Kategoria: suomentaminen

Worldcon 75, toinen päivä

Worldconin toisen päivän tapahtumista ei ole hirveästi raportoitavaa, sillä iso osa ajasta kului kustantajani vieraiden ja kustantamon väen seurassa poissa Messukeskuksesta. Kerkesin minä iltasella sentään käväistä kiinalaisten sf-fanien bileissä piipahtamassa ja tuttuja moikkaamassa.

Ja, tietenkin, todistamassa kuinka loistava suomentajakollega Helene Bützow sai ansaitun Tähtifantasia-palkinnon Kazuo Ishiguron romaanin Haudattu jättiläinen suomennoksesta.

Mutta nyt alkaa olla aika palata tapahtumapaikalle hakemaan lisää raportoitavaa tästä päivästä.

Tunteiden hallinnointia

Jatkoimme eilen kesäistä kulttuurikierrosta vielä pikaisella piipahduksella Urjalassa ja Pentinkulman päivillä. Pikainen vierailumme alkoi loistavan suomentajan ja kustannustoimittajan Alice Martinin pitämän ”Alicen alasin” -käännöskurssin ohjelmaan kuuluvalla Andrew Chestermanin luennolla tyylin kääntämisestä. Vaikka kääntämisen teoria tuntuu toisinaan olevan jotakin aivan muuta kuin kirjallisuuden kääntäjän arkinen työ, ei tee kenellekään totisesti haittaa tutustua vähän paremmin teoreettisiin viitekehyksiin ja analyysiin siitä, miten kääntämistä tehdään, miten sitä voisi tehdä ja miten sitä pitäisi tehdä. Erityisen hyödyllistä se on kaltaiselleni ”kadulta reväistylle” suomentajalle, jolla ei ole taustallaan käännöstieteen tai kirjallisuuden opintoja.

Irrallisena yksityiskohtana kokonaisuutenakin kiinnostavasta ja antoisasta luennosta jäi mieleen, asiayhteyksistään irroitettuna, ajatus kääntämisestä emotion managementina. Siitähän kirjallisuudessa on muutenkin kyse: pyrimme vaikuttamaan lukijan mielentilaan ja tunteisiin: käytännössä vahvistamme valikoidusti jotakin joka on jo vahvalla idulla. Jos onnistumme vaikuttamaan yhtään mitenkään lukijan mieleen.

Ilta jatkui jo perinteisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa, jonka armoitettu kääntäjäkollega Laura Jänisniemi järjestää oman talonsa pihapiirissä Kiimankulman kylässä. Tapahtuman yleisemmän teeman mukaisesti tällä kertaa mentiin runous edellä. Juhani Lindholm kertoi Vänrikki Stålin tarinoita -suomennoksestaan ja luki näytiksi kaksi runoa. Alicen alasimen ryhmäläiset jatkoivat omilla käännöksillään, ja kuultiinpa vielä sävellettyjä Volter Kilven runoja.

Mutta mitä tunteiden hallinnointiin tulee, ensi viikosta on tulossa luultavasti aikamoista pyöritystä. Silloin koittaa lopultakin jo pitkään hehkutettu ensimmäinen Helsingissä järjestty Worldcon, ja jo pelkkä ohjelman lukeminen tuppaa pyörryttämään: niin paljon kiinnostavaa kuultavaa ja nähtävää. Oma esiintymisaikatauluni on jo ehtinyt elää useaankin otteeseen, joten siinäkin suhteessa saa olla tarkkana.

#liwre2017 kolmannessa kokouspaikassa

Olin etukäteen vähän epäluuloinen sen suhteen, miten Lahden kansainvälinen kirjailijakokous mahtaisi toimia keskellä kaupunkia, Lahden kansanopiston hulppeassa kivilinnassa. Katoaisiko kokousväen yhteisöllisyys, livahtaisivatko kaikki kaupungin humuun sen sijaan että pysyisivät porukassa juttelemassa virallisen ohjelman ulkopuolellakin? Tällä kerralla ulkomaiset vieraat oli sitä paitsi sijoitettu Kansanopiston asuntolakerrosten sijaan hotelliin, mikä omalta osaltaan jakoi porukkaa osiin.

Sitä paitsi kokouksen aikataulua oli kustannussyistä jouduttu kiristämään, joten aikaisempien kolmen päivän sijaan kokous tiivistyi vain kahteen.

