Kategoria: kieli

Sumentamisesta, somentamisesta ja suomentamisesta

Olin viime lauantaina mukana Suomen arvostelijain liiton (SARV) sekä Kääntäjien ammattioaston (KAOS) järjestämässä koulutustilaisuudessa – tai yhden päivän seminaarissa – jolle oli annettu otsikko Sujuva käännös ja sen kritiikki. Porukasta oli noin puolet eri medioiden kirjallisuuskriitikoita ja puolet meitä kirjallisuuden kääntäjiä, mutta kaikki neljä luennoitsijaa olivat valikoituneet kääntäjien joukosta: Tarja Roinila, Kersti Juva, Alice Martin (joka on myös kustannustoimittaja) ja Juhani Lindholm.

Hetkittäin tuntui että yleisön kriitikkojäsenet olivat sen verran pitkälinjaisia tekijöitä, ettei ehkä olisi ollut aihetta korostaa niin paljoa, että passivinen ilmaisu kirja on kääntynyt kuulostaa aika torvelta, että kirja-arviossa olisi erittäin aiheellista mainita kääntäjän nimi tai että suomennosta arvioidessa kriitikko tekee itsensä naurettavaksi, jos hän intoutuu ylistämään kirjailijan kieltä – koska suomennetussa teoksessahan ei kirjailijan kieltä ole (yleensä) sanan sanaa. Mutta ehkäpä näitä asioita on hyvä pitää esillä. Neljän luennon mittaan päästiin kyllä syvemmällekin (etenkin Roinilan Tajan osuuden aikana) ja toisaalta valoisampiinkin tunnelmiin (Ketti Juvan päätösluennolla, joka oli jo Järvilinnassa koetusti riemastuttava).

Paljon puhuttiin myös etenkin sanomalehtikritiikin tilasta: palstatila hupenee silmissä, ja monissa ns. maakuntalehdissä painetaan samat arvostelut kuin saman konsernin muissakin tuotteissa. Kirjallisuuden erikoislehtiäkin on perin vähän. Toisaalta netin ja lehtien nettisivustojen tarjoamat mahdollisuudet antavat mahdollisuuksia laajempiin analyyseihin, ja sekä luennoissa että niiden jälkeisissä keskusteluissa nousi blogien ja bloggarien yhäti kasvava merkitys hyvin vahvasti esille. Huomautettiin, että media-alan viimeaikaisten laajojen väenvähennysten myötä bloggarikuntaan on liittynyt myös pitkän linjan ammattitoimittajia, joten siinäkään suhteessa mihinkään väheksyntään ei ole aihetta.

Puhuttiin myös käännöskirjallisuuden yleisistä ongelmista. Kustantamot yrittävät saada käännöksiä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman nopeasti, joten kääntäjälle tulee kiire, jos aikoo pysyä leivänsyrjässä kiinni: liian isoja palkkioita ei voi pyytää, koska muuten työtarjoukset lakkaavat. Kiireessä (tai ammattitaidottomilla teetetyt) käännökset lankeavat sitten kustannustoimittajille, joilla heilläkin on kiire tai jotka ovat (ihan yhtä huonoilla palkkioilla sinnitteleviä) freelancereita. On myös muutamia pienehköjä kustantamoja, jotka eivät juurikaan kustannustoimita, ja julkaisevat esimerkiksi klassikkokäännöksiä innostuneilta amatööreiltä, jotka ovat niin innoissaan suomentamattomasta helmestä että kuvittelevat ihan vain intonsa voimalla osaavansa kääntää.

(Myönnetään: jotakuinkin tuolta pohjalta minäkin hommat aloitin kahdeksisentoista vuotta sitten, mutta onneksi matkan varrella on tullut opittua edes jotakin.)

Ketti otti (jälleen kerran) esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickin petollisen yksinkertaiselta näyttävän ensimmäisen virkkeen:

Call me Ishmael.

