Kategoria: ”Alas”

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Iso äF

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.

Siinä!

Kirjailija-suomentaja on saanut pidellä kädessä tuoreita hengentuotteitaan, ja lähtee juuri kohti Kaapelitehdasta ja Finnconia puhumaan niistä(kin).

Taidetuotteita

Kuulemma Alas on tullut painosta ja näyttää hyvältä. Epäilemättä pääsen itsekin opusta ihailemaan tässä lähipäivinä, sillä kirjaa pitäisi olla myynnissä Finnconissa. Finnconiin tulee myyntiin toinenkin tuote, jota ei välttämättä niin helposti muuten saakaan, ja sellaista pitelen juuri nyt kädessäni.

Aivan niin, kyseessä on ensimmäinen Studio Yrttimaa -levy, josta olen puhunut jo pitkään. Levyllä on yksitoista uutta ja vanhaa lauluani, vanhimmat 80-luvulta, tuoreimmat tältä keväältä, muutama sellainen kappale joita kuullaan perjantaina Pannuhallissa jossa olen lausumassa, laulamassa ja soittamassa baritonikitaraa, sekä jotakin aivan muuta. Otetaan esimerkiksi vaikka yhden sointukierron ihme nimeltä ”Hän kysyy”:

Monistutin levystä parinsadan kappaleen painoksen. Tarkoitus on saada jatkossa levyn musiikki myös nettilevykauppoihin niin että sitä voi ostaa vaikkapa iTunesista ja kuunnella Spotifyssa: tämä pieni painos konkreettisia levyjä jäänee ainoaksi, joten mahdollinen tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa käydä hankkimassa Kaapelitehtaalta Finncon-infosta.

En ole ennen monistuttanut omaa musiikkiani edes tämänlaajuista painosta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun lähetin kappaleeni ammattilaisen masteroitavaksi. Jaakko Viitalähde teki sen verran osaavaa työtä, että huomasin masteroituja raitoja kuunnellessani kuuntelevani omaa lauluääntäni ja omia kappaleitani ihan mielelläni. Ne kuulostivat oikealta levyltä. Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä mitä annoin ymmärtää jo Kotistudio– ja Oma studio -kirjoissa: kaiken muun voi äänitteelleen tehdä itse, mutta masterointivaiheessa kannattaa ehdottomasti luottaa vieraan korvaparin apuun.

Levyn parilla viimeksi äänitetyllä raidalla (jotka olivat perjantain settiin kuuluvat laulut ”Helsinki”, ”Vanhat & viisaat” sekä ”Sininen”) kuullaan muuten uusinta soitinlaiterakenteluprojektiani, joka on Uraltonen rakennussarjasta kolvattu ja koottu pieni mutta monipuolinen täysputkivahvistin.

Äänittäessä vehje oli vielä koteloton, mutta kuulosti jo silloin vallan mainiolta vehkeeltä, monipuolisemmalta ja sävykkäämmältä kuin tähän asti käyttämäni (runsaasti modifioitu) Fender Champion 600. Voin suositella Uraltone Juniorin kokoamista kaikille niille, joita kiinnostaa saada itselleen erinomainen ”boutique”-kitaravahvistin koti- ja äänityskäyttöön – ainakin niille, joilla niin sanotusti pysyy kolvi kädessä. Ihan aloittelijan juotteluprojekti tämä ei ole sekään takia, että kyse on sentään valtakunnanverkkoon liitettävästä laitteesta, jonka kotelon sisään tulee tuhti 250 voltin jännite. Huolellisuutta, varovaisuutta, tarkkaavaisuutta ja malttia tarvitaan paljon.

Sittemmin vahvistimen ja kaiutielementin ympärille on syntynyt myös tukeva, suojaava ja vanhahtavaa tyyliä tavoitteleva kotelointi.

(Noihin logoihin en ole kyllä tyytyväinen. Ajattelin että vekottimelle pitää antaa nimi- ja mallitunnus sekä sarjanumero siltä varalta että tarvittaisiin vakuutusyhtiötä tai poliisia, mutta aikaisemmin luotettavat siirtokuvaprintit eivät tällä kertaa suostuneetkaan kestämään lakkaa ja sen liuotinta. Hmm. Jos laittaisi päälle samanmuotoiset messinkilaatat, vaikka…)

Tilaisuus kiitokseen

Palasin juuri äsken Messilästä, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta. Univelasta huolimatta mieli on tyytyväinen, Alas-romaanin ja muiden hankkeiden valmistuminen vähää aikaisemmin tekivät tästä oivan hetken viettää muutama päivä etäällä arkirutiineista, erinomaisessa seurassa, keskellä keskusteluja jotka tuulettivat parhaimmillaan päätä vallan mukavasti.

