkeisestä elämästä – musiikista, kuvanveistosta, ihmissuhteista ja sitoutumisongelmista – puhutaan paljon, mutta näitä käsittelevät luvut on siroteltu suuren kaaren lomaan.

Eräänlainen suuri kaari syntyy myös Michaelidesin perheen arvoituksesta: Andonis tajuaa jo lapsena ettei hänen vanhempiensa avioliitto ole onnellinen, ja kuulee äidin tehneen monta aborttia ennen kuin hän, kolmesta lapsesta nuorimmainen, sai syntyä. Arvoituksena pysyy myös, miltei kirjan loppuun asti, miksi perhe lähti Andonisin ollessa kolmivuotias kotiseudultaan Kyproksesta paljon ankeampiin oloihin Lontooseen, jossa he eivät tunteneet oikeastaan ketään, eivätkä tutustuneetkaan – siinä mitassa, että ensimmäisenä koulupäivänään Andonis tajuaa järkytyksekseen, ettei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hänelle sanotaan: hän on viettänyt siihenastisen elämänsä ylisuojelevan äidin hoteissa eikä ole oppinut mitään muuta kieltä kuin kreikkaa.

Karn kertoo paljon ihmissuhde- ja sitoutumisvaikeuksistaan, ja arvelee dysfunktionaalisen lapsuuskodin vaikuttaneen vahvasti asiaan – ja sen, ettei hän päässyt oikeastaan elämään minkäänlaisia normaaleja nuoruusvuosia, vaan hänet revittiin kiusatun koulupojan roolista suoraan varsin suljettua elämää viettäneeksi ammattimuusikoksi.

Karn ei salaile katkeruuttaan Japanin managereita tai näiden suosikkipojua David Sylviania kohtaan. Managereiden neuvosta yhtyeen yhdessä tekemien sävellysten tekijäksi merkittiin lähes aina pelkästään Sylvian, joten muut jäsenet eivät ole hyötyneet käytännössä lainkaan siitä, että Japan-levyjä on julkaistu uudelleen kerran toisensa jälkeen: rojaltit menevät kokonaan kappaleille ilmoitetuille tekijöille. Sylvian näyttäytyy tässä kirjassa muutenkin melkoisena välistävetäjänä ja oharimestarina, joka kaappaa kerran toisensa jälkeen yhdessä tehdyn työn oman yksityiskilpensä kiillottamiseen. Hankalaa Karnille tässä on, että hän ja Dave pysyivät kaiken tämän keskelläkin vanhoina ystävinä: jos kyse oli muusta kuin työstä ja musiikista, he tulivat oikein hyvin toimeen, ja Karn pystyi jopa antamaan anteeksi, että Dave ”kaappasi” hänen tyttöystävänsä.

(Jonkin verran musiikillistakin yhteistyötä silti onnistui: Davehan laulaa Karnin toisen soololevyn Dreams of Reason Produce Monsters kaksi laulettua biisiä, ”Buoyn” ja ”When Love Walks Inin”, jotka ovat kiistattomia helmiä Karnin vähän ailahtelevassa soolotuotannossa.)

Raha vaikuttaa vahvasti katkeruuteen: kirjan mukaan Karnilla ei mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin Japanin jälkeisenä(kään) aikana. Hän on ehkä jättiläinen meidän basistien mielestä, mutta muuten hänen suhteellisen eklektinen ja enimmäkseen instrumentaalimusiikkiin keskittynyt soolotuotantonsa on jäänyt aika pienen piirin iloksi. Tämä on merkinnyt sitä, että hän on joutunut tekemään paljon keikka- ja sessiomuusikon hommia sellaisissa hankkeissa joista ei välttämättä olisi muuten ollut kovinkaan innostunut. Tai eihän hän tunnu olleen kiinnostunut oikein mistään mitä hänelle tarjottiin tai ehdotettiin – hän tuntui olevan kauhistunut kaikesta. Iso syy oli epävarmuus oman osaamisen suhteen: paitsi että hän ei koskaan oppinut lukemaan nuotteja, hän ei ilmeisesti myöskään koskaan oppinut niiden sävelten nimiä, mitä hän soitti tai mitä hänen olisi haluttu soittavan. Loistava korva hänellä oli kyllä aina ollut: jo lapsena, koululaisorkesterin fagotistina, hän opetteli kaikki osuutensa korvakuulolta ja sama tyyli jatkui koko ammattilaisuran. Ura kuitenkin pysyi töyssyisenä ja heikosti tuottavana, ja useaan otteeseen musiikin tekeminen oli kokonaan katkolla.

