Kategoria: introspektio

Muistilista 2017

Vuosi sitten bloggasinAnneli Kannon esikuvan mukaisesti niistä keinoista, joilla kirjailija voisi pysyä paremmassa työskentely- ja elämiskunnossa pidempään. Kuten Kanto kirjoittaa, esimerkiksi niinkin loistava ja lahjakas kirjailija kuin Mika Waltari menetti työkykynsä varsin nuorena. Huikeiden romaanien jälkeen ei enää syntynyt mitään, vaikka Waltari raahautui kuuliaisesti työpöytänsä ääreen joka ikinen aamu. Ei mitään. Minä olen aloittanut paljon Waltaria vanhempana, joten syytä työkunnon ja luovuuden säilyttämiseen vielä pitkäksi toviksi on kosolti.

Vuosi sitten sain mieleeni, että Muistilista-kirjoituksen voisi päivittää kerran vuodessa, pohtia onko jotakin muuttunut, mikä voisi muuttua.

Tauot ja ergonomia. Työpisteessäni ei ole muuttunut juuri mikään, paitsi kirjahyllyn järjestys hieman – ja se, että sinniteltyäni vuoden verran yhden ainoan tietokonenäytön varassa kävin hakemassa ullakolta vanhan takaisin uuden viereen. Maailmankuva on taas puoli metriä leveämpi. Virtuaalisanakirjat sun muut työssä tarvittavat tiedostoikkunat saa levälleen näkökenttään eikä niitä tarvitse ongiskella toisten ikkunoiden alta. Jos kirjoituspöytänäni toimivan vintage-Billnäsin laidat antaisivat myöten, minulla olisi toki kolme 4K-näyttöä rinnakkain. Silloin tulisi tosin ongelmia myös monitorikaiuttimien sijoittelussa: nyt onnistuin saamaan ämyrit kohtuullisen hyville paikoille niin että elementit osoittavat kuuntelijan korvia kohti ja taajuusvaste on mittausten perusteella niin tasainen kuin näin epäsymmetrisessä (ja pienessä) tilassa voi olla, mutta jos kaappeja joutuisi nostamaan yhtään korkeammalle, homma menisi mutkikkaammaksi.

Eräs ergonomian puoli jäi vuosi sitten käsittelemättä: työrauha. S. on ollut pitkään opintovapaalla, viimesyksyistä kolmen kuukauden työrupeamaa lukuun ottamatta. Onneksi tilanne muuttuu puolentoista viikon päästä, kun tuoreehko valtiotieteiden maisteri palaa takaisin työelämään. Minä tarvitsen kipeästi hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin minun ei tarvitse miettiä (eikä kukaan kommentoi) miltä olemiseni, miettimiseni ja työntekemiseni tai sijaistoimintani näyttää tai kuulostaa. Järjestötoimintamielessä saatan olla kohtuullisen sosiaalinen introvertiksi, mutta työtä teen parhaimmin umpimielisenä erakkona, jonka ihmiskontaktit tapahtuvat vain piuhaa pitkin. Voin vain kiittää onneani, ettei ole koskaan tullut hankittua jälkikasvua.

Liikkuminen on vuodentakaisesta lisääntynyt, etenkin siksi että tulin palanneeksi pyöränsatulaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Muut ”lajini” ovat pääosin ennallaan: käveleminen, uiminen, taiji.

Vertaistuki-asiat ovat nekin jotakuinkin ennallaan. Edelleenkin tapaan, noloa kyllä, enemmän kirjailija- ja kääntäjäkollegoita kuin muiden alojen ystäviäni, vaikka olen tässä asiassa sentään petrannut hieman.

Vaihtelun suhteen pyöräily on tuonut hieman parannusta mökkihöperyyteen. Etenkin syksyllä tein toisinaan pitkiä lenkkejä ja aloin ottamaan ympäristöä ja ympäristön maisemia paremmin haltuun muutenkin kuin vanhojen vakireittien osalta. Elämään on tullut uusia maisemia, uusia reittejä – ja vanhoja, sillä on ollut hauska pyöräillä entisten kotiseutujen ja kotipihojen halki vilkaisemassa, miltä siellä nykyään näyttää.  Tämä perinne toivottavasti jatkuu ja kukoistaa tänäkin vuonna.

Oppiminen-kohdan suuri muutos on viimevuotisen ”olen suunnitellut laulutuntien ottamista” -haaveen muuttuminen lopultakin todeksi. Helenan oppi on ollut korvaamattoman merkittävä, voimaannuttava ilo viime keväästä lähtien. Hän on saanut minusta irti enemmän äänialaa ja musikaalisuutta kuin osasin ikinä toivoakaan. Laulaminen on sitä paitsi melkoisen fyysistä, kehonkuvaa kaikin puolin kohottavaa kokovartalotekemistä, joten tämä seikka kelpaisi myös ”Liikkuminen”-kohtaan.

Ranskantunnit jatkuvat, valokuvaamista tulee harrastettua, musiikin tekemisessä ja äänittämisessä on koko ajan uutta opeteltavaa. Bändi on, valitettavasti, vieläkin perustamatta. Rumpalit ja kitaristit hoi!

Hengenravinto. Viimeisen vuoden mittaan on tullut käytyä konserteissa ja näyttelyissä ehkä hieman vähemmän kuin tavallisesti, joten petraamisen varaa on. Liikkuvan kuvan suhteen olen ollut sen verran kypsähtänyt ja ahdistunut, että elokuvissa käyminen ja televisiosarjojen seuraaminen on sekin jäänyt perin vähiin. (Uutisten lisäksi on tullut katseltua viime aikoina lähinnä hienon Rimakauhua ja rakkautta -sarjan uudet jaksot. Niin, ja kohtuullisen mainio Arrival tuli lopultakin nähtyä.) Hyvän kirjallisuuden lukemista on onneksi tullut harrastettua taas hieman enemmän.

Taiteilijatreffejä ympäröivän luonnon ja ihmisten suhteen pitäisi harrastaa enemmän. Malmista alkaa pikku hiljaa tulla entistä vilkkaampi ja monikulttuurisempi kahvilakeskittymä, joten luovaa ihmisten tarkkailua pääsee harjoittamaan lyhyen kävely- tai fillarimatkan päässä. Fillaroiminen on palauttanut myös minulle metsää paljon tärkeämmän luonnonmuodon, merenrannat, jalanulottuville.

Tämä tuli näistä teemoista mieleen tänään. Katsotaan tilanne uudelleen vuoden päästä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että muutaman vuoden mittainen kirjallinen ”hiljaisuuteni” on (toivon mukaan) päättynyt ja markkinoilla saattaa olla sekä oma tuore romaani että mainion kirjan suomennos. Mutta niistä asioista lisää sitten kun proverbiaalinen muste sopimuksissa on päässyt kuivahtamaan.

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Yksinäisyydestä

Laura Honkasalon Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (Kirjapaja 2016) lähestyy yksinäisyyttä, yksinäisyyden (aiheuttamia) ongelmia, niiden ratkaisuyrityksiä ja myös yksinäisyyden myönteisiä puolia melkoisen monilta suunnilta. Mukana on viittauksia tutkimuksiin, sitaatteja nettifoorumeilta, haastatteluja ja, kirjan ytimenä ja punaisena lankana, kirjailijan omaa elämätarinaa, kipuilua ja kamppailua yksinäisyyden kanssa kouluajoista nykytilanteeseen. Yksinäisyys yhteiskunnallisena ongelmana jää sivuun, sillä kirja keskittyy henkilökohtaisiin kokemuksiin. Paljon tilaa saavat myös (mahdollisesti) hyvää tarkoittavien nettineuvojien ohjeet, miten yksinäisyydestä pääsisi helposti eroon – ja ennen kaikkea se, miten kaukana tällaiset pintapuoliset neuvot yleensä ovat yksinäisen todellisesta elämästä. Yksinäisyys ei ole (välttämättä) pelkästään joko perheen, kaverien, parisuhteen tai seksin puutetta, eikä seksikokemuksia vaille jäänyt aikuinen hyödy luultavasti juurikaan siitä, jos menisi kapakkiin ”pokaamaan jonkun” ja pääsisi kiusallisesta neitsyydestään eroon – jos pokaaminen ylipäänsä onnistuisi. Kyse on isommista, monisyisemmistä asioista.

