Kategoria: oma tuotanto

Kotistudio 10 v.

Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.

Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.

Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.

En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…

Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä  kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.

Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.

Pikainen demo

Sain päähäni äänittää Turcosen kunniavieraspuheessa kuullusta ”Vanhat & viisaat” -laulusta samantapaisen version jonka yleisö kuuli: mies, ääni ja baritonikitara -pohjalta. Äänitettyäni nämä kaksi raitaa tulin kuitenkin täydentäneeksi äänikuvaa vielä steel-kitaralla ja djembellä. Kaikkinensa äänittämiseen meni (mokattuine ottoineen ja muine säätöineen) puolisentoista tuntia, miksaamiseen ja editointiin alle tunti.

.

Mietin hyvän tovin, kehtaanko julkaista tätä. Se oli niin… demomainen. Kotitekoisen oloinen. Vähän haparoiva ja paikka paikoin perin epävireinen.

Mutta toisaalta mietin, että tämän voisi julkaista juