Kategoria: ”Alas”

Luetteloituna

Liken uusi kirjakatalogi on ilmestynyt ja sen sivulta 29 löytyy esittely romaanista nimeltä Alas. Kansikuvaa ette vielä saa nähdäksenne: minulla on siitä aika pitkälle työstetty versio, mutta on lopulta kustantamosta kiinni käytetäänkö sitä (luultavasti) vai tehdäänkö toisenlainen.

Kirjaesittelyt ovat hankala taiteenlaji. Olen itse kirjoittanut aika paljonkin omien kirjojeni ja käännösten esittelyjä, mikä ei ole välttämättä kauhean hyvä idea. Kirjailija näkee teoksen (esimerkiksi) sarjana säikeitä, ihmisten päätymisiä paikasta ja tilanteesta toiseen omasta halustaan, pakosta tai sattumalta. Kyllähän kirjailijalla on yleensä jonkinlainen näkemys kirjasta kokonaisuutena, mutta se ei välttämättä ole mitenkään erityisen verbaalisesti ilmaistavana. Kustannustoimittaja-Stella kysyi käsikirjoituksen ensimmäistä versiota ojentaessani, millaisia teemoja kirjassa on, enkä muista mitä oikein änkytin vastaukseksi. Kyllä tuossa on teemoja, moniakin, mutta miten ne tiivistäisi muutamaan sanaan tai edes muutamaan lauseeseen?

Sitä paitsi kirjoitin ensimmäisen, hyvin lyhyen esittelytekstin kirjasta siinä vaiheessa kun olin kirjoittanut siitä vasta viidenneksen. Omakin näkemykseni tapahtumista ja erityisesti eräästä kirjan keskeisestä henkilöstä muuttui ratkaisevasti sitten myöhemmin, kun pääsin tutustumaan häneen vähän paremmin.

No, joudun treenaamaan teemojen tiivistämisen taitoa hyvinkin pian ensi kuussa, kun pääsen esittelemään kirjaani kirjakauppiaille ja toimittajille.

Seuraava versio

Toisinaan kirjoittaminen on tavattoman sosiaalista touhua. Ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan käsissä käsikirjoitusraakile keskustelee ja kirjailija huomaa joutuvansa vastaamaan kysymyksiin, joihin käsikirjoitus ei ole vastannut, kun kirjailija ei ollut tullut ajatelleeksi, että lukija voisi kysyä sellaista.

Jotkut kirjailijat ja kovin monet kirjoittamisoppaat kiroavat Facebookin ja muun sosiaalisen median alimpaan kattilaan. Se häiritsee, vaikeuttaa keskittymistä. Tai sitten ei. Koska en ole trenditietoinen enkä asu kantakaupungissa, en istu kahvilanpöydässä tarkkailemassa muita asiakkaita ja kirjoittamassa heidän sanomisiaan ja tekemisiään muistiin. Käytän, toisinaan, Facebookia kahvilanani. Muurahaispuun kohdalla tämä tietysti oli aivan ilmeistä, kun sain päähäni käyttää päähenkilöiden FB-päivityksiä eräänlaisena modernina versiona vanhoista, pitkistä luvunnimistä tyyliin TOINEN LUKU, jossa Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.

Mutta saa Alaskin osansa sosiaalisesta mediasta. Ystävät ja toverit, olkaa huoleti: en varasta elämäänne enkä sen osasiakaan omaksi kirjakseni. Saatan lainata pikkuriikkisen palasen tuolta ja täältä, mutta luultavasti ette itsekään tunnistaisi niitä, vaikka arvaisitte etsiä. Sellainen ei olisi reilua. Vähälevikkiselläkin kirjailijalla on kohtuuttomasti valtaa niihin ihmisiin, jotka hän tekstiinsä sijoittaa, enemmän valtaa kuin kyseisillä ihmisillä on puolustautua mielestään väärää tulkintaa vastaan. Yhdessä romaanissani on kohtaus, joka tuli kirjoitettua suhteellisen suoraan todellisista tapahtumista: sen annoin asianosaiselle luettavaksi ja hän antoi luvan pitää sen romaanissa. Yhteinen ystävämme ei toisaalta tunnistanut kohtausta, vaikka tiesi sen todellisesta esikuvasta. En kirjoita avainromaaneja.