Enimmäkseen arveluni osuivat väärään. Kansanopiston komea kivilinna osoittautui kerrassaan mainioksi kokouspaikaksi, ja kauniin ilman ansiosta sen pieni mutta kaunis puutarha korvasi omenapuineen mainiosti Mukkulan tammet. Muutamaa sadekuurohetkeä lukuun ottamatta puutarhasta löytyi jotakuinkin aina ohjelman ulkopuolella kollegoja juttuseuraksi, jos sellaista kaipasi.

Keskeisen sijainnin ansiosta paikalle pääsi myös runsaasti yleisöä kuuntelemaan ja kommentoimaankin. Jotkut kirjallisuustoimittajat – eivät itse kirjailijat – ovat männävuosina toivoneet että saisimme kokoontua ”rauhassa”, mutta minusta yleisö on yksinomaan oleellinen, iloinen ja antoisa asia. Kirjailijalle uudet ja joskus yllättävätkin näkökulmat asioihin ovat tärkeitä bongattavia. Ilman niitä kirjallisuudesta tulee aivan yhtä tylsää kuin niistä rokkibändien biiseistä, jotka kertovat siitä millaista on soittaa rokkibändissä.

Kolmanneksella vähentynyt alustus- ja keskustelusessioiden määrä kyllä tuntui. Neljän session mittaan oikeastaan vain yksi alustaja, Riitta Jalonen, keskittyi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Jotakuinkin kaikkien muiden alustusten teemat liikkuivat politiikan, ympäristökysymysten, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden ympärillä. Nämä ovat tärkeitä aiheita myös kirjallisuuden ja kirjailijoiden kannalta – ja ajankohtaisuutta ei tosiaankaan voi moittia – mutta jäin kaipaamaan aikaisempien vuosien virkistäviä irtiottoja, jolle kolmas kokouspäivä olisi antanut enemmän tilaa.

Aikaisempi oheisohjelma oli saatu istumaan yllättävän hyvin kahteen päivään ja niitä edeltävään iltaan, jolloin porukka vieraili perinteisessä kokouspaikassa Mukkulassa, jossa pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu ja minä debytoin jalkapalloselostajana kokeneemman kollegan Seija Helanderin kanssa. (Olimme kuulemma olleet ihan kohtuullisen hauskoja peliasiantuntemuksen lievää vakavammista puutteista huolimatta. Luulen että humoristinura ei kuitenkaan ole minua varten. Tai urheiluselostajanura.) Ohjelmaan oli vielä lisätty mainio iltapäivän proosamatinea Lahden kaupunginkirjastossa.

Oheisohjelman lemppareitani on aina ollut Open Mic -tilaisuus, jossa itse kukin kirjailija- ja kääntäjäkollega pääsee esittämään esiintymiskykyään viiden minuutin setissä haluamallaan tavalla. Enimmäkseen kuulimme tälläkin kertaa lausuntaa, mutta mukaan mahtui myös musiikkia Esa Hirvosen kurkkulaulusta minun jo joulukuun Cohen-muistokonsertista tuttuun ”Tower of Song” -suomennokseeni, johon illan isäntä, kustannustoimittaja Elia Lennes soitti tyylikkään jazzahtavan säestyksen. (Sain esityksestä miltei nolostuttavan paljon kiitoksia koko loppukokouksen ajan sekä tutuilta että tuntemattomammilta, joten kai se ihan hyvin meni… no, itsestänikin oli kiva esiintyä.) Erityisesti Andy Willoughby jäi mieleen esityksistään, joissa lausunta yhdistyi runouteen. (Sitä kuultiin myös seuraavan päivän ”Kansainvälisessä runoillassa” Lahden konserttitalossa, missä Felix Krohn -salin kehno akustiikka valitettavasti yritti puurouttaa kaikkien esitykset.) Ilta päättyi Heikki Aittokosken jo jotakuinkin perinteiseen ja riemukkaaseen ”Tis Is Finland Män” -lausuntaan ja ”Kalliolle kukkulalle” -yhteislauluun.

Tälläkin kertaa Lahden kokouksesta jäi käteen ja mieleen ajatuksia, ideoita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Ynnä tietysti univelkaa. Kaikki syitä suunnata Lahteen kahden vuoden päästä taas uudelleen.