Itselleni tämänvuotisella kirjailijakokouksella oli vielä miellyttävä pikku lisäbonari. Minähän aloitin kirjojen kirjoittamisen suhteellisen myöhään, siitä huolimatta että olen jotakuinkin aina ”tiennyt”, että kirjoittaisin kirjoja. Aloitin monta jotka jäivät yleensä ensimmäiseen tai toiseen lukuun, usein siksi että tekstini, kerrontani vaikutti (jo) seuraavana päivänä lukiessa kököltä, kömpelöltä ja tylsältä.

Vähän yli kymmenen vuotta sitten olin päivätyökseni Likellä jonkinlaisena graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmänä, ja eräänä päivänä taitettavakseni päätyi Abilio Estevezin romaani Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino, suom. Sari Selander). Tapani mukaan luin tekstin taittaessani, ja jotenkin Estevezin tapa kertoa teki minuun vaikutuksen, aukaisi portin ja innoitti minua löytämään itselleni luontevan tavan kertoa tarinaa niin, että tulos näytä kökkökauhealta seuraavanakaan aamuna. Minun kertojahahmoni, ensimmäisen persoonan preesensissä puhuvat tyypit, ovat hyvin erilaisia ääniä mitä Estevez käyttää, mutta heitä ei luultavasti olisi kansien välissä ilman Estevezin tuottamaa innoitusta.

Tämän Messilän kokouksen yhteydessä minulla oli tilaisuus kiittää Abilio Esteveziä tästä tahattomasta avusta.


Vasemmalta oikealle: minä, Abilio Estevez, kirjailijakollega Sakari Kirjavainen (takana), suomentajakollega Jyrki Lappi-Seppälä.

Sinne menee

No niin. Olen juuri sähköpostitellut taittotiedostoja kustantamon graafikolle, joka käy ne vielä kerran läpi ja lähettää sitten painoon. Viime hetken korjauskierroksia on tehty kustannustoimittajan kanssa tälläkin viikolla pari, ja joka kerta on löytynyt ainakin jotakin korjattavaa. Niin käy aina, väistämättä. Valmiistakin kirjasta löytyy yleensä ainakin jokunen kämmi, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän.

Osallistuin monta vuotta sitten Eino Leinon seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa muuan nimekäs kirjailija valitti katkerasti kirjoihinsa tehtyjä kammottavia kansikuvia. Minun silmääni hänen mukanaan tuomansa esimerkit olivat lähinnä oman aikansa tyypillisiä kansia tyypillisine kliseineen ja – nykykatsojan silmässä – herttaisen vanhentuneine olemuksineen, mutta en ollut lukenut niitä, joten en tiedä miten paljon ne todella olivat ristiriidassa sisällön kanssa tai veivät lukijan mielikuvia vääriin suuntiin. No, tunnetusti, minulla ei ole ollut tätä ongelmaa, koska useimpien kirjojeni kansikuvat ovat itse tekemiäni – varsinaisesta layoutista vastaavat ammattilaiset, mutta kuva on, enemmän tai vähemmän, minun tekosiani. Alas jatkaa sarjaa.

Pohjana on, kuten Alshainissakin, Digital Universe -ohjelmalla tehty kuva siitä miltä tähtitaivas näyttäisi Alshainia kiertävältä planeetalta käsin. Alshainissa kaksi kalliolla seisovaa ihmistä osoitti pientä ja vaatimattoman näköistä tähteä, joka on meidän Aurinkomme viidenkymmenen valovuoden päässä heistä. Tällä kertaa kuvassa nähdään auringonnousu ja aika jumalattoman pitkä ja solakka torni (noin 40 000 kilometrin korkuinen, jos haluatte tietää), molemmat keskeisissä osissa kirjassa.