(Ainakaan, hah, en tunnusta kirjoittavani.)

Sosiaalisesta mediasta on, kirjoittamisen ja tekstin miettimisen tarvitsemien ajatustaukojen ohella, hyötyä enemmänkin tunnelmien ja, toisinaan mielipiteiden välittäjänä ja innoittajana. Eräs FB-tuttavani kirjoitukset ovat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, että minun on ollut mielekästä kirjoittaa uuteen romaaniin tiettyjä, tietyllä tavalla ajattelevia sivuhenkilöitä. Osittain hänen takiaan olen katsonut oikeudekseni tehdä kyseisille sivuhenkilöille niin kuin olen heille tehnyt. En usko, että tuttavani välttämättä edes huomaa vaikutustaan (jos hän nyt jostakin syystä sattuisi kirjaani edes lukemaan). Jos joku tökkäisi sormen sivulle ja ilmoittaisi että tuon sinä olet innoittanut, hän luultavasti väittäisi – ja varmaankin aivan oikein – ettei hän niin ole koskaan ajatellut eikä väittänyt. En minä ole häntä tähän kirjaan kirjoittanut, sittenkään.

(Enkä ainakaan tunnusta että olisin tehnyt niin.)

Joka tapauksessa Alas-romaanin käsikirjoituksen uusi versio on lähdössä kustannustoimittajalle. Sen pitäisi olla jo suhteellisen lähellä valmista ja korkeintaan pientä hienosäätöä ja viimeisiä kirjoitusvirhekorjauksia vailla. Hän ja ateljeekriitikot ovat pääosin olleet tyytyväisiä tekstiin, mutta korjattavaa ja kysyttävää on ollut. Toivon, että tämä versio vastaa vähän paremmin niihin kysymyksiin, joita edellinen versio ei osannut kuvitellakaan kysyttäviksi.

Huomaan myös, että oma suhtautumiseni romaanin viiteen kertojaan on muuttunut. Erästä heistä pidin aikaisemmin vähän säälittävänä reppanana, olosuhteiden ymmärrettävänä uhrina. Nyt olen alkanut pitää hänestä koko ajan vähemmän. Toinen kertojahenkilö oli ensimmäisissä juonikaavailuissa järjestelmää hyväksikäyttävä nuori nokkelikko, mutta hänestä kasvoi epämiellyttävän itsekeskeinen ja ylimielinen mulkku – älykäs ja osaava, mutta mulkku yhtä kaikki. Sittemmin olen alkanut ymmärtää häntä paremmin – hetkittäin melkein ihaillakin. Jos vähän liioitellaan.

Mutta onko se ******a?

Vietimme vappua Berliinissä, missä emme olleet aikaisemmin käyneet, siitäkään huolimatta, että kuulumme sukupolveen, jonka olisi pitänyt käydä jo kauan sitten 1980-luvulla haistelemassa muurinvieren romantiikkaa, kummallisen kylmän sodan eristämän kaupunkisaarekkeen rappiotaiteellista lumoa. Tiedättehän, sellaista mistä voi yhä nähdä vilahduksia vaikkapa Wim Wendersin kaihoisankauniissa Berliinin taivaan alla -elokuvassa. Ei vain koskaan tullut käytyä.

Muuri on poissa (East Side Galleryn taidenäyttelyseinää lukuun ottamatta), mutta moni muu kohde on yhä voimissaan, ja helpommin löydettävissä, kun kaupungin keskellä ei ole piikkilankojen, betoniaitojen ja molemminpuolisen epäluulon ei-kenenkään maata. Minun kaltaiseni vanha wannabe-arkeologi oli tietysti innoissaan Pergamon-museon Mesopotamia-kokoelmista ja Neues Museumin egyptiläisaineistosta – ”varastetusta kauneudesta”, kuten muuan museovieras oli aivan asianmukaisesti kirjoittanut vieraskirjaan. Ishtarin portti oli huikea, ja Nefertitin yli kolmetuhatta vuotta vanha rintakuva ”livenä” paljon hehkeämpi ja vaikuttavampi kuin valokuvissa. Silmäkulmien aikuisen naisen rypyt ja silmänurkkien mongolipoimut – joidenkin arvioiden mukaan N. olisi ollut aasialaista sukua – kiinnittivät huomiota.