Miten sinä sen kääntäisit? Ota huomioon, että kyseessä on tosiaan kirjan ensimmäinen virke, jota ei edellä mitään (tai ainakaan kirjailija ei kerro sanojen lausumistilanteesta mitään), eikä kirjan minäkertoja palaa tähän asiaan enää pitkän kirjan mittaan. Vihjeenä voin kertoa, että ainakin paikallaolijoiden muistaman mukaan kirjan molemmat suomennokset ovat päätyneet samaan ratkaisuun – siihen mikä useimmille tulee mieleen ensiksi, joka on suorahko käännös ja jolla tavalla kukaan suomenkielinen ei koskaan esittelisi itseään, oli kyseessä sitten suomenkielisen oikea nimi tai ei – jota kaikki läsnäolijat pitivät, pienen pohdiskelun ja Ketin tarjoamien parin–kolmenkymmenen vaihtoehdon näkemisen jälkeen, jotakuinkin kehnona.

Olen saanut luvan julkaista Alice Martinin luennosta tekemäni tallenteen. (Tarja Roinila ja Kersti Juva ovat kirjoittamassa luentojensa aiheista omia julkaisuja ja he halusivat säästää asiat niihin.) Tallenteen tekninen laatu ei ole kovin hyvä, etenkään videokuvan osalta: alla nähtävä on osittaisrajaus isommasta videoruudusta, jossa minun oma yksinäinen takaraivoni oli vähän turhan hallitsevassa asemassa Alicen oikealla puolella. Mutta asiat tullevat selväksi.

.

Big Ben männikössä

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Kirjailija puuhailee erinäisiä ja lukee ajankuluksi klassikkoa

Joskus 1990-luvun puolivälissä lainasin kirjastosta Volter Kilven klassikon Alastalon salissa ja otin sen mökkilukemiseksi: ajattelin että saaressa olisi aikaa, rauhaa ja 1800-luvun Kustavin retaripiireihin sopiva miljöö. Kohta kolme kyllä täyttyi, mutta kahden ensimmäisen kohdalla oli vähän heikommin, joten hyvä alku kilpistyi muutaman luvun jälkeen. Ne riittivät kuitenkin kertomaan, miksi Alastalon salissa on niin arvostettu kirja – ja samalla, miksi sen lukemista pidetään niin haasteellisena. Siitä lähtien kirja on ollut Tuo pitää lukea kun tulee sopiva hetki -listan kärkisijoilla. Kirjaston kappaleet jouduin palauttamaan pian mökkireissun jälkeen, ja sittemmin hankittu pokkariversio ehti töröttää hyllyssä monta vuotta. Sen tiheän präntin lukeminen tuntui kuitenkin vaikealta. Koska Kilven (1847–1939) kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta ja tekijänoikeus on näin ollen vanhentunut, kirjan teksti on täysin luvallisesti haettavissa Lönnrot-projektin sivuilta. Koska txt-muotoinen tiedosto on tylsää luettavaa e-kirjanlukijan näytöltä, väkersin siitä itse pikaisen ebook-muotoisen taiton.

(Kuulemma Alastalon salissa löytyy nyttemmin myös Elisa kirjan ilmaisvalikoimasta, toivon mukaan vähän taitavammin toteutettuna.)

Sähkökirjaversiokin ehti vanhentua koneella toista vuotta, ennen kuin lopulta ryhdyin lukupuuhaan: vietin viime viikon Anttolassa kuntoutuskurssin seurantajaksolla, ja hiljaisina iltoina oli sopivasti lukuaikaa ja -rauhaa. Anttolasta palattua lukeminen jatkui kotona ja linjurimatkalla Loviisaan kääntäjäkollegan kuusikymppisille.

Spoilerivaroitus! /

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kustavin saaristokunnassa Varsinais-Suomen rannikolla. Herman Mattson, Alastalon tilan isäntä, kapteeni ja retari (laivanvarustaja), kutsuu lähiseudun isäntiä, retaritovereita kotiinsa tärkeälle asialle. Kustavissa on varustettu ja purjehdittu vain yksi- tai kaksimastoisia jahteja, kuunareita ja prikejä, ja nyt olisi tarkoitus allekirjoittaa suuremman aluksen, kolmimastoisen parkin peruskirja. Äijät kokoontuvat saliin, heille tarjoillaan kahvia ja totia. Kerrotaan pari pitkää tarinaa, kinastellaan, kyräillään, leukaillaan, vilkuillaan sivusilmin muita miehiä ja silloin tällöin salissa tarjoilemassa piipahtavaa Siviä-tytärtä, ja lopulta kirjoitetaan nimet paperiin. Kirjan päättyessä, sähkökirjan seitsemisensataa sivua ja muutaman tuntia myöhemmin, miesjoukko siirtyy talon emäntäväen kattamaan pitopöytään.