Jollei ihmeitä satu, Alas on painettu Finnconiin mennessä, kuten oli tarkoituskin. Olen aina Alshainin tekemisestä alkaen ollut varma, että kirjoitan lisää tarinoita samaan maailmaan, ja päätin jo hyvin varhain, että kirjoitan tasan viisi itsenäistä Alshain-romaania. Kun minua pyydettiin conin kunniavieraaksi, syntyi ajatus tehdä kirja numero kaksi ilmestymään juuri silloin – osittain siksi, että muuten tuorein romaanini olisi ollut Muurahaispuu joka ei ole suoranaisesti scifiä ja spekulatiivista fiktiotakin vain lievähkösti. Muutamia kertoja kuluneen puolentoista vuoden aikana olen miettinyt, tuliko haukattua liian itsevarmasti liian iso pala, varsinkin kun kirjan rakenne – sitten kun sain sellaisen mietittyä kasaan – on vähän kimurantti ja epätavallinen. Mutta jotenkin vain kirja on syntynyt aikataulussaan, ongelmat ovat ratkenneet ja muutaman muun kirjan syntyprosessissa koettuja lamaannuksen hetkiä ei ole tullut. Toivotaan, että kirja ilahduttaa myös lukijoita.

Tänään kuulin myös, että alkuvuodesta, Alas-romaanin kirjoitustauolla, suomentamani Rage Against The Machine – Taistelu lavalla -bändihistoriikki on tullut painosta.

Vallin kautta nurkkaan

Eilen joukko kirjailijaliittolaisia kokoontui Elokuvasäätiön tiloihin Katajanokalle kuulemaan ajatuksia ja kokemuksia siitä kuinka kirjoista syntyy – tai on syntymättä – elokuvia. Kiinnostavaa keskustelua, vaikka kysymys ei ainakaan vielä ole ollut minun kohdallani mitenkään ajankohtainen: muutamakin Muurahaispuun lukenut on tosin kertonut osaavansa kuvitella tarinaa elokuvana ja kustannustoimittaja-Stella bongasi uudesta Alas-käsikirjoituksesta muutamia hyvinkin elokuvallisia kohtauksia, mutta eipä ole ehdoteltu enkä ole tyrkyttänyt. Enkä välttämättä oleta että tilanne muuttuu kovinkaan pian, ainakaan ellei kirjojani käännetä muille kielille. Star Wreckeistä ja Iron Skysta huolimatta Suomessa tunnutaan edelleenkin kuvittelevan, että kaikki arkirealismista poikkeava on kallista ja aikaavievää, vaikka asia alkaa olla päin vastoin: on paljon kalliimpaa aidata katualue kaupungin keskustasta päiväksi ja raahata sinne kymmenittäin hyväpalkkaista väkeä duuniin kuin antaa prosessorien hyristä keittiän nurkassa muutaman yön (tai viikon) ajan.

Elokuvan tekeminen on joka tapauksessa julmetun kallista ryhmätyötä. Sain asiasta itse konkreettisen esimerkin tammikuussa, kun olin avustajana tulevan, Tom of Finlandista kertovan näytelmäelokuvan teaseria tehdessä. Tämän kohtauksen Malmin lentokentän päärakennuksen aulassa tapahtuvan alkuosan kuvaamiseen kului viitisen tuntia: paikalla oli parinkymmenen avustajan lisäksi toistakymmentä elokuvan ammattilaista ja opiskelijaa:

.

(Minä vilahdan tuossa parikin kertaa, mutta en ehkä kovinkaan helposti havaittavasti.)

Yleensä varsin yksin teostaan puurtavan kirjailijan on hyvä muistaa, että ”ryhmätyö” tarkoittaa myös sitä, että kirjailijalla olen enää valtaa kirjansa tarinaan kuin korkeintaan yhtenä ryhmänsä jäsenenä. Jos ei arvele kestävänsä sitä, että luovuutensa lapsi täysi-ikäiseksi kasvettuaan päättääkin ihailla Saul Schubackia ja Björn Wahlroosia ja lähtee Hankeniin opiskelemaan rahoitusta, niin sanotusti, ei kirjan elokuvaoikeuksia kannata kerta kaikkiaan myydä. Silloin se ei ole sen arvoista.