Muutakin tuli nähtyä. Kävimme syömässä kebapia autenttisesti Kreutzbergissä, ihailimme hienosti toimivaa julkuneuvoliikennettä ja rentoa, kaahaamatonta pyöräilykulttuuria. Näkemisen arvoinen oli myös kaupungin erikoisherkulle omistettu riemastuttava Currywurst-museo aivan Checkpoint Charlien lähellä. Eräästä matkamme kohteista otettu valokuva – tai kyseisen kohteen osan valokuva – on päätymässä Alas-romaanin kanteen osaksi Alshain-kirjankin kannen kuva-aiheita yhdistelevää kompositiota. Ainakin, jos minun väkertämäni kansikuvaehdotus kelpaa kustantamon väelle.

Huomasin, että reissussa ollessamme kirjailijatuttavisto oli keskustellut jonnin verran, paheksunutkin, Tommi Melenderin blogikirjoitusta, jossa hän lukee Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelmaa ja peilaa sen (ilmeisen negatiivista) nykykirjallisuuskäsitystä suomalaisen kirjallisuuden kuvioihin. Olen kehno osallistumaan tällaisiin keskusteluihin, ennen kaikkea siksi että olen niin huonosti perillä nykykirjallisuudesta sekä Suomessa että maailmalla: aika ei tunnu riittävän edes todella kiinnostavien kirjojen lukuun, puhumattakaan niistä joita pitäisi lukea ollakseen niin sanotusti ajan hermolla. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että Kundera/Melender on perin huolissaan kirjallisuuden tilasta. Vääriä kirjoja myydään, vääriä kirjoja kustannetaan, laadukas ja kirjallisuutta eteen päin vievä taideproosa ei saa tarpeeksi tilaa eikä huomiota. Jotakin sinnepäin, kyllähän te tiedätte. Tuttu juttu.

Nykyään on aina ollut mälsää.

Joskus 1980-luvulla olin tietävinäni jotakin silloisesta kevyestä musiikista ja sen tilasta. Silloin olin aivan varma, että parinkymmenen vuoden päästä osataan arvostaa niitä silloin aivan liian vähälle huomiolle jääneitä musiikintekijöitä – kuten vaikkapa Kadotetut – eikä kukaan enää muista listoilla juhlivia päiväperhosbändejä – kuten, no, vaikkapa Dingoa, jonka musiikki ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin mahdollisimman lievillä, imelletyillä ”rock”-aineksilla kuorrutettua tangoa. Minä tiesin, koska minä olin perehtynyt musiikkiin paljon syvällisemmin kuin kaiken maailman… fanit. Olin minä silloin jo sen verran perehtynyt musiikin historiaan, että olisi pitänyt huomata peilissä sama asenne, jolla intohimoiset musiikinystävät tyrmäsivät 60-luvun alun listoilla juhlineet pitkätukkapopparit parin viikon päivänperhoiksi, joita kukaan ei muista edes kahden vuoden päästä.

Mutta oli tuossa ylettömässä ja aukottomassa nuoruudenviisaudessani terveen järjen kipinäkin uskoessani, että kulloisenkin ajan taiteen (ja viihteen) merkittävät tekijät ja teokset valkenevat vasta vuosikymmenien kuluttua. Tällä hetkellä hälyä on liikaa arvioida millään mielekkäällä tavalla, mikä tämän hetken ilmaisusta on sittenkään merkittävää. Siksihän aikaisempien vuosikymmenien musiikki ja kirjallisuus (ynnä muu taide) tuntuvat niin helposti niin paljon laadukkaammalta. Suodattuminen on ehtinyt jo tapahtua, ja jättää jäljelle sen, joka puhuttelee. Toisinaan vuosikymmenet eivät edes riitä: Johann Sebastian Bachin arvostuksen nousuun tarvittiin toistasataa vuotta.