/spoilerivaroitus

No ei, juoni ei ole tässä kirjassa mikään oleellinen asia. Muutama tuttava on kertonut lukevansa Alastaloa luvun sieltä, toisen täältä, silloin tällöin. Se on erinomainen tapa käyttää tätä kirjaa. Huikeinta tässä romaanissa on sen kieli, kieli ja tajunnanvirtainen tapa kirjata ylös kulloisenkin näkökulmahenkilön mielenjuolahduksia kuin minäkin reaaliaikaisena tallenteena.

Ja Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän oli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja kerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun ensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi savun kiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli laikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi paksuviansa, laski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille, joista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan salin halki, ja pöyhi polstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin kulmitse varjon peittoihin kuin olisi itsensä niellyt. »Miksemme parkkia rakentaisi?» virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun samoamilta miesten kehään. »Sen ajan kukko kiekasee, kuin kurkku on kurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää. Mikäs virka kellon taululla seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto piukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella nukkumista, norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava kahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin leiviskä asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin miehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä pystyttämättä, kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä nyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi tiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat toroon!» Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että äänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä partaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. »Miksemme parkkia rakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta metsissä muittenkin kompeitten varalta kuin kolmekyynäräisen arkun?» sanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa.

Kilven kieli nyökkää usein ja tiiviisti kalevalaiselle runoperinteelle, alkusointuineen ja rytmeineen, mutta tekee siitä omaansa. Epäilen että kirjailija on sekoittanut joukkoon melkoisen ryväskän itse kseksimiään murresanoja ihan vain siksi että ne sattuvat sopimaan muiden sanojen sekaan. Muuten huomasin, että kirjasta saa aika tavalla enemmän irti, kun tuntee ainakin perusasioita purjehtimisesta ja purjelaivojen tekniikasta: parkit, prikit, plokit ja pukspröötit kannattaa ottaa haltuun ennen Alastaloon tarttumista.

Kilven tekstissä kiehtoo sekin, että suomalaisen kirjallisuuden klassikot tahtovat kovin usein olla sisämaasta, maalta tai kaupungista. Suomen rannikot ovat tietysti vanhastaan olleet perin ruotsinkielisiä, joten ei ole yllättävää että suurin osa saaristolaisista kertovasta kirjallisuudesta on alun perin kirjoitettu juuri ruotsiksi – Myrskyluodot ja Jäät sun muut.

Romaanin aloittaa ”esiluvuksi” nimetty itsenäinen novelli ”Kirkkomaa”, joka toimii koskettavana ja tavattoman haikeana johdatuksena vuosikymmenten takaiseen, Kilven lapsuuden ajan kauan sitten kadonneeseen maailmaan, jota Kilpi Saaristosarjassaan kuvaa.

Luulen, että palaan tähän kirjaan – ja Kilven muuhunkin tuotantoon – vielä usein, etenkin kun huomasin itsekin miten hyvin romaania voi lukea luku kerrallaan, taukojen kera. Alastalon salissa on kirjailijalle oivaa oppia siitä, miten taiten käytetään näkökulmatekniikkaa, jota itsekin olen, joskin hieman toisin keinoin ja tavoittein, omissa romaaneissani harrastanut. Kilpi osaa tarttua hetkeen, jotakuinkin kirjaimellisesti, osaa mennä henkilönsä nahkoihin ja pysyä siellä hyvän tovin, tutkiskella mitä henkilö kokee oikeaksi ja mitä vääräksi, miksi hän puhuu ja tekee niin kuin tekee. Tämän hän kirjoittaa auki lumoavaksi, leikitteleväksi sanojen ryöpyksi. Ei ihme, että Alastalon salissa on arvostettu kirjallisen modernismin suureksi klassikoksi, Joycen, Proustin ja kumppaneiden rinnalle.