Ajattelin, että kun olen saanut Hunanin kustannustoimittajalle ja ”selvinnyt” sekä Orilammin kääntäjäkoulusta ja Lahden kokouksesta, voisin ottaa lopun kesää aika rauhallisesti ennen kuin syksyiselle deadlinelle sovittu romaanikäännösprojekti alkaa aiheuttaa ansaittua stressiä. Huomaan kuitenkin, että ennen syksyä on saatava johonkin tilaan useampikin vallan kiinnostava ja (ainakin yhdessä tapauksessa) kiinnostavia uria ehkä aukova hanke. Mutta mikäs siinä. Kyllä tuossa välissä ehtii sentään piipahtaa vähän lomailemassa ja festaroimassakin, hyvällä omallatunnolla.

Orilammen opit

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

806686 merkkiä

Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.

Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.

Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.

Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

Käännöksestä suomennokseksi

Luullakseni ensimmäinen kerta, jolloin muistan kiinnittäneeni huomiota tietokirjan käännökseen (mahdollisia yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta) oli kesäyliopiston tähtitieteen oppikirjana käytetyn Gunnar Larsson-Leanderin teoksen Johdatus tähtitieteeseen (Ursa 1975) kohdalla. Kirjan kääntäjä, Suomen ehkä ensimmäinen astrofyysikko Jaakko Tuominen, kiinnitti lukijan huomion käännöstyöhönsä jo esipuheessaan kirjoittamalla, ulkomuistaakseni, jotenkin seuraavaan tapaan:

Tämän kirjan käännöstyöstä on onneksi jäänyt puuttumaan kiusallinen vaihe, eli aiheeseen perehtymättömän, hyvää tarkoittavan kielenuudistajan ”parantelu” – – – Tässä kirjassa on käytetty sellaista suomenkieltä joka kelpasi jo ennen sotia.

Kirjan kielellinen ilmaisu olikin niin heikkoa, että kun muutamaa vuotta myöhemmin pääsin ”oikeasti” yliopistoon lukemaan fysiikkaa ja kävin (vähän paremmilla matemaattisilla valmiuksilla varustettuna) tähtitieteen peruskurssin uudelleen, Larsson-Leanderin kirjaan suhtauduttiin jo perin kiusaantuneesti – sen olemassaolosta mainittiin, mutta sitä ei todellakaan käytetty kurssimateriaalina. Muutamaa vuotta myöhemmin Ursa taisi julkaista kunnollisen tähtitieteen perusoppaan lopultakin suomen kielellä, vailla sellaisia ilmauksia kuin tähtimodellit tai efektiivinen temperatuuri. Tuomisen väännösjulkaisu oli vanhentunut jo kauan ennen kuin kirjan tietosisältö olisi kerinnyt vanhentua. Astrofyysikkona Tuominen oli kiistattoman pätevä, tietokirjallisuuden suomentajana täydellinen amatööritohelo, joka olisi tuosta kielenraiskauksestaan ansainnut – vanhan kansan ihmisiä kun kerran oli ja sillä vielä ylpeili – kunnollisen selkäsaunan.

Tuominen vaikuttaa olleen kääntäjäntaitojensa suhteen sen verran katteettoman omahyväinen, että Natasha Vilokkisen muutama viikko sitten julkaistu opas Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino) olisi jäänyt lukematta. Vaikka Vilokkinen itse määrittelee kirjan kohderyhmäksi aloittelevat kääntäjät – sekä käännöstöihin joutuneet jonkun erityisalan ammattilaiset että tuoreet kääntämisen ammattilaiset – mukana on paljon asiaa ja hyvää muistutettavaa myös kokeneemmille suomentajille, kustannustoimittajille, kriitikoille ja kelle tahansa, jota kääntäminen kiinnostaa. Hetkittäin tuntuu, että tämä kirja kannattaisi vähintään selailla läpi aina uutta käännöstyötä aloittaessa, ja mielellään uudelleen siinä vaiheessa kun tekee periaatteessa valmiiseen käännökseen kielellistä parantelua ja korjauksia – kun tekee käännöksestä suomennoksen, kuten Vilokkinen asian muotoilee.

Osa kirjan luvuista on suunnattu selkeämmin aloittelijoille, mutta iso osa kirjasta on pohdittua puhetta teosten (yleensä indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvan) lähdekielen ja suomen rakenteellisista eroista ja siitä, millaisiin ongelmiin voi joutua kun tulkitsee (esimerkiksi) kovin adverbi- ja substantiivipainotteista, runsaasti virkkeensisäisiä parenteeseja – siis tällaisia sivuhuomautuksia – sisältävää ja kieliopillisista syistä sanajärjestykseltään perin sidottua tekstiä suomelle, joka on puolestaan varsin verbivetoinen ja jossa voi sanajärjestyksellä tehdä yhtä ja toista ilmaisun selkeyttämiseksi ja virkkeensisäisten painotusten saamiseksi kohdalleen.

