Kategoria: matkakertomus

Taas N’Awlins

Lomat on lomailtu, ja kirjailija istuu taas työpöydän ääressä tuijottamassa näyttöjään. Tällä kertaa irtiotto arjesta sujui varsin kokonaisvaltaisesti, sillä alla vaihtui maa ja manterekin. Palasimme nimittäin viikoksi hoitelemaan muutaman vuoden takaisen ensivisiitin ja musiikkihistorian ansiosta maailman suosikkikaupunkiemme kärkipäähän päässeeseen New Orleansiin.

”Nola” eli ”N’Awlins” on kummallinen saareke äärikonservatiivisen Louisianan osavaltion varpaankärjessä. Ranskalaisten 1700-luvun alussa Louisiana-nimisen siirtomaansa satamaksi perustamasta kaupungista tuli sittemmin Espanjan Luisiana-nimisen siirtomaan pääkaupunki viideksikymmeneksi vuodeksi – sinä aikana syntyivät kaupungin French Quarterin, ”ranskalaiskorttelien” rakennusten tyyli pitkälti pohjoisafrikkalaisen perinteen hengessä – kunnes alue palasi hetkeksi Ranskalle ennen kuin eräs herra Bonaparte myi koko (lähelle nykyistä Kanadan rajaa ulottuneen) Louisianan muutama kymmenen vuotta aikaisemmin itsenäistyneille Yhdysvalloille. Vähitellen merkittäväksi satamaksi muodostuneeseen kaupunkiin asettui väkeä myös Saksasta ja Italiasta – sekä Afrikasta, vastoin asianomaisten omaa tahtoa. Orjilla oli ranskalaisten lakien peruna paljon enemmän oikeuksia kuin muualla Yhdysvalloissa, ja heidän(kin) panoksestaan tuli merkittävä tässä monikulttuurisuuden sateenkaarenkirjavassa pikku paratiisissa.

New Orleans on elävän ja juurevan musiikin ystävälle melkoinen mekka: ei tarvitse kuin kävellä ranskalaiskorttelien Royal Streetiä kilsan–pari niin ehtii nähdä melkoisen liudan taitavia katusoittajabändejä, joiden ohjelmisto ulottuu juuribluesista string band -musiikin kautta jazziin ja moderniin puhallinorkesterifunkiin Dirty Dozen Brass Bandin tai Rebirth Brass Bandin hengessä. Viereisellä, turistihenkisemmällä Bourbon Streetillä on vieri vieressä kapakoita, joiden välillä voi vaeltaa tuoppi kourassa, jos edellisen baarin bändi ei miellytä. Musiikkia kuulee muuallakin: piipahdimme (ainakin oppaiden mukaan) paikallisten suosimalla Frenchmen Streetillä ranskalaiskorttelien takana, ja nyt kun oli aikaa, jotakuinkin legendaarisella Tipitina’s-klubilla Uptownin puolella. Paikka toi kokonsa ja tunnelmansa puolesta mieleen kotoisan Tavastian, eikä se ole huono asia.

Pientä pilvenpiirtäjäpitoista liikekeskustaa (Central Business District eli CBD) lukuun ottamatta New Orleans on keskustastaankin häkellyttävän matalasti rakennettu: kolmikerroksinen talo näyttää jo valtavalta. Epäamerikkalaiseen tapaan kaupungissa toimii hyvin järjestetyn tuntuinen julkinen liikenne, ja tasainen ja leppoisarytminen kaupunki on tietysti myös pyöräilijöiden paratiisi. Yksityisautoliikennettä onkin keskusta-alueella miellyttävän vähän ja nopeudet ovat hillittyjä. Eikä kukaan tunnu katsovan pahalla, jos joku katusoitto-orkesteri valtaa muutamaksi tunniksi kadunpätkän ranskalaiskorttelien alueella.

Tietysti New Orleans on kuuluisa myös keittiöistään. Nälkäiseksi ei kaupungissa tarvitse jäädä – jos on rahaa. Silmään pisti nimittäin myös kodittomien kerjäläisten runsas määrä.