Viisikirjaiminen inhokki

Varmaankin kaikilla kielen kanssa läträävillä on suosikki- ja inhokkisanoja. Aika montaa tuttavaa ärsyttävät erilaiset muotisanat ja -ilmaukset, jaxuhalit sunsensellaiset, joissa on se hyvä puoli että niistä päästään yleensä sujuvasti eroon muutamassa vuodessa. Monesti tykkäämiset ja ärsyyntymiset ovat perin epäloogisia, tai perustuvat syihin joita ei ihan ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi. Muistelen, että joskus muutama kymmenen vuotta sitten olisi suomen kauneimmaksi sanaksi valittu jossakin lehtikilpailussa somero. Kyllä, kyllähän se soi itse asiassa aika kauniisti, ja on jotenkin hyvin suomalaissoundinen. Mikäpä ettei.

Minä en pidä sanasta biisi.


Heikki Paunonen: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii – Stadin slangin suursanakirja. WSOY 2000

Siis kyllähän minä käytän sitä ihan kohtuullisen taajaan, mutta puhuessa. Kirjoitettuna se näyttää minusta, yhä edelleen, suunnilleen yhtä oikeassa paikassa olevalta kuin lantsarit tanssilattialla. Slangilla kirjoittaminen on tietysti asia erikseen. (Ylläolevassa Paunosen järkälemäisessä slangisanakirjassa mainitaan lähteenä, kuten tarkkaavainen ja tietäväinen lukija ehkä huomaakin, myös minun isäni, joka kirjoitti varsin mainioita slangipakinoita 1970-luvun alkupuolella.)

Normaalissa yleissuomenkielisessä asiatekstissä biisi-sana saa minut yhä edelleen kiemurtelemaan kiusaantuneena, ainakin sisältäpäin. Tämä ei olisi tietysti suurikaan ongelma, ellen sattuisi kääntämään työkseni varsin taajaan musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Siinä käännöksen versiossa joka minulta ensimmäisen kerran lähtee kustantajalle on yleensä noin nolla kappaletta biisi-sanaa, ellei sitten joku tekstissä haastateltu henkilö puhu selkeästi vahvasti slangihtavaa puhekieltä, joten biisi voi olla paikallaan. Mutta muuten käytän melkein mitä tahansa muuta sanaa.

Ongelmana ovat tietysti sopivat synonyymit. Englannin song voi tarkoittaa myös instrumentaalikappaletta eikä ole merkityssisällöltään aivan sama kuin suomen laulu,* jossa on tietysti sekin ongelma että samaa sanaa käytetään myös musiikkikappaleen vokaaliosuudesta tai vokalistin instrumentista. Jokainen ammattinsa osaava kustannustoimittaja puuttuu tekstiini ja merkkaa ainakin osaan minun kappaleistani ja lauluistani korjausehdotukseksi biisin. Onhan sana nykyään jopa Kielitoimiston sanakirjassa:

biisi5 (rinn. piisi) ark. musiikkikappale, sävelmä, iskelmä, ”kipale”.
yks. nom.    biisi
yks. gen.    biisin
yks. part.    biisiä
yks. ill.    biisiin
mon. nom.    biisit
mon. gen.    biisien
mon. part.    biisejä
mon. ill.    biiseihin

Vaikka hakusanan kohdalla yhä luke tuo ”ark(ikielinen)”, suostun kyllä ihan kiltisti ainakin osaan ehdotuksista, vaikka katsonkin tekstini olevan enemmän yleis- kuin arkikieltä. Suostun, vaikka hampaat hieman pitenevätkin joka ikinen kerta.

Ihan normaali nykykielinen sanahan se on, ja sopii vielä taustaltaan† afroamerikkalaiseen rock-, pop- ja bluesmusiikkiin, jota suomentamani kirjat yleensä käsittelevät. Minä en vain pidä siitä. Se näyttää hölmöltä, jotenkin siltä kuin keski-ikäinen setä tai täti yrittäisi olla cool ja käyttää nuorisokieltä, se näyttää minusta ihan yhtä hölmöltä ja kornilta kuin vaikkapa… no… esimerkiksi jos yleiskieliseen tekstiin korjaisi kappaleen tai sävelmän tilalle sanan tsibale. Se svengaa yhtä huonosti kuin särökitara Schubertin liedeissä. Vielä huonommin svengaa sanan seiskytlukuinen rinnakkaismuoto piisi.