Vilokkinen käyttää esimerkkinä paljon omaa suomennostaan Scott Stosselin kirjasta Pelosta sekaisin – Yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen (WSOY 2016), sekä käännöksen raakaversiota että lopullista suomennosta. Samojen virkkeiden esittäminen alekkain avaa mainiosti, miten paljon luettavammaksi tekstiä voi saada, kun käyttää koko suomen kielen työkalupakkia sen sijaan että ripustautuisi sitkeästi (tai asiaa edes tajuamatta) vieraan kielen ilmaisutapoihin ja lauserakenteisiin, joista on käännetty vain sanat, ei virkkeen sisältöä. Joissakin kohdissa olisin kyllä kaivannut kolmanneksi vielä alkuperäistä englanninkielistä virkettä selventämään eri versioiden pieniä (mutta joskus hyvinkin tärkeitä) sävy- ja merkityseroja.

Vertaistukiasenne toimii, vaikka J. A. Hollo -palkintoraatilaisena Vilokkisella olisi ollut käytössään paljonkin esimerkkejä huomattavasti epäonnistuneemmista (julkaistuista!) käännöksistä. Hänen omat raakisversionsa eivät ole huonoja käännöksiä, mutta ne voisivat olla parempia, ja hän näyttää monia tapoja millä niistä voi (esimerkiksi) saada parempia. Ihan kaikista ratkaisuista en ole samaa mieltä, mutta se lienee tarkoituskin: onpahan minut lukijana saatu pohtimaan, miten minkäkin virkkeen saisi sanottua sujuvammin ja luontevammin.

Toivottavasti asenne säilyy vielä siinä vaiheessa kun painan taas kerran suomentajanhatun päähäni. Toivottavasti asenne säilyy vielä sitä ennenkin, kun editoin oman kirjani kieltä.

Muistilista 2017

Vuosi sitten bloggasinAnneli Kannon esikuvan mukaisesti niistä keinoista, joilla kirjailija voisi pysyä paremmassa työskentely- ja elämiskunnossa pidempään. Kuten Kanto kirjoittaa, esimerkiksi niinkin loistava ja lahjakas kirjailija kuin Mika Waltari menetti työkykynsä varsin nuorena. Huikeiden romaanien jälkeen ei enää syntynyt mitään, vaikka Waltari raahautui kuuliaisesti työpöytänsä ääreen joka ikinen aamu. Ei mitään. Minä olen aloittanut paljon Waltaria vanhempana, joten syytä työkunnon ja luovuuden säilyttämiseen vielä pitkäksi toviksi on kosolti.

Vuosi sitten sain mieleeni, että Muistilista-kirjoituksen voisi päivittää kerran vuodessa, pohtia onko jotakin muuttunut, mikä voisi muuttua.

Tauot ja ergonomia. Työpisteessäni ei ole muuttunut juuri mikään, paitsi kirjahyllyn järjestys hieman – ja se, että sinniteltyäni vuoden verran yhden ainoan tietokonenäytön varassa kävin hakemassa ullakolta vanhan takaisin uuden viereen. Maailmankuva on taas puoli metriä leveämpi. Virtuaalisanakirjat sun muut työssä tarvittavat tiedostoikkunat saa levälleen näkökenttään eikä niitä tarvitse ongiskella toisten ikkunoiden alta. Jos kirjoituspöytänäni toimivan vintage-Billnäsin laidat antaisivat myöten, minulla olisi toki kolme 4K-näyttöä rinnakkain. Silloin tulisi tosin ongelmia myös monitorikaiuttimien sijoittelussa: nyt onnistuin saamaan ämyrit kohtuullisen hyville paikoille niin että elementit osoittavat kuuntelijan korvia kohti ja taajuusvaste on mittausten perusteella niin tasainen kuin näin epäsymmetrisessä (ja pienessä) tilassa voi olla, mutta jos kaappeja joutuisi nostamaan yhtään korkeammalle, homma menisi mutkikkaammaksi.