Puolitoistasataasivuisen kirjan alkupuolella tekijän henkilökohtainen kokemus on yhtenä säikeenä monien joukossa, loppua kohden se saa yhä enemmän tilaa. Koska satun tuntemaan Lauran – istumme molemmat Helsingin kirjailijoiden hallituksessa – luin kirjan kertojaminää tuntemakseni ihmiseksi ehkä toisinaan turhankin paljon: ei-fiktiivisen kirjankin kertoja on väistämättä kirjan kertojaääni eikä todellinen henkilö, silloinkin kun kertojaääni kertoo sen luoneen kirjoittajan omista kokemuksista.

Joitakin, aika paljonkin, kirjassa ääneen pääsevien kokemuksia jaan yhtä kaikki itsekin. Minäkin olin kouluaikoinani introvertti erakko, tosin sosiaalisten tilanteiden pelisilmäni oli siihen(kin) aikaan sen verran heikko etten välttämättä edes tunnistanut joutuneeni pelatuksi kaveripiirien ulkopuolelle, jos sellaista tapahtui. Kaverisuhteet olivat aika pintapuolisia, mutta enpä minä siinä vaiheessa osannut oikein sen kummempaa kaivatakaan. Ihastukset jäivät yksipuolisiksi, ainakin luullakseni: mikäli minusta oltiin kiinnostuneita en välttämättä edes tajunnut asiaa enkä tiedä olisinko osannut tehdä yhtään mitään mikäli joku olisi ilmaissut asian niin suoraan että minäkin olisin sen tajunnut. Joka tapauksessa: sosiaalisen pelisilmän puutteessa en osannut myöskään kokea tilannetta mitenkään ahdistavaksi. Tilanne oli minun kannaltani katsottuna ihan normaalia elämää, koska muunlaisesta elämästä ei ollut kokemusta.

Sosiaaliset taidot alkoivat kehittyä vasta opiskeluvuosina järjestötoimintaan ajautumisen vuoksi, jolloin joistakin kaveruuksista syveni ystävyyksiäkin. Tässä vaiheessa alkoi syntyä myös minun lähipiirilleni hyvin luonteenomainen piirre: suurin osa harvoista läheisistä ystävistäni on aina ollut naisia. Jotkut heistä ovat olleet jossakin vaiheessa myös yksipuolisen ihastumisen tai rakastumisen kohteita, mutta tämä ei ole yleensä haitannut ystävyyden jatkumista ainakaan minun osaltani: ihastumisten yksipuolisuus nyt vain sattui olemaan ihan normaalia elämää, ei ihastumisen kohteen vika.

Toinen tyypillinen piirre tuntuu minulla olleen tarkoituksellinen ajautuminen vanhan kaveri- ja tuttavapiirin ulkopuolelle, vaikkei mitään skismaa olisi ollutkaan. Tämä alkoi jo kansakoulusta oppikouluun mennessä: vaikka olin aikanaan mennyt kouluun vuotta liian aikaisin koska (minua edeltävänä vuonna syntyneet) parhaat kaverini menivät, hain neljä vuotta myöhemmin tieten tahtoen Kontulan kahdesta oppikoulusta siihen, mihin suurin osa luokkakavereistani ei hakenut. Joissakin myöhemmissä valinnoissa tuntuisi näkyvän samoja piirteitä, näin jälkeenpäin miettien. Ensimmäinen pitkä parisuhteeni esimerkiksi aiheutti sen, että lakkasin enemmän tai vähemmän pitämästä yhteyttä vanhoihin kavereihin. Minun sosiaalisilla taidoillani uusien kaveripiirien ja ystävyyksien synnyttäminen on perin hidasta, joten näistä puolitietoisen tahallisista erkautumisista on seurannut pitkiä jaksoja, jossa yksinäisyys ei ole enää ollutkaan ihan niin miellyttävää kuin normaalisti, ja taipumus jonninmoiseen (yleensä onneksi lievään) kaksisuuntaisuuteen on noussut häiritsemään elämistä ja olemista. Onneksi törmäsin sosiaalisen median varhaisiin ituihin jo 1980-luvun lopulla, mikä on helpottanut yhteydenpitoa ja jatkuvuutta – ja löytänyt takaisin vanhoja kavereita ja ystävyyksiä.

Yhtä kaikki, tunnistan oikein hyvin myös Pöytä yhdelle -kirjan loppupuolen kuvaukset tasapainottelusta yksin ja rauhassa olemisen pakottavan tarpeen sekä ympäristön, parisuhteen ja työelämän vaatiman sosiaalisuuden välillä. Tässä kohtaa lähestytään Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta, joka toki on ollut Laurankin lähdeteoksena. Minulla, Lauralla ja Pauliinalla on ollut onnea päätyä alalle, jota voi pitää introverttien paratiisina: saan tehdä töitä omissa oloissani, kenenkään häiritsemättä, kenenkään katselematta olan yli. Minun vähäisellä kuuluisuudellani ei edes haastattelu- tai kirjailijavierailupyynnöistä ole tullut minkäänlaista, hah, rasitetta. Mutta ehkä olen myös oppinut itsestäni jotakin, ehkä ymmärrän hieman aikaisempaa paremmin, mihin minun sosiaalisuuteni (ja erakkouteni) venyvät luonnostaan ja mihin asti niitä ei pidä mennä väkisin venyttämään, ellei halua elämäänsä kaoottista ja ahdistavaa kautta, josta tulee lopulta pakko rimpuilla pois. Kuten Pöytä yhdelle -kirjan kertojaminäkin tuntuu oppineen.

Päätöksiä

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.

Muistilista

Kokeneempi kollega Anneli Kanto kirjoitti antoisan artikkelin vanhenevan kirjailijan keinoista säilyttää työkykynsä parempana. Suurin osa hänen pohdiskeluistaan pätee toki muihinkin luovan alan toimijoihin – suomentajiin, graafikoihin, tutkijoihin,… – ja myös ns. oikeissa töissä oleviin; me freelancerit olemme työmme jatkuvuuden kannalta ehkä epävarmemmalla pohjalla kuin palkkatyöläiset, mutta ero kapenee koko ajan. Meitä kaikkia pidetään yhä enemmän yhtä hyvinä kuin viimeinen aikaansaannoksemme ja sen myynti. Ja vaikka itse koenkin olevani kirjailijana aika hyvässä iskussa – ehkä vasta oppimassa mihin kaikkeen oikein pystynkään venymään – on silti aina terveellistä muistaa, että muodollinen eläkeikä koittaa jo reilun kymmenen vuoden päästä. Ei sillä että friikulla olisi varaa ojentaa hanskojaan nuoremmille ja ruveta olla köllöttelemään ellunkanana, mutta… tässä lähestytään päivä päivältä sellaista ikää, jolloin syytä heittäytyä toisinaan introspektiiviseksi ja tutkiskella sisimmässään, mihin pystyy ja mihin vain kuvittelee pystyvänsä.

Lainaan siis Anneli Kannon jaottelua miettiäkseni, miten itse toteutan työn ja aikaansaamisen kannalta keskeisiä aspekteja omassa elämässäni.

(Manipuloitu valokuva Juhani Linnovaaran alkuperäisen maalauksen kopiosta)

Tauot ja ergonomia. Tässä suhteessa olen aina ollut eräänlainen aadeehoodee: harvoin istun kokonaan näytön ja näppäimistön ääreen jähmettyneenä kovinkaan kauaa. Opiskeluaikoina luennoilla kaverit joskus tönivät minua kylkeen ja kuiskasivat: ”Rauhoitu.” En ole oppinut sitä vieläkään. Pyörin tuolilla, nostan jalat pöydän alla odottelevalle rahille tai rahilta pois, tuijottelen ikkunasta – työpisteessä pitää olla mahdollisuus nähdä ulos, tuijottaa kaukaisuuteen, lepuuttaa silmiä – käyn hakemassa teetä. Niin, ja roikun facebookissa tai luen (netistä, lehdistä tai kirjoista) jotakin aivan muuta. Menen vähäksi aikaa talon nikkaritilaan väkertämään jotakin. Käyn postilaatikolla pihan toisessa päässä. Kaupassa. Monet kollegat kirjoittavat (ainakin toisinaan) sohvalla tai sängyllä, itse en ole sitä koskaan oppinut, olen itse aina tarvinnut kohtuullisen ergonomisen tuolin, pöydän ja tietokoneen. Läppäri on matkakäyttöä varten, kotona tietokone pysyttelee työhuoneessa.

Liikkuminen. Olen aina nauttinut kävelemisestä. Lankesin pipodiskokulttuuriin varsin myöhään, vasta aivan 1980-luvun lopulla, ja musiikin kuuntelu kävellessä innosti kävelemään entistä enemmän. Musiikin lisäksi myös novellit toimivat: olen ennenkin kehunut esimerkiksi Hotakaisen Finnhitsin ja Kyrön Mielensäpahoittajan tarinoiden toimivuutta random-soitossa musiikin lomassa.
Uiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohonnut merkittäväksi liikunnan lajiksi. Olen aina pitänyt siitä, mutta lukion jälkeen kului vuosia ilman että uin juurikaan muuten kuin satunnaisesti mökkirannoissa. Hyvin opittu kroolaustekniikka onneksi säilyi, vaikka lihakset kroolaamiseen jouduinkin rakentamaan tavallaan uusiksi. Yksi ongelma uimisessa oli huono näkö: into uimahalliin – ja kesäisin Kumpulan maauimalaan – palasi kun S. tajusi antaa minulle joululahjaksi ensimmäiset silmälasivahvuuksilla varustetut uimalasini.
Kolmas innostava lajini on taiji. En ole siinä vieläkään kovin hyvä, ja erityisen ei-hyvä olen niissä liikkeissä jotka vaativat yhdellä jalalla tasapainoilua, puhumattakaan monien taiji-sarjojen korkeista, hidastetuista potkuista. Olen kuitenkin niissä(kin) paljon parempi kuin muutama vuosi sitten, kuin kymmenen vuotta sitten. Tasapaino paranee, ja monia lihasryhmiä tulee opittua käyttämään tavoilla joita normaalisti ei tarvitse. Myös monet staattisemmat qigong-harjoitteet – eli tietyssä asennossa paikallaan seisomiset – olivat aikoinaan silkkaa tuskaa, mutta nykyään paljon helpompia. En ole tosin kokeillut viettää universaaliasennossa vaikkapa puolta tuntia yhtä soittoa…
Kaikille lajeille yhteistä on ainakin jonkinasteinen meditatiivisuus: hengitysrytmi, rytmi ylipäänsä, mindfullness-henkinen mielen ja ajatusten rauhoittaminen, maadoitaminen ja hetkeen tuominen. En ole tavoittanut samaa tunnetta esimerkiksi Anttolan TYK-jaksoilla opetetuilla, yksilöllisillä voimisteluliikesarjoilla, joten ne ovat, valitettavasti, jääneet vähemmälle. Toisaalta saatan treenata yhdellä jalalla seisomista tai yhden jalan kyykkyjä hetken aikaa vaikka kahvinkeittimen ääressä sillä aikaa kun vekotin jauhaa papuja ja suodattaa kupillista. Minulle liikunnan pitää näemmä olla joko meditatiivinen rituaali tai sitten jotakin jota voi tehdä hetken mielijohteesta ilman että joutuisi hakemaan välineitä tai laitteita.

Vertaistuki. Ah, kollegat. Facebookin kautta on ollut helppo muodostaa useitakin kirjailijakavereiden verkostoja, ja huomaan että tapaan heitä ns. livenäkin aika usein, järjestötoiminnan lisäksi muissakin yhteyksissä. Tapaan heitä, noloa kyllä, useammin livenä kuin läheisempiä muilla aloilla vaikuttavia ystäviäni. Tässä suhteessa petraamisen varaa olisi. Vertaistukea tarvitaan kirjailijuuden ohella myös ihmisenä olemiseen.

Vaihtelu. Okei, tunnustan: olen enemmän tai vähemmän mökkihöperö. Minua ei ole mitenkään erityisen helppo saada tutuilta kulmilta ja tutuista kuvioista pois edes kahville kantakaupunkiin, tuonne etäiselle syrjäseudulle, ellei kyse ole kokouksesta tai muusta ns. pakollisesta. Anneli Kannon mainitsemista opettamisesta, esiintymisestä ja koulukeikkailusta olen harjoittanut ensimmäistä joskus entisissä ammateissani, toista sekä musiikintekijänä, lausuvana kirjailijana että näiden kahden yhdistelmänä, viimeistä harrastaisin kyllä jos joku kutsuisi.

Oppiminen. Tämä on tärkeä asia. Olen laiska treenaamaan esimerkiksi kitaran tai basson soittamista, joten tarvitsen tönimistä: pitäisi saada kasaan se bändi. S:n kanssa olemme käyneet ranskantunneilla, mikä tekee päälle erittäin hyvää. Olen suunnitellut laulutuntien ottamista: oma suhtautuminen oman lauluäänen kuulemiseen on muuttunut inhosta ja epätoivosta jonkinlaiseen ”tuosta saisi irti enemmänkin osaavalla opastuksella” -toiveikkuuteen. Jos olisi kunnolla tilaa tuottaa möykkää muita häiritsemättä, haluaisin opetella soittamaan rumpusettiä jo ihan siksi, että keho oppisi käyttämään raajoja ihan uudenlaisella koordinaatiolla.
Yksi viime vuosien opettelujen kohteita on ollut valokuvaus, uudelleen löytynyt nuoruudenharrastus. Digitaalitekniikka houkuttaa kokeilemaan kaikenlaista, ja kirjoittamiseen (tai musiikintekoon) verrattuna tulokset ovat jotakuinkin saman tien nähtävillä. Lisäksi rahaa ei enää kulu kalliisiin filmeihin, eikä tule niin pahasti huonoa omaatuntoa ympäristömyrkkyjen ostelusta – vaikka pimiötyöskentelyssäkin olisi oma nostalginen hohtonsa ja lumonsa, luulen pysyväni edelleenkin erossa kemiallisesta valokuvauksesta.

Hengenravinto. Nyt kun töissä on ollut rauhallisempi jakso, olen pystynyt palaamaan kaunokirjallisuuden(kin) ääreen paremmin omintunnoin kun ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä että pitäisi lukea kirjan lähdemateriaalia tai kirjoittaa. Lahjakkaiden ystävien ja S:n ansiosta on tullut käytyä monenlaisissa kuvataiteen näyttelyissä. Konserteissa ja keikoilla pitäisi käydä useammin kuuntelemassa oikeaa musiikkia säilykemusiikin sijaan. Lasken tähän kategoriaan tärkeänä asiana myös tiedelehtien lukemisen: paperisista tilaan erinomaista viikkolehteä New Scientistiä, nettiversioista voin suositella muun muassa Bad Astronomy -blogia ja mainiota I Fucking Love Science- tai siveämmin IFLSciencesivustoa.

Taiteilijatreffit-käsitteeseen olen itsekin tutustunut lukiessani aikoinaan Julie Cameronin luovuuskirjoja, joista itse en ollut mitenkään suunnattoman innostunut: Cameronin amerikkalainen yltiöpositiivisuus käy juron suomalaisen luonnolle. Mutta perusajatus on hyvä: vietä aikaa itsesi ja ympäristösi kanssa, älä vuorovaikuta vaan tarkkaile. Tarkkaile ihmisiä. Tarkkaile eläimiä – vaikka muurahaisia. Muurahaiset ovat erittäin hyödyllistä tarkkailtavaa. Tarkkaile kasveja. Ota oppia kissoista, jotka saattavat keskittyä vaikka ruohonkorteen. Tarkkaile ja löydä toisenlaisia maailmoja.

Lomailu. Juuri niin. Irtautuminen tutuista ympäristöistä ja maisemista on erittäin tärkeää, joten kannattaa matkustaa. Koleet tyypit tietenkin menevät aina sinne missä ei ole turisteja eikä valmiita huvituksia, mutta etelänrannallakin voi valaista mieltään monenlaisilla tavoilla – etenkin jos ympäristö, rantalomakulttuuri ja sen sellainen ovat jääneet aikaisemmin kokematta, jos se on ollut itselle vierasta kulttuuria.

Hmmm. Muistaisikohan sitä palata tähän bloggaukseen uudelleen vaikkapa vuoden päästä ja verrata tilannetta tänään kirjoittamaani? Ehkä pitäisi merkitä kalenteriin.

Rauhan tarve

Toisaalta vetäytyminen sosiaalisesta elämästä on lukemani mukaan myös tyypillinen masennusoire. Jos tämä on masennusta, minun tulee kaikkien tutkimusten mukaan tavata ihmisiä tunteistani huolimatta. En saa antaa elämäni ja maailmani kutistua, tai voin ajaa itseäni syvemmälle masennukseen ilman että edes huomaa. Minun täytyy tarttua erilaisten ajatusten ja tunteiden mahdollisuuksiin, joita muut ihmiset tuovat mukanaan.
Masennusteoriassa on tosin se aukko, etten tunne itseäni alakuloiseksi ollessani yksin vaan olen enimmäkseen rauhallinen ja hyväntuulinen.
Missä ovat kunnon diagnoosit, kun niitä tarvitaan?

Masentunut vetäytyy kuoreensa, koska ei muuhun pysty. Introvertti viihtyy yksikseen, koska oma rauha on hänen voimansa lähde. Molemmat saattavat nauttia täydestä sydämestään ihmisten seurasta, mutta se ei välttämättä tee masentuneesta vähemmän masentunutta tai muuta introverttia perusluonteeltaan seurallisemmaksi.

Entä jos introvertti ei pysty, elämässään tekemiensä ratkaisujen vuoksi, vetäytymään omaan rauhaansa niin usein kun hänen tarvitsisi, koska hänellä on parisuhde, perhettä, sukulaisia, ystäviä ja naapureita? Entä jos masentuneen on pakko yrittää venyä perheensä ja elämänsä eteen silloinkin kun parasta olisi vain maata sängynpohjalla? Entä jos introvertti on masentunut?

Tutustuin Pauliina Vanhataloon, kun vasta ilmestyneessä Keskivaikeassa vuodessa (S & S, 2016) kuvattu ajanjakso alkoi olla loppupuolellaan: tavallaan vilahdan kirjassa ohimennen, mutta vain nimettömänä jäsenenä lähemmin kuvailematonta ihmisryhmää. Olen joka tapauksessa päässyt seuraamaan ainakin silloin tällöin, pintapuolisesti, sivusta joitakin kirjassa kerrottuja asioita ja kuullut Pauliinan puhuvan prosessista, jonka yhtenä tuloksena kirja syntyi. Siinä on perin paljon tuttua.

Olen itsekin perusluonteeltani varsin introvertti – siitä huolimatta että viihdyn seurassa, festarien väkijoukoissa ja puuhailen mielelläni järjestötoiminnassa – ja myös minulla on taipumusta masennukseen.*  Tunnistan voimakkaan oman rauhan ja seesteisen yksinolemisen tarpeen myös itsessäni. Olen aikoinaan tullut tehneeksi tietoisen ja harkitun valinnan olla hankkimatta lapsia, joten siinä suhteessa minun on hyvin paljon helpompaa saada kaikki tarvitsemani oma aika, tila ja rauha loukkaamatta läheisiäni ja kärsimättä ihan niin huonosta omastatunnosta. Silti tasapainottelu ympäristöä ja läheisiä kohtaan tuntemieni velvoitteiden kanssa on perin tuttua. Olen minäkin joutunut, osaltani, tasapainottelemaan sen välillä, mitä ainakin kuvittelen muiden kokevan itsekkyytenä, ja sen välillä, minkä itse koen kuluttavan voimiani loppuun. Siinä suhteessa tämä Keskivaikea vuosi on erinomaista vertaistukea.

Tunnistan itseni toki myös kirjailijassa, joka pohtii työnsä mielekkyyttä, toivoo saavansa huomiota, pelkää jäävänsä huomiotta, pohtii milloin koittaa se päivä jolloin monta vuotta työstetty käsikirjoitus ei enää kelpaakaan kustantajille, jolloin apurahalautakunnat lähettävät pelkkiä ”Valitettavasti emme” -kirjeitä: mitä sitten? Mistä löytyy sellainen työpaikka, joka huolii riesakseen sulkeutuneen erakon, joka ei ole viimeiseen viiteentoista–pariinkymmeneen vuoteen ollut minkäänlaisessa ”normaalissa” työelämässä ja joka ahdistuu, jos joutuu viettämään kaikki työpäivänsä samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa? Jolla on vielä taipumusta pitkiin ja perin ei-tuottaviin masennusjaksoihin?† Ei sillä etteikö ”oikeissa” töissä olevilla olisi nykyään ihan yhtä epävarmaa (ellei ole sattunut pääsemään niin korkeaan asemaan, että hyväveliverkosto suojelisi ja työnantajat tarjoaisi potkujen myötä muutaman vuoden palkan mittaista erorahaa). Emme me kirjailijat (tai kääntäjät) mitään erityissuojeltavia saimaannorppia ole, olemmepahan vain keskimääräistä huonommin työllistyvää ja vähemmän sosiaalista porukkaa, joka on tottunut työkseen pyörittelemään mielessään asioita eestaas, eestaas, eestaas…

Olen ollut huomaavinani, että taipumus masennukseen ei ole lainkaan harvinainen piirre tämän ammatin harjoittajilla.

Helppo on myös jakaa Pauliinan ärtymys ja epäluulo amerikkalaisperuisten elämäntaito-oppaiden aivottomaan ”ajattele positiivisesti, vastoinkäymiset ovat vain haaste” -löpertelyyn. Jos haluat ottaa itseäsi niskasta kiinni, kannattaa mieluummin kysyä neuvoa Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenilta, joka pystyi nostamaan itsensä suosta kiskomalla itseään kankipalmikosta ylös. Ja koska hänen lukijakuntansa on amerikkalaisia elämäntaito-opettajia paljon laajempi, hänen täytyy olla oikeammassa!

Silti: vaikka Keskivaikea vuosi kuvaa rankkaa ja synkkien ajatusten täyttämää vuoden jaksoa, erittäin vahvana sivuilta huokuu myös myönteistä: perheen keskinäistä tukea, rakkautta, välittämistä, joustamista, venymistä. Itse koin kirjan voimaannuttavana vertaistukena, ja kuvittelisin että myös vähemmän kirjallinen introvertti saisi siitä paljon irti. Ekstrovertimmille lukijoille kirja saattaisi olla hyvinkin opettavaista luettavaa.

___
* On minulla tosin myös jonkinsorttista taipumusta hypomaniajaksoihin, joten saatan olla pikemminkin bipolaarinen. S. tosin on sitä mieltä ettei minulla ole sellaisia oireita, ja olen itsekin sitä mieltä että viimeiset reilut seitsemisentoista vuotta ovat olleet suhteellisen tasaista aikaa. Mutta aika ennen meidän kahden tapaamista oli sitten aivan eri juttu.
† Kirjailijan työssä hyvin lievä masennus saattaa ollakin tuottavaa: suurin osa kirjoitusprosessista on ajattelemista.

Kaksi piirrettä

Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.

Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.

Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.

Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**

Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.

Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡

Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.

Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.

Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”

Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.

___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.

Pieniä suuria paikkoja

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.