Kaarina Karttunen: Nykyslangin sanakirja. WSOY 1979.

 

Eihän minulla ole, kuten huomaatte, mitään järkeviä perusteluja biisivastaisuudelleni. Minä en vain pidä sanasta. Ei se tietysti ole edes pahimpia (musiikkiin liittyviä) sanainhokkejani. Suostun kyllä korjaamaan suomennokseeni sanan biisi, mutta en jumaliste rupea edelleenkään, esimerkiksi käyttämään jammailla-verbiä merkitsemään ”kevyttä, innostunutta tanssahtelua musiikkiesityksen tai -äänitteen tahdissa”. En, en, en.

Jossain se menee minunkin rajani.

___
* Kahden kielen näennäisesti (ja sanakirjan mukaan) samaa asiaa tarkoittavien sanojen merkityssisällöt ovat harvoin kovinkaan samanlaisia muutenkaan. Mutta tämänhän kaikki varmaan tietävätkin.
† Alkuperänä on ilmeisesti vanhan polven amerikkalaisten jazzmuusikoiden samassa merkityksessä käyttämä piece.

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)

 

Ymmärretäänkö viestimäsi?

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Kunnia ja kunnia

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.

Kaljuuna, tuo meriterminologinen murheenkryyni

En voi enää vaieta, vaan avaudun eräästä sanastollisesta keppihevosestani, joka on minua rieponut jo kauan ja jolla olen kiusannut tuttavia ja vieraita pienessä piirissä jo pitkään. Kyseessä on sana kaljuuna. Tämä sanahan on meritermiksensä varsin tuttu jopa maallikoille: kaikkihan tietävät, että sillä tarkoitetaan vanhanaikaista purjelaivaa, sellaista mitä merirosvot käyttivät joskus… ööö… 1600-luvulla? Suunnilleen tuollainen:

(Kuva Wikimediasta)

Tämän yleisen käsityksen mukaan kaljuuna on suomenkielinen versio englanninkielen sanasta galleon (joka on espanjalaista alkuperää). Useimmat sanakirjatkin kertovat niin. Aika monet sanakirjat, luoja paratkoon, mainitsevat kaljuunan myöskin englanninkielen sanan galley suomennoksena. Myös galley on laivatyyppi, mutta aivan toisenlainen: iso, etenkin Välimerellä vanhalla ajalla, keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella käytetty sota-alus, jonka liikkeellepanevana voimana oli (apupurjeiden ohella) iso määrä soutajia. Selityksen perusteella monet tavoittavat tämän laivatyypin korrektin suomenkielisen termin, joka on tietenkin kaleeri.

Mutta ei ole kaljuuna laivatyypin nimi muutenkaan, ei. Ylläolevassa kuvassa kyllä näkyy kaljuuna, mutta itse laiva ei ole kaljuuna. Kaljuuna on tuo laivan keulassa törröttävä ristikkouloke, jonka etummaisessa kärjessä on laivan keulakuva eli, aivan niin, kaljuunakuva. Englanniksi kaljuuna on, yksinkertaisesti, head. Tämä paljastaa myös kapistuksen toisen käyttötarkoituksen: laivakäymälähän on englanniksi yhä edelleen head, vaikka ne eivät enää sijaitsekaan laivan keulaan rakennetussa ristikossa.

