Kategoria: ”Alshain III”

Vuosi lisää

Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.

Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.

Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.

Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.

Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.

Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.

Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.

Ohjelmallista

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).