Kestävä taide koostuu hyvin harvoin (pelkästään) siitä taiteesta, jota asiaa tuntevat ovat sen syntyaikoina pitäneet arvokkaana tai merkityksellisenä. Osa halveksituista ja pinnallisena roskana pidetyistä myyntimenestyksistä osoittautuukin odottamattoman kestäväksi, mutta ei siitäkään kaikki. Joskus huonosti myyvä ja vielä vähemmän arvostettu ilmaisu löydetään vasta paljon myöhemmin: se on ollut ”edellä aikaansa”, kuten jälkiviisaasti sanotaan. Osa teoksista jää sittenkin vain (ehkä hyvinkin harvojen) yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiksi elämyksiksi. Sitähän taide pohjimmiltaan on: henkilökohtaista kokemusta sekä tekijälle että kokijalle. Kokijoiden määrä – runsas tai vähäinen – ei sinänsä tee mistään arvokasta tai arvotonta. Eikä yksittäistäkään kokemusta, kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä puhumattakaan, voi arvioida pelkästään yksiulotteisella hyvä–huono-akselilla. On suhteellisen tunnettuja, jotakuinkin kömpelösti kirjoitettuja ja asenteiltaan perin yksiulotteisia teoksia, joilla on valtava kulttuurihistoriallinen merkitys jo siksikin, että ne ovat olleet monelle lukijalle portti aivan uudenlaisiin tarinoiden ja todellisuuksien maailmoihin – ja kirjallisuuteen, joka on myyntimenestyksille katkeroituneidenkin mielestä ”taiteellisesti arvokasta” kirjallisuutta. Joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ehkä.

Kirjallisuuden ja muun taiteen historiaa kannattaa lukea. Entisaikojen aikalaiskriitikoiden näkemykset siitä mitä on kulloinkin arvokasta ja tärkeää kirjallisuutta (ja millä perusteella) ovat useinmiten kertakaikkisen hilpeää luettavaa. Mitä vakavammin ja huolestuneemmin kyseinen aikalaiskriitikko taiteen tilaan suhtautuu, sitä naurettavampaa.

Muutakin kannattaa lukea. Ennen kaikkea kannattaa aina silloin tällöin lukea kirjallisuutta, josta ei olisi voinut edes kuvitella välittävänsä. Siellä saattaa piillä todellisia elämyksiä.

Ja jos ei muuta, voi sitten vapautuneesti naureskella niille kirjallisuuden tilasta huolestuneille, jotka eivät sitäkään helmeä ole hölmöyksissään ja yksisilmäisyyksissään löytäneet.

Epäilyttävän lämmin kylmä rinki

Alas-romaanin kirjoittamisprosessi on ollut hieman hämmentävä kokemus. Jokaisella kirjailijalla lienee jonkinlainen kylmä rinki peffan ympärillä viimeistään siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä ei ole vielä näytetty muille: Onko tämä käsikirjoitus vain vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta? Onko tässä mitään tolkkua? Jaksaako kukaan lukea? Onko tekstissä mitään kiinnostavaa? Välittyykö se mitä halusin välittää? Innostaako, lumoaako? Tuntuvatko henkilöt ja tapahtumat uskottavilta (omassa kontekstissaan)?

Tämän romaanin tapauksessa rinkiin oli vielä pari lisäsyytäkin. Ensinnäkin lähdin kirjoittamaan tätä romaania huomattavan paljon kevyemmällä luvuittaisella suunnitelmalla kuin koskaan aikaisemmin. Karstan kokemusten jälkeen olen jaksanut varoitella itseäni, ettei kannata yrittää, ettei kannata antaa nesteen nousta päähän: minä tarvitsen varsin huolellisen etukäteissuunnitelman, että tekstiä syntyisi. Siinä kirjassa juutuin paikoilleni pahan kerran ja onnistuin aukaisemaan jumin vain siirtymällä kuukaudeksi kirjailijan roolista kääntäjän rooliin, tuottamaan tekstiä jonka joku muu (alkuperäinen kirjailija) oli suunnitellut hyvin perusteellisesti.