(Herkullinen on kohtaus, jossa joksikin aikaa lapsuuden kotiseudulleen Kyprokselle muuttanut tuore isä Karn keskustelee talonsa remonttimiesten kanssa: käy ilmi, että turistisesongin aikaan nämä tienaavat leipäänsä muusikoina, ja arvelevat että ensi kaudella ehkä Karnillekin riittäisi töitä jonkun rantabaarin bändissä.)

Japan & Self Existence on poikkeuksellinen elämäkerta siinä suhteessa, ettei sen päähenkilöstä missään vaiheessa tullut suurta tähteä, joten musiikillinen ura pysyi loppuun asti hankalana sinnittelynä toimeentulon ja oman itsen kannalta mielekkään ilmaisun tarpeiden puristuksessa. Siinä suhteessa se on huomattavan realistista luettavaa kelle tahansa, jotka havittelevat musiikista itselleen uraa. Japan-yhtyeestä tai 1980-luvun alun musiikkikuvioista kiinnostuneille se on myös pakollista luettavaa. Karn oikoo myös lukuisia yleisiä harhaluuloja – Japanin (tulevat) jäsenet eivät esimerkiksi kouluaikoinaan meikanneet tai värjänneet tukkaansa, tämä ”tieto” on pelkkää managerien mainoshöpinää. Julkkisjuoruista kiinnostuneille mielenkiintoinen detalji on alle kaksikymppisen Karnin jonkin aikaa kestänyt suhde häntä parikymmentä vuotta vanhempaan David Bowien entiseen vaimoon Angieen.

(Brittiläinen) musiikkijournalismi saa kuulla kunniansa moneen kertaan, alkaen siitä kuinka Japanin teinipoikiin suhtauduttiin aluksi jonkinlaisena jälkijättöisenä glam/taiderockina, sitten New York Dolls -wannabeinä* ja lopulta 80-luvun alun ”New Romantics” -popparityylin esikuvina. Karn on katkera sille että David Sylvian sai vedettyä toimittajia kuin pässiä narussa ja vääristellä kaikkea Japaniin liittyvää miten halusi.†

Kokonaisuutena, kirjana, Japan & Self Existence toimii paljon paremmin kuin iso osa lukemistani (ja suomentamistani!) muusikkoelämäkerroista. Omakustannemaisuus näkyy tarkemman kustannustoimittajan työn puutteissa, esimerkiksi monia nimiä on kirjoitettu väärin. Mutta pääosin teksti kantaa erinomaisesti ja sujuvasti. Sitä kehtaa suositella.

Olin päässyt miltei kirjan loppuun ennen kuin huomasin edellisen omistajan kopioineen takakannen sisäpuolelle Mick Karnin kuolinuutisen, joka julkaistiin vain pari vuotta tämän kirjan jälkeen:

Hän oli kuollessaan vain kolmisen kuukautta vanhempi kuin minä olen nyt. Kirjansa lopussa hän tuntui suhtautuvan musiikilliseen uraansa enemmän tai vähemmän kuihtuneena, luovutettuna asiana, vaikka muutkaan ammatilliset pyrinnöt (kuvanveisto, psykoterapian opinnot) eivät tuntuneet menestyvän sen paremmin. Siinä suhteessa minä olen paljon paremmassa jamassa, ja toivottavasti pysynkin. Kirjailijan tulonmuodostus on kyllä ihan yhtä huteraa ja vähäistä kuin ei-tähtimuusikonkin. Mutta kyllä minä aion sinnitellä. Eikä minulla ole ainakaan vielä todettu minkäänlaista syöpää, joten ennuste on aika paljon parempi.

___
* No, tottahan on, että David Sylvianin ja Steve Jansenin taiteilijanimet ovat väännelmiä Sylvain Sylvainista ja David Johansenista, ainakin Karnin mukaan.
† Tehdessäni 1990-luvun puolivälissä puhelinhaastattelua Karn oli kuitenkin oikein ystävällinen ja mukava herrasmieshaastateltava, kutsuipa minua jopa moikkaamaan itseään kun hän tulisi Vanhalle ylioppilastalolle soittamaan Alicen taustabändin mukana (jossa olivat mukana myös Jansen ja Barbieri**). En kyllä tullut menneeksi, mutta luulen että hän olisi ymmärtänyt ujouteni, jos tuli asiaa ajatelleeksi tai edes muistaneeksi.
** Pikainen korjaus: kiertuebändissä olivat vain Jansen ja Karn. Barbieri oli kyllä soittanut Alicen aikaisemmalla levyllä.