Antoisan iltapäivän päätteeksi saimme katsella Marko Kilven romaaniin Elävien kirjoihin perustuvan elokuvan. Aki Louhimiehen ohjaama 8-pallo on saanut suitsutusta, eikä lainkaan aiheetta. Se on tumma, tehokas ja pelottavakin tarina yhden ihmisen räpistelystä kuilun pohjalta kohti (edes jonkinlaista) valoa. Päähenkilö Pike on vähän päälle parikymppinen, vankilasta juuri vapautunut entinen sekakäyttäjä – ja vajaan vuoden vanhan tyttövauvan äiti. Työttömän, köyhän yksinhuoltajan arki on on yksinäistä ja ankeaa, eikä asiaa auta että vanha, edelleen päätään sekoittava kaveripiiri vaikuttaa selvin päin tarkasteltuna täydellisiltä idiooteilta. Kuvioihin palaa myös vanha poikaystävä, jonka ansiosta Pike on tuomionsa saanut. Molemminpuolinen rakkaus ei ole kadonnut, mutta Lallin mukana kuvioihin tulee muutakin kuin rakkautta. Tarinan toisena puoliskona on vähän kliseinen huumetutkijakaksikko: Olli on juuri sairaslomalta palannut, puukotuksen jäljiltä pahoista PTSD-oireista kärsivä avioeroisä, Elias taolaisen arvoituksellinen vanha ja kokenut poliisi, joka toimii sivuhomminaan psykoterapeuttina.

Jessica Grabowsky tekee vaikuttavaa työtä pelkästään epämiellyttävistä vaihtoehdoista valitsemaan joutuvana Pikenä: hän onnistuu näyttämään, miten naurettavaa kymmenen vuotta narkannutta nuorta on kehottaa omahyväisesti vain nostamaan leuka pystyyn ja sanomaan ”ei” – silloinkin kun nuori itse haluaa joka solullaan päästä uudelleen elämään kiinni. Elias (Pirkka-Pekka Petelius) ja etenkin Olli (Mikko Leppilampi) jäävät aika ohuiksi hahmoiksi eikä Eliaksen kiinnostuksen syitä Piken tilanteeseen lopultakaan avata. Ajatus siitä että Olli pääsee peloistaan yli silkalla väkivallalla on kertakaikkisen typerä, lapsellinen ja naurettava. Samanlaisia poliisihahmoja on nähty niin monta, vaikka itse yleensä välttelenkin rikoselokuvia ja -sarjoja. (Osittain juuri näistä syistä.) Yhtä lailla hämmentäväksi jää Eero Ahon sinänsä hienosti tulkitsema Lalli: Muutamassa kohtauksessa hän ilmaisee hyvinkin selvästi haluavansa itsekin pakoon maailmastaan, mutta hän ei löydä ulospääsyä senkään vertaa kuin Pike – paitsi tienaamalla jumalattomasti rahaa haaveilluista rikoksista ja hankkimalla omakotitalon rantatontilta. Toisaalta Lalli näyttäytyy täysin psykopaattisena hahmona, mikä tietysti tekee katsojalle hieman helpommaksi sulattaa loppuratkaisun.

Oletan, että Kilven kirjassa hahmoissa on enemmän syvyyttä, mutta kyllä elokuvan henkilöiden pitäisi pystyä seisomaan ihan omillakin jaloillaan. Joka tapauksessa hieno, komeasti ja näyttävästi kerrottu elokuva, joka kannattaa katsoa – mutta ei luultavasti silloin, jos oma elämäntilanne on tavalla tai toisella kovin ahdistava. Vasta myöhemmin sitten, kun alkaa mennä paremmin.

Kaapelitehdasvaeltaja

Postilaatikosta löytyi uusi Tähtivaeltaja. Me Finncon-kunniavieraat olemme hyvin esillä. Mukana on Peter Wattsin novelli ”Oliot” Hannu Blommilan suomennoksena ja Aliette de Bodardin novelli ”Laivan synty” minun suomentamanani. de Bodardin atsteekkiaiheisia tarinoita on suomeksi tulossa lisääkin, sillä Osuuskumma julkaisee novellikokoelman Perhonen ja jaguaari.

Minun suomentamani Peter Wattsin Sokeanäkö on kuulemma painossa, ja Alas lähtee sinne kahden viikon kuluessa. Viimeisiä korjauksia viedään.