No, Alas-lukusuunnitelma oli niin ohut, väljä ja merkinnätön etten (vastoin tapojani) edes printannut sitä. Lisäilin siihen kirjoittamisen aikana muutamia asioita, mutta nekään eivät olleet niin yksityiskohtaisia kuin normaalisti lukusuunnitelmaani tekemät kynämerkinnät. (”Tässä NN tapaa MM:n paikassa Z ja he keskustelevat asiasta X. EIKUN siirretäänkin tämä seuraavaan lukuun.” [pitkä nuoli arkilta toiselle])

Erityisen hermostuttavaksi asian teki, että olin hahmotellut kirjalle vähän tavallisuudesta poikkeavan, epälineaarisen rakenteen. Alshainissahan oli viisi osaa, jokaisella oma kertoja, ja jokaisessa osassa kertoja näki ikään ohimennen erään tapahtuman (jolla kyllä oli tarinan kannalta paljonkin merkitystä). Tässä uudessa kärkikirjoituksessa jokainen viidestä kertojasta kokee kukin jälleen saman tapahtuman, mutta heille kaikille kyseessä on iso, elämää muuttava tapaus, kirjaimellisesti. Lisäksi koko kirja alkaa tällä tapahtumalla ja päättyy siihen. Minä, tavallaan, päätin spoilata kirjani loppuratkaisun heti kättelyssä.

No, eihän tämä ole niin ainutlaatuista. Useimmat dekkarijuonet perustuvat siihen, että ensin kerrotaan mitä tapahtui, ja sen jälkeen selvitellään miksi niin tapahtui, mitä oikeastaan tapahtuikaan ja keitä oli paikalla tekemässä mitä. Tavallaan tämä on pelkkä pikkunokkela muunnelma dekkarin peruskaavasta vähän erilaisessa asiayhteydessä. (Alshainissahan oli myös hyvinkin avoimen dekkarimainen sivujuoni.)

Mutta silti. Lähdin kirjoittamaan melkoisen tiukalla aikataululla (Finncon!) rakenteeltaan vähän kokeellista romaania laatimatta etukäteen kunnollista juonisuunnitelmaa. Muutaman kerran menin illalla nukkumaan miettien, että pitäisi keksiä kesken olevan osan kertojalle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta hänet saataisiin kuljetettua paikkaan Y sitä seuraavaan lukuun mennessä. Hämmentävää kyllä, näissäkään tilanteissa ei rinki kylmentynyt kovin viileäksi. Yön yli nukkuminen auttoi keksimään henkilölle kokonaisuuden(kin) kannalta mielekästä tekemistä, ajattelemista ja olemista.

Ja tekstiä syntyi suunnilleen sitä tahtia kuin pitikin. Pidinhän minä tässäkin kirjassa tosin tauon työstääkseni loppuun Rage Against the Machine-kirjasuomennoksen, mutta silti. Jossakin mielen pohjalla koputtelee ajatus: Tämä kaikki on ollut mennyt ihan liian helposti. Siksi minun kai olisikin pitänyt olla todella huolestunut siinä vaiheessa kun rupesin ojentelemaan käsikirjoitusta kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Mutta ei. Muutamaankin kertaan, asianmukaisten ja harvinaisen huolellisesti pidettyjen taukojen jälkeen, luettu kässäri tuntui oikeastaa aika mainiolta.

Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt olla totisesti syytä huolestua kirjailijan hybriksestä.

Nyt kustannustoimittaja ja ensimmäiset ateljeekriitikot ovat tekstin lukeneet ja palautetta antaneet. Korjattavaa tosiaan löytyy, kuten pitääkin. Sitä vartenhan tekstiä muilla luetetaan ennen sen painamista, että siitä saataisiin karsittua hölmöydet, kämmit, kirjoitusvirheet ja muut ongelmat. Mutta: pääosin tarina ja teksti tuntuisivat toimivan, vetävän, kiinnostavan. Hämmentävää.