Toinenkin käyttötarkoitus on helppo hahmottaa:  laivan kokkapuuhun (bowsprit) takiloituja raakapurjeita (joita kutsutaan, ymmärrettävästi, sokkopurjeiksi) kuin vanhempien sotalaivatyyppien (eli karakkien) keulakorokkeelta (eli keulakastellilta). Tällainen kaljuunalla varustettu alustyyppi, galeoni, oli 1500-luvun uusinta uutta sotilastekniikkaa: galeonit olivat vanhoja, korkeita karakkeja sirompia, nopeampia ja helpompia käsitellä.* Juuri uudenaikaisten galeonien avulla englantilaiset saivat torjuttua Espanjan ”Voittamattoman armadan” hyökkäyksen vuonna 1588.**

Kaljuunat pysyivät oleellisena osana isoja sota- ja kauppalaivoja senkin jälkeen, kun galeonien tilalle tulleita alustyyppejä alettiin kutsua fregateiksi*** tai, jos kyse oli isommasta sota-aluksesta, linjalaivaksi (ship of line).****

Vähitellen sokkopurjeet korvattiin keulan harusköysiin kiinnitetyillä kolmiomaisilla haruspurjeilla (joista ulommaisen nimi oli pitkään halkaisija eli klyyvari eli liivari, kunnes vielä ulommaksi rikattiin ajopurje) ja kaljuunan purjeenkäsittelyllinen merkitys väheni. Miehistön vessatkin siirtyivät keulan laudoituksen sisäpuolelle. Kaljuuna säilyi kuitenkin lähes kaikkien suurten laivojen keulan koristeellisena elementtinä purjelaivojen ajan loppuun saakka, vaikka viimeiset sata vuotta kyse olikin lähinnä muutaman laudan (tai teräsrunkoon pultattujen koristelistojen) muodostamasta koristeesta – jonka kärjessä oli edelleen kaljuunakuva.

Mutta palataan vielä siihen 1500–1600-luvujen laivatyyppiin, joka on englanniksi galleon ja jota olen edellä jo kertaalleen kutsunut galeoniksi. Tämän termin olen oppinut lähes äidinmaidossa, tai ainakin Björn Landströmin upeasta Laiva-kirjasta ja Merenkulun tietokirjasta, joita opettelin likipitäen ulkoa 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Tästä syystä pitäydyn galeoni-termissä edelleenkin. Joissakin yhteyksissä sanan suomenkieliseksi versioksi on tarjottu muotoa kaljuuni, jonka nähdessäni tulee mieleen erään ystäväni vakiolausahdus: ”Jos haluaisin oksentaa, osaisin kyllä työntää sormet itsekin kurkkuuni.” Ei. Galeoni. Se on asiaankuuluvan vanhahtava ja kertoo laivatyypin historiasta ja alkuperästä jossakin romaanisen kielialueen tietämissä.

Sitäpaitsi kalj-alkuinen laivatyypin nimi sotkeutuu helposti kaljaasiin, joka puolestaan on Itämerellä 1800-1900-luvuilla yleinen kaksimastoinen rannikkoalus, joka oli/on yleensä takiloitu kahvelikuunariksi tai -ketsiksi (eli -kitsiksi).*****

No niin, nyt olen saanut tämän pois tunnoltani. Mene, äläkä enää puhu ”merirosvokaljuunoista”.

____
* Lisäksi galeonien kyljet kaartuivat vesirajan yläpuolella sisäänpäin, joten laivan kansille sijoitettu raskas tykistö saatiin lähemmäksi laivan keskiviivaa. Näin galeonit olivat karakkeja vakaampia tykistöalustoja myös reippaammassa merenkäynnissä.
** Toki myös myrskyinen sää auttoi asiaa hajottaessaan espanjalaisten laivaston ajelehtiviksi yksittäisiksi aluksiksi yhtenäisen puu- ja tykistömuurin sijaan.
*** Vielä 1700-luvulla alukset luokiteltiin runkomallin mukaan. Myöhemmin fregatti-sanaa (engl. frigate) on käytetty pienehköstä sotalaivasta tai takilatyypistä, jota kutsutaan myös täystakilaiseksi (engl. full-rigged).
**** Englanniksi myös man of war (tai man-o-war, monella tavoin kirjoitettuna). Man-sanalla on vanhastaan ollut myös laiva-merkitys.
***** Suomenkielinen meriterminologia on kirjavaa. Jokaisessa satamakaupungissa on ollut omansa. Mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä kaljuunoiden, kaljuunien tai galeonien kanssa. Ei tietenkään. Älä ole naurettava. Se on ihan eri asia.