Viikon mittaisella reissulla oli mahdollisuus visiteerata myös paikoissa jotka edellisellä kaksivuorokautisella jäivät väliin. New Orleansin hautausmaat ovat kuuluisia muutenkin kuin kaikkien niillä kuvattujen elokuvien ansiosta: kaupungin maaperä on Mississippin tuomaa lietettä ja pohjavesi vain senttien päässä maanpinnasta, joten hautakammiot pitää rakentaa maan päälle.

Vaikka karnevaaliaika on muodollisesti jo alkanut, emme päässeet näkemään kaupungin kuuluisia paraatikulkueita: niistä ensimmäinen, jokseenkin pikaisesti kokoon kutsuttu David Bowie -muistokulkue, starttasi nimittäin samalla kellonlyömällä kun lentokoneemme lähti kaupungin kentältä… hieman saimme paikattua tutustumalla ulkoa vaatimattomaan mutta sisältä rikkaaseen Backstreet Cultural Museumiin (televisiosarjastakin tutussa) Tremén kaupunginosassa. ”Mardi Gras -intiaanien” asut ovat lähietäisyydeltäkin huikean taidokasta käsityötä.

Tähän asti vain elokuvista (ja edellisellä bussireissulla etäältä) tuttu paikka olivat Mississippin suistomaan suoalueet, joilla piipahdimme muutaman tunnin hydrokopterireissun verran näkemässä kilpikonnia, alligaattoreita ja lintuja. Alla kymmenminuuttinen käsivara-videopätkä siitä millaisissa maisemissa kyyti kulki.

Nämä Louisianan merenrantakosteikot ovat perin uhanalainen biotooppi. Aikoinaan niillä on metsästetty riistaa ja vedeneläviä sekä kaadettu puita huonekaluteollisuuden tarpeisiin. (Videollakin näkyvät suoremmat väylät ovat aikoinaan tätä varten ruopattuja.) Meksikonlahti huuhtoo maa-ainesta tiehensä, eikä nykyään patovallien väliin suljettu Mississippi enää tuo uutta tilalle. Kosteikkojen pinta-ala pienenee melkoista vauhtia joka vuosi, eikä osavaltion konservatiivihallitusta juurikaan kiinnosta minkäänlainen suojeleminen. Voi olla, ettei tällaisia kuvia enää kauaa saa tehtyä.

Uhanalainen on itse New Orleanskin. Mississippi on saatu pysymään kurissa, mutta suurin osa kaupungista on merenpinnan alapuolella aivan kuten isot alueet Alankomaitakin. Meksikonlahden rannat ovat kuitenkin maailman pahimpiin lukeutuvia trooppisten myrskyjen alueita, ja on vain ajan kysymys milloin uusi Katrina upottaa jälleen ison osan edellisen jäljiltä uudelleenrakennettua kaupungia meriveden alle. Patovallien pitäisi olla nyt paremmin rakennettuja ja huollettuja, mutta monen muun alueen tavoin ”konservatiivisuus” merkitsee täälläkin myös ”korruptiota”, joten vasta tositilanne paljastaa onko lupauksille katetta. Ilmastonmuutos, jonka olemassaoloa osa amerikkalaisista ja heidän poliitikoistaan yhä sinnikkäästi ja suurella rahalla kiistää, on ilmeisesti kasvattamassa trooppisten hirmumyrskyjen todennäköisyyttä.

Niinpä New Orleansiin kannattaa mennä niin kauan kuin se vain on mahdollista, niin kauan kuin kaupunki ja sen ainutlaatuinen henki sekä koko Mississippin suisto ovat olemassa. Se nimittäin kannattaa. Kaupunki on upea kaikessa kummallisessa sekopäisyydessään. Kunhan muistaa olla hortoilematta yöaikaan yksin tietyillä kaduilla, etenkään kännipäissään. Konservatiivisuus, köyhyys ja korruptio tietävät myös sitä että rikollisuutta on paljon.

Mutta nyt kirjailija siirtyy kuvien katselusta ja reissun muistelusta takaisin Kiinan Hunaniin ja sinne sijoittamiensa fiktiivisten henkilöiden elämien pariin. Vielä pikku loppurykäisy, niin kahden vuoden kirjaprojekti alkaa olla muille näytettävässä kunnossa.

Muurahaispuuvuosi

Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.

Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975

Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.

Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.

En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.

Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.

Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.

Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.

Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.

Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.

Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.

Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.

Kalastajalaituri Atlantin rannalla.

Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.

Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.

Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.

Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!

Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.

Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.

Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.

Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.

Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.

(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)

Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.

Matkakertomus: Liite

Koska asiasta on tuolla Naamatun puolella kyselty, kerrottakoon Amerikan reissustamme vielä seuraavaa:

Kyseessä oli siis American Tours Internationalin organisoima bussireissu, joita Suomessa myy ainakin Suomi-Seuran Matkat. Liikkumavälineenä oli normaali charter-bussi – tai, jos tarkkoja ollaan, kaksi, mutta eivät bussit aina ihan samaa reittiä samalla aikataululla menneet – ja mukana oli kuskin lisäksi opas.

Seuraa sinistä viirua

Pikaisesti Google Mapsista kalkuloiden kokonaismatkaksi tulee noin 4200 kilometriä, keskimäärin 463 kilsaa per ajopäivä, mistä puuttuvat kiertoajelupäivät Washingtonissa ja New Orleansin lähiseudulla. Kokonaan bussittomia päiviä reissussa oli tulo- ja lähtöpäivien lisäksi – kentältä ja -lle ajoimme taksilla – vain yksi, se jona ajelimme taksilla Universalin teemapuistoon Orlandossa. Pisin yksittäinen päivämatka oli Pensacolan ja Orlandon välillä, 725 kilometriä. Lisäksi vielä meno- ja tulomatkan toistakymmentätuntiset lentomatkat (Helsinki–Amsterdam–Washington, Miami–Atlanta–Amsterdam–Helsinki).

Matkamotoristit valitsevat Vuoden rautaperseen. Ansaitsimmeko me tällä julkuneuvoissa istumisella edes kuukauden muoviperseiden arvonimen?

Matkapäiväkirja: Kotona ollaan

Kotona ollaan oltu jo melkein vuorokausi. Olisi pitänyt olla jo kahdeksan tuntia aikaisemmin, mutta matkaa ei viivyttänyt pahemmaksi yltynyt Sandy-hurrikaani (jolta onnistuimme välttymään Miami Beachin ja Key Westin sateisia ja tuulisia kelejä lukuun ottamatta) vaan sekä liian tiukaksi ajoitettu koneenvaihto Amsterdamissa että KLM:n tietojärjestelmän hikahdus, joka hukkasi jatkolentomme… asia kyllä hoidettiin niin sukkelasti kuin mahdollista, ja onneksi Amsterdamin ja Helsingin väliä liikennöidään vallan taajaan, eikä esimerkiksi kerran päivässä. Tai viikossa.

Miltä nyt tuntuu?
Lievästi zombilta. Takana on erinäisiä tuhansia kilometrejä bussissa istumista. Kello kuuden aamuherätykset lähes jokaisena reissupäivänä vaativat veronsa, kun nukkumaan ei tullut kuitenkaan mentyä iltayhdeksältä. Lisäksi vielä yli puolivuorokautisen kotimatkan mittaan tuli nukuttua pari parin tunnin pätkää istuma-asennossa. Ja siihen vielä jetlag päälle. Ynnä ilmanalan muutos Miami Beachin pilvisestä ja sateisesta, mutta melkein saunanlämpöisestä kelistä kotomaan pikkupakkaseen. Pääsin kuitenkin jalkeille käyttämään äänioikeuttani ja hoitamaan päivystysvuoroni kirjamessuilla.

Oak Alley Plantation.

Mutta ei se mitään. Reissu oli hieno, ehdottomasti vaivan ja väsymyksen arvoinen.

Mikä oli parasta?
Hmmm. Paha sanoa. New Orleans oli huikea paikka, samoin Kennedy Space Center. Itse matkustustavassa oli yksi hyvä puoli: valmis tilausbussimatkapaketti käväisi matkan varrella paikoissa, joihin omin päin liikkuen ei olisi koskaan tullut edes menneeksi.

Oconalufteen museotila Appalakeilla.

Mikä oli ikävintä?
Tahti oli sen verran kiivasta, ettei ikävä juurikaan ehtinyt käväistä… monissa paikoissa olisi viihtynyt mielellään kauemminkin. Jotakuinkin päivittäinen 6–8 tunnin bussissa istuminen kävi perslihaksille. Emmekä kumpaineknaan ole lypsyaikaan heräämisen ystäviä. Muuten ei oikeastaan valittamista. Mitään epämiellyttävää ei tapahtunut, ja pysyimme molemmat terveinä.