Joudun siis vieläkin odottelemaan sitä proverbiaalista itkua pitkän ilon jälkeen. Enkä osaa oikein vieläkään olla kunnolla huolissani. Ehkä minä alan leipääntyä? Mikään ei enää tunnu miltään? Jännitys ja tunteen palo ovat kadonneet liian pitkään töitä nyhertäneen kirjailijapolon elämästä?

Onhan tietysti, hah, sekin teoreettinen mahdollisuus että tuosta on tosiaan tulossa ihan hyvä kirja.

 

Alas

Kirja, jonka työnimenä on ollut Paluu, ilmestyy nimellä Alas.
Yleensä kirjoille antamani työnimet ovat pysyneet loppuun asti, mutta tällä kertaa päätettiin tehdä muutos, kun se oli vielä mahdollista ja kun asia sopi myös kustantamolle. Minähän pohdiskelin asiaa jo viime perjantaina, ja kun eilen kävin viemässä käsikirjoituksen kustannustoimittajalle, heitin ajatuksen ilmaan. Vastaus tuli tänään.

Olen kaavaillut Alshain-sarjasta viisiosaista, mikä tarkoittaa aikamoista urakkaa ja miettimistä. Kovin kiireellä teoksia ei kannata odottaa, sillä aion vastakin kirjoittaa tämän sarjan kirjojen välissä muutakin. Jos minä tosiaan pitäydyn Al-alkuisissa nimissä, joudun niitäkin miettimään. Pikaisesti mieleen tulevia kandidaatteja ovat ainakin Altair, Alus (jotka tosin voisivat sopia yhdelle ja samalle kirjalle), Alea (jos heittäydytään yrjänämäisen latinistiseksi), Alho, Alku (jos keksin keinon tehdä kirjasarjasta syklin), Alkio, Alttari ja tietenkin pitkä liuta arabiaperuisia tähtien ja kemiallisten yhdisteiden nimiä.

Mutta se on tulevien vuosien murhe.

Ja mulla on paperitkin siitä

On kirjailijoita – ja kääntäjiä – joiden pitää ehdottomasti nähdä kaikki välivaiheet paperilla ennen jatkomuokkauksia. Itse en kuulu tähän ryhmään, osittain tietysti siksi, että olin kääntäjänuraa aloitellessani 1990-luvun loppupuolella sen verran köyhä, ettei kirjoittimeen ollut varaa, eikä monisataaliuskaisia pumaskoja kehdannut mennä yliopistollekaan tulostelemaan. Yletön paperintuhlaus ei muutenkaan ole koskaan tuntunut tolkulliselta touhulta. Käännöksiä tulostan hyvin harvoin, tuskin koskaan. Omia romaanikässäreitä tulostan normaalisti vain silloin, kun teksti on lähdössä kohti muiden silmiä: kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.

Siellä tuo tulostuu.

Paluu on nyt siinä hermostuttavassa vaiheessa, että tekstiä on aika näyttää muillekin. ”Hermostuttavassa” siinä mielessä, ettei ennen muiden lukemista ole oikein mitään edellytyksiä sanoa, onko tuosta omituisesta pikku tarinasta oikeasti romaaniksi. Kyseessä pitäisi sitä paits olla (itsenäinen) jatko Alshainille, joten jonkinlaista linjakkuutta pitäisi löytyä sitäkin. Erojakin tietysti pitää olla. Tämän kirjan viiden osan kertojahahmot ovat erilaisia ihmisiä, eri elämäntilanteissa ja tilanteissa, vaikka tässä kirjassa keskeinen tapahtuma lähtikin alulle jo Alshainin viidennen osan päätösluvussa.