Eräs ergonomian puoli jäi vuosi sitten käsittelemättä: työrauha. S. on ollut pitkään opintovapaalla, viimesyksyistä kolmen kuukauden työrupeamaa lukuun ottamatta. Onneksi tilanne muuttuu puolentoista viikon päästä, kun tuoreehko valtiotieteiden maisteri palaa takaisin työelämään. Minä tarvitsen kipeästi hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin minun ei tarvitse miettiä (eikä kukaan kommentoi) miltä olemiseni, miettimiseni ja työntekemiseni tai sijaistoimintani näyttää tai kuulostaa. Järjestötoimintamielessä saatan olla kohtuullisen sosiaalinen introvertiksi, mutta työtä teen parhaimmin umpimielisenä erakkona, jonka ihmiskontaktit tapahtuvat vain piuhaa pitkin. Voin vain kiittää onneani, ettei ole koskaan tullut hankittua jälkikasvua.

Liikkuminen on vuodentakaisesta lisääntynyt, etenkin siksi että tulin palanneeksi pyöränsatulaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Muut ”lajini” ovat pääosin ennallaan: käveleminen, uiminen, taiji.

Vertaistuki-asiat ovat nekin jotakuinkin ennallaan. Edelleenkin tapaan, noloa kyllä, enemmän kirjailija- ja kääntäjäkollegoita kuin muiden alojen ystäviäni, vaikka olen tässä asiassa sentään petrannut hieman.

Vaihtelun suhteen pyöräily on tuonut hieman parannusta mökkihöperyyteen. Etenkin syksyllä tein toisinaan pitkiä lenkkejä ja aloin ottamaan ympäristöä ja ympäristön maisemia paremmin haltuun muutenkin kuin vanhojen vakireittien osalta. Elämään on tullut uusia maisemia, uusia reittejä – ja vanhoja, sillä on ollut hauska pyöräillä entisten kotiseutujen ja kotipihojen halki vilkaisemassa, miltä siellä nykyään näyttää.  Tämä perinne toivottavasti jatkuu ja kukoistaa tänäkin vuonna.

Oppiminen-kohdan suuri muutos on viimevuotisen ”olen suunnitellut laulutuntien ottamista” -haaveen muuttuminen lopultakin todeksi. Helenan oppi on ollut korvaamattoman merkittävä, voimaannuttava ilo viime keväästä lähtien. Hän on saanut minusta irti enemmän äänialaa ja musikaalisuutta kuin osasin ikinä toivoakaan. Laulaminen on sitä paitsi melkoisen fyysistä, kehonkuvaa kaikin puolin kohottavaa kokovartalotekemistä, joten tämä seikka kelpaisi myös ”Liikkuminen”-kohtaan.

Ranskantunnit jatkuvat, valokuvaamista tulee harrastettua, musiikin tekemisessä ja äänittämisessä on koko ajan uutta opeteltavaa. Bändi on, valitettavasti, vieläkin perustamatta. Rumpalit ja kitaristit hoi!

Hengenravinto. Viimeisen vuoden mittaan on tullut käytyä konserteissa ja näyttelyissä ehkä hieman vähemmän kuin tavallisesti, joten petraamisen varaa on. Liikkuvan kuvan suhteen olen ollut sen verran kypsähtänyt ja ahdistunut, että elokuvissa käyminen ja televisiosarjojen seuraaminen on sekin jäänyt perin vähiin. (Uutisten lisäksi on tullut katseltua viime aikoina lähinnä hienon Rimakauhua ja rakkautta -sarjan uudet jaksot. Niin, ja kohtuullisen mainio Arrival tuli lopultakin nähtyä.) Hyvän kirjallisuuden lukemista on onneksi tullut harrastettua taas hieman enemmän.

Taiteilijatreffejä ympäröivän luonnon ja ihmisten suhteen pitäisi harrastaa enemmän. Malmista alkaa pikku hiljaa tulla entistä vilkkaampi ja monikulttuurisempi kahvilakeskittymä, joten luovaa ihmisten tarkkailua pääsee harjoittamaan lyhyen kävely- tai fillarimatkan päässä. Fillaroiminen on palauttanut myös minulle metsää paljon tärkeämmän luonnonmuodon, merenrannat, jalanulottuville.

Tämä tuli näistä teemoista mieleen tänään. Katsotaan tilanne uudelleen vuoden päästä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että muutaman vuoden mittainen kirjallinen ”hiljaisuuteni” on (toivon mukaan) päättynyt ja markkinoilla saattaa olla sekä oma tuore romaani että mainion kirjan suomennos. Mutta niistä asioista lisää sitten kun proverbiaalinen muste sopimuksissa on päässyt kuivahtamaan.

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.