Jos tylsimpiä asioita olivat laiha kahvi, kunnon teen puute ja ankeat hotelliaamiaiset, ei ole mennyt kovin huonosti. Ja muualta kyllä löytyi erinomaista ruokaa, vaikka keskimääräinen tarjonta oli – etenkin tienvarsikuppiloissa – suomalaiseen makuun vähän turhan kasvitonta ja rasvaista.*

Oconalufteen museotilan possu.

Minne haluaisit takaisin?
New Orleansiin, mielellään viikoksi tai pariksi. Myös Memphis – yksi soulin ja bluesin tärkeimmistä pääkaupungeista – on ehdottomasti yhtä iltaa pidemmän visiitin väärti. Key West olisi kiva ja mukavan leppoisa pikkukaupunki, ellei se olisi niin täynnä kännääviä turisteja. (Kännääviä turisteja on tietysti yhtä lailla New Orleansin Bourbon Streetillä, Memphisin Beale Streetillä tai Nashvillen Broadwaylla, mutta niiden paikkojen ympärillä on paljon muuta kiinnostavaa kaupunkia, joka ei muistuta ympärivuorokautista ja -vuotista rokkifestaria.)

 

Bourbon Street, New Orleans.

Yhdysvaltoihin kyllä matkustan mielellään uudelleenkin. Tässä raapaistiin varsin pientä osaa maasta. Voisin jopa kuvitella lähteväni samanlaiselle bussikiertueelle vaikka länsirannikkoa pitkin. Tai sellaiselle reissulle, joka kulkisi vaikkapa Montanasta etelään Kalliovuorten itäpuolta, ehkäpä Texasiin asti. Tony Hillerman -fani haluaisi nähdä navajoreservaattia ja juurimusiikkifani Austinin.

Yllätyitkö jostakin?
Eeen oikeastaan. Tällä pikavilkaisulla tämä osa Yhdysvaltoja oli oikeastaan aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin. Hyvässä ja pahassa.

Paikallisen Prisman eli Walmartin urheilu- ja vapaa-aikaosastolla Mississippin Grenadassa.

Ehkä epämiellyttävä yllätys oli vieläkin pahempi viehtymys kertakäyttöroskaan kuin olisin osannut odottaa. Esimerkiksi kahvimaito tuotiin hienoissakin ravintoloissa pöytään sormustimen kokoisissa Coffee Creamer -muovipurkeissa, joita kului koko kupilliseen kahdesta neljään kappaletta. Walmartissa ostoksia pakattiin holtittomaan määrään pieniä ja ohkaisia höttömuovipusseja, juuri sellaisia joita eteläisen Ranskan tienvieret olivat aivan täynnä ennen kuin ranskalaiset tulivat järkiinsä jokunen vuosi sitten ja kielsivät ilmaismuovipussien jakelun kaupoissa. Yhdysvaltoihin sana ei ole vielä mennyt perille, ja Tyynessämeressä kelluukin Texasin kokoinen alue (enimmäkseen) amerikkalaisperäistä muovijätettä.

Yksityisautoiluriippuvaisuus oli sentään joissakin kaupungeissa vähäisempää kuin olisin kuvitellut. Siellä oli jopa kunnon jalkakäytäviä. Tiheään liikennöityjä bussi- ja ratikkalinjoja. Ja pyöräilijöitä: Miamin bussien keulassa oli monen fillarin vetoinen pyöräteline. Sellaisia myös Suomeen!

A streetcar named ”Riverfront”.
(Kyllä, New Orleansissa pääsee ratikalla edelleen myös Desire-nimiseen kaupunginosaan.)

Suurten kaupunkien ulkopuolella tilanne on kuitenkin paljon surkeampi: autottomana eläminen on jotakuinkin mahdotonta. Siellä ihminen on liemessä, jos kortti lähtee alta tai bensa lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten nykyään (jopa Suomessa).

 

Tennesseessä Nashvillen ja Memphisin välisellä ”Music Highwaylla”.