Nimi mietityttää edelleenkin. Paluu syntyi eräästä juoni-ideasta, jota en sitten käyttänytkään, mutta se sopii kirjaan kyllä… jonkinlaisella abstaktilla, rakenteellisella tasolla. Ja eräiden sivuhenkilöiden suunnitelmiin, jotka koskevat erästä päähenkilöistä. Mutta mietin vieläkin, pitäisikö nimi muuttaa. Hetken pyörittelin Tornia, mutta sennimisiä kirjoja on kasapäin. Hissi sopisi ehkä… tai Alas, jossa olisi mukava alkusointu Alshainiin. (Mikä tietysti aiheuttaisi vaikeuksia seuraavien Alshainin maailmaan sijoittuvien mahdollisten romaanien nimien suhteen.) Kirjaa on ehkä jo ennakkomarkkinoitu kirjakaupoille Paluu-nimisenä, joten ehkä uudelleen kastamisessa ei olisi enää mitään järkeä. Aion kuitenkin heittää ajatuksen kustannustoimittajalle.

En tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että tämänpäiväisellä pikaisella läpiluvulla ennen tulostusta teksti tuntui oikeastaan varsin mainiolta. Luultavasti tarkkasilmäiset ateljeekriitikot ja taitava kustannustoimittajani löytävät tekstistä yhtä ja toista korjattavaa – epäjohdonmukaisuuksia, kummallisuuksia, toimimattomia ratkaisuja, jankutusta, toistoa ja asioita joita pitäisi pohjustaa paremmin. Asioita, jotka jäävät ilmaan sellaisella tavalla, että niiden selittäminen seuraavassa tähän maailmaan sijoittuvassa (mahdollisessa) romaanissa ei vain toimi. Aika näyttää. Ilman ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia maailmassa kirjoitettaisiin huomattavan paljon vähemmän lukukelpoisia kirjoja.

Siinä lepää – hetken

Äsken katselin 25. lukuun kirjoittamaani tekstiä ja, vaikka pähkäilin, en keksinyt mitä siihen pitäisi lisätä. En myöskään keksinyt enää yhtään uutta täydennystä lisättäväksi kahteenkymmeneenneljään aikaisempaan lukuun. Joten uskottava se on: Paluun ensimmäinen versio on nyt valmis.

Hetkittäin hanke on hirvittänyt. Kun kyseessä on itsenäinen jatko-osa Alshainiin, on tietysti otettava huomioon edellisen kirjan tapahtumat: loppuviikosta tulinkin huomanneeksi – kun etsin vuosia sitten kirjoittamastani teoksesta erästä detaljia – että nyt kirjoittamani teksti on pikkuriikkistä pahemmin ristiriidassa eräiden Alshainin lopussa mainittujen asioiden kanssa. Onneksi siistihkö paikkaaminen ei ollut mitenkään mahdotonta eikä tolkuttoman työlästä. Joku voi ehkä valmiista kirjasta huomata mihin jouduin tekemään pikkukiemuran, mutta sille ei mahda mitään. Tällä mennään.

Oli myös otettava, alusta alkaen, huomioon Alshainin rakenne ja noudatettava sitä myös tässä: viisi osaa, jokaisella oma kertoja, jokaisessa osassa viisi (numeroimatonta tai nimeämätöntä) lukua.* Kaikki vuorovaikuttavat keskenään. Kaikki kokevat – tavalla tai toisella – saman yksittäisen tapahtuman, mutta sen merkitys on heille erilainen. Alshainissa oli kyseessä eräänlainen detalji, jonka merkitys tosin paljastuu kirjan loppua kohtaan suuremmaksi kuin miltä aluksi näyttää. Paluussa kyseessä on kaikkien kertojien – ja monien muiden – kohdalla iso, dramaattinen, ja hengenvaarallinen tapahtuma. Kyseinen tapahtuma mainitaan jo Alshainissa. Uuden kirjan rakenteessa on vielä yksi kommervenkki, jonka sain päähäni teosta hahmotellessani ja jonka onnistuin ainakin tähän ensimmäiseen versioon toteuttamaan mielestäni ihan kelvollisesti.

Varsinainen kylmä rinki -tekijä tämän kirjan kirjoittamisessa oli perinteisesti kirjalle laatimani huolellinen ja kohtuullisen yksityiskohtainen lukusuunnitelma, jossa on sivukaupalla ranskalaisia viivoja: tässä luvussa X tekee tätä ja kohtaa ohimennen Y:n ja ajattelee tuota. Tälläkin kertaa tein lukusuunnitelman, jota en sitten loppujen lopuksi noudattanut kovinkaan hyvin. Alun perin hahmottelemani kertojat – kunkin osan päähenkilöt kyllä pysyivät alunperin ajatellussa kuosissaan – yhtä lukuun ottamatta. Heidän järjestyksensä muuttui moneen kertaan, ja ensimmäistä osaa lukuun ottamatta lukusuunnitelmasta sitten loppujen lopuksi jäi kokonaan puuttumaan luvuittainen suunnitelma. Annoin homman mennä eteenpäin ns. perstuntumalla. Koska edellä mainittu, jokaista kertojaa yhdistävä tapahtuma on niin iso juttu, minulla oli sentään kohtuullisen hyvä käsitys siitä mitä lukuihin piti saada. Sitä ei vain tullut missään vaiheessa kirjattua suunnitelmaan. Pari kertaa kävi kyllä niinkin, että jouduin miettimään yön yli keksiäkseni kertojalleni mielekästä tekemistä yhden luvun verran ennen kuin hänen pitää olla siinä paikassa mihin hänen tulee päätyä, mutta jotenkin sellaista aina löytyi viimeistään parin yön nukkumisella. Karstan kanssa koettua epätoivoiselta tuntunutta jumivaihetta (jota hoitelin kääntämällä välillä loppuun Jonathan Tropperin romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä) ei tällä kertaa tullutkaan.

On toisaalta ilahduttavaa huomata, että en ole kangistunut kaavoihini. Toistaiseksi jokainen kirja on syntynyt hieman erilaisella työmetodilla. Tällä kertaa en aina edes pitänyt ihan tarkkaan kiinni normaalista lineaarisesta kirjoittamistavasta, vaan esimerkiksi viimeisen luvun viimeinen kappale – kirjan kolme loppuvirkettä – oli valmiina omassa tiedostossaan jo ennen kuin neljää edellistä lukua oli edes aloitettu.

Tämä tekstiversio (joka kulkee nyt tylsästi nimellä ”1.0”) ei vielä pääse kustannustoimittajan eikä ateljeekriitikkojen luettavaksi. Pidän nyt puolisentoista viikkoa lomaa (ainakin tämän kirjan) kirjoittamisesta ja palaan sitten tekstin pariin toivon mukaan vähän toisenlaisin katsein. Muuta kirjoittamista kyllä on lähitulevaisuudessa tiedossa: käännösten korjauksia, teksti kesän Finnconin ohjelmalehtiseen, toisen Finncon-kunniavieraan novellin käännös, noin ensi alkuun. Tekemistä riittää.

___

* Alshainin ykkösosassa oli tosin lopulta kuusi lukua, koska ensimmäisestä tuli niin pitkä että se oli mielekkäämpää jakaa kahtia.

Me tulemme radioon, me tulemme Korjaamoon

Vielä muistutus siitä, että Korjaamon kirjamarkkinoille kannattaa saapua, jos olette lauantaina ja/tai sunnuntaina pääkaupunkiseudulla. Jos haluatte pällistellä nimen omaan minua, se onnistuu parhaiten sunnuntaina ja erityisen hyvin kello 15:30 alkaen, jolloin olen lavalla keskustelemassa Tiina Raevaaran, Jari Koposen ja puheenjohtaja Saara Henrikssonin kanssa scifin salonkikelpoisuudesta.

Sitä ennen minusta voi kuulla avaamalla huomenna perjantaina radion ja vääntämällä sen Radio Suomen taajuudelle kello 14:30, jolloin olen Ajantasa-ohjelman uutispuntarissa pohdiskelemassa maailman menoa viimeksi kuluneen viikon mittaan.

Muihin asioihin palataan vähän myöhemmin. Sori, en ehdi jutella pidempään, minulla on just hyvä kohtaus kesken tässä kirjassa.

(naputinaputinaputi)