Kiitos. Tämä oli hieno reissu. Tämä oli aivan mielettömän hieno viisikymmenvuotislahja. Siitä kiitos lahjaan osallistuneille eli Johannalle, Evalle ja Liisalle, Esalle, Tuijalle ja Jounille, Jaanalle, Eevalle, Irmalle ja Martille, Jarmolle, Terholle, Virpille, Marjolle, Anna-Maijalle, Annalle ja Kimmolle, Ellalle ja Tatulle, Katrille, Kaisalle ja Timolle, Tähtivaeltajalle, Minnalle ja Tonille, Juhanille, Kalelle, Sepolle, Sirkka-Liisalle, Marionille, Tintille ja Harrille sekä Onnille, Sadulle, Astalle ja Leolle, Leenamaijalle ja Sampolle, Jaanalle, Annelille, Heidille ja muille Pirhosille, Päiville ja Juliolle perheineen, Minnalle ja Anssille sekä Aarolle, Pirjolle ja Jannelle sekä Airille, Stellalle, Likelle, Kreettalle ja Juhalle, Maaritille, Siskolle, Jarille, Markulle, Paulalle ja Janille, Arskalle, Mikolle ja Paulalle, Ahokallioille, Jukalle ja Lauralle. Aivan mielettömän iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sarille, joka koko touhun ideoi ja organisoi.

Floridalainen puuvillapelto.

___

* Matkan aikana kehittelimme ajatusta vientituotteesta: suomalainen aamiainen. Ruisleipää, höylättävää juustoa, leikkeleitä, paljon leivänpäällyskasviksia. Kunnon vahvaa kahvia ja haudutettua teetä.

Matkapäiväkirja: Florida

Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.

Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.

Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.

Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.

Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.

Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.

Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.

Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.

Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…

Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.

Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.


Se on nimittäin valtava.

Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.

Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.

Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.

Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.

Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.

Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.

Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.

Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…

Matkapäiväkirja: N’awlins

Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.

Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.

Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.

New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.

Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.

Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.

Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.

Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…

Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.

Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.

Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.

Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.

Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.

Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.

Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.

New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.

Matkapäiväkirja: Memphis in the Meantime

Piti vielä sanomani cherokee-reservaatista: silmään pisti kuppiloiden ja hotellin työntekijöiden omanarvontuntoinen, kohtelias ja asiallinen, mutta turhia makeilematon asenne. Siitä tuli mieleen suomalainen palvelu parhaimmillaan: sellainen, joka osaa asiansa ja saa homman sujumaan, mutta ei tyrkytä itseään eikä ole sellaista suorastaan epätoivoisen tekopirteää yliyrittämistä kuin tämän maan normi tuntuu olevan. Cherokeiden ei ole pakko olla töissä, he tekevät sitä koska haluavat tehdä. Niin pitäisi olla.

 

1800-luvun museopientila Great Smoky Mountainsin laaksossa.
The Great Smoky Mountains

Vuoristo saa tällaisen tasamaan asukin polttamaan käsittämättömiä määriä filmiä – onnekksi nykyään vain muistikortteja täyttämällä. Ruska teki maisemista entistäkin komeampia. Ja ei, kuvat eivät tee oikeutta.

Olemme nyt siirtyneet Pohjois-Carolinasta Tennesseehen, Appalakkien länsipuolelle. Seesteisten vuoristomaisemien jälkeen Pigeon Forgen pikkukaupunki oli sitäkin järisyttävämpi kokemus.

Sattui nimittäin niin, että muuan pigeonforgelainen köyhän perheen tyttö muutti laulajaksi ja lauluntekijäksi Nashvilleen ja, useimmista kaltaisistaan poiketen, osoittautui paitsi lahjakkaaksi ja taitavaksi myös onnekkaaksi. Dolly Partonista tuli miljonääri, ja hän halusi käyttää rahojaan myös kotikylän hyväksi. Ensin syntyi Dollywood-huvipuisto ja sitten muukin Pigeon Forge muuttui joksikin, joka… no, ainakin se työllistää paikallisia.

Nashville vaikutti tämän jälkeen jokseenkin normaalilta kaupungilta.

Broadway-kadun toinen pää on jonkinlainen ympärivuotinen ja -vuorokautinen musiikkifestivaali. Muutaman korttelin mitalla on kymmenittäin kapakoita, joissa soittaa tusinoittain bändejä, enimmäkseen kaikkia kahta musiikkityyliä: countrya ja westerniä. Nykykantri tosin on lähellä suomalaista nykyiskelmää sikälikin, että siinä on vaikutteita parhaimmillaan jopa hard rockista.

Kävimme kuolaamassa kitaroita Gruhn’s Guitarsissa, nappasimme livemusiikkisäesteiset yhdet vieressä Jimmy Buffet’s Margaritavillessä ja notkuimme vähän aikaa kadulla ennen kuin siirryimme hyvämaineiseen 12th & Porter -klubiin.

Paikka vaikutti aika opiskelijavetoiselta sekä miljöönsä että asiakaskuntansa suhteen. Mustaksi maalattu miljöö ja kovalla soiva, konemusasävytteinen vaihtoehtorock saivat odottamaan, että lavalle nousisi goottihenkistä mustahuuliryhmää eikä sellaista alt.folkia, mitä olimme tulleet kuuntelemaan. Äänenvoimakkuus kuitenkin laski ja musiikki muuttui akustisemmaksi kun bändit aloittivat settinsä. Monen päivän bussimatkailu ja lyhyet yöunet kävivät kuitenkin käpälään sen verran, ettemme jaksaneet notkua koko iltaa.

Torstaipäivän kohteista yksi tärkeimpiä oli joki.

Mississippi on yksi maailman suurimpia jokia ja vuosituhantinen tärkeä kauppaväylä. Sen rannalle syntyi Pohjois-Amerikan kaupungistunein intiaanikulttuuri, ns. Mississippi-kulttuuri, jonka taudit ja muut luonnononnettomuudet ehtivät tuhota jo ennen kuin eurooppalaiset pääsivät paikalle viimeistelemään hävitystä. Musiikin historian kannalta joki on myös korvaamattoman tärkeä, eikä bussin äänilaitteista soitettu Showboat-musikaalin ”Old Man River” ollut lainkaan poissa paikaltaan.

Musiikilla olikin melkoinen osa Memphisissä viettämässämme päivässä ja illassa, mutta ensin oli syytä käydä tutustumassa toisenlaiseen muistomerkkiin.

Lorraine-motelli, jonka parvekkeelle Martin Luther King Jr. murhattiin, on nykyään kansalaisoikeusmuseo.

Voisi ajatella, että on ajanhukkaa käyttää Memphisin kaltaisessa blues- ja soulkaupungissa puoli iltapäivää Elvis Presleyn ylettömään kotimuseoon. Mutta kyllä Graceland on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen väärti – eikä pelkästään siksi, että minä olen aikoinani suomentanut Peter Guralnickin Elvis-elämäkerran. Itse kartanorakennus on viehättävä, joka paikoin kaunis. Ylettömyys on ennen kaikkea kadun toisen puolen täyttävässä turistirysässä näyttelyineen, Elviksen automuseoineen, hänen kaksine lentokoneineen, ravintoloineen ja myymälöineen. Pyörryttävä kokemus, suorastaan.

Nashvilleen verrattuna Memphis vaikuttaa huomattavasti sympaattisemmalta kaupungilta. Onhan täällä rähjäiset, hoitamattomat kulmansa – ja joillakin alueilla melkoisen vakavia ongelmia järjestäytyneen rikollisuuden suhteen – mutta miljöö on silti viehättävämpää. Ja täällä on jotakin mitä kovin monessa Yhdysvaltain kaupungissa ei ole: kunnollinen julkinen liikenne.

Hurmaavinta ovat ikivanhat, lonksottavat ratikat, joista tulevat mieleen ne hurmaavat kulkupelit, jotka turkulaiset poistivat käytöstään 1970-luvulla, mitä he eivät kyllä saa minulta vieläkään anteeksi.

Siinä missä Nashvillessä on Bropadway, Memphisissä on ympärivuotinen ja -vuorokautinen kävelykatu-musiikkifestivaali nimeltä Beale Street. Erinomaista ruokaa ja tasokasta musiikkia täälläkin, ja enemmän minun makuuni kuin Nashvillen sisäsiisti kantri-iskelmä. Yhden illan otoksen perusteella paras talobändi näyttäisi olevan B.B. Kingin bluesklubilla.

Mutta nyt nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, ja pitkä matka alas Mississippin viertä.

Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki

Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.

Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?

Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:

Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.

Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.

Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).

Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.

Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:

(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎

Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.

Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.

Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.

Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa  osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…

Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.

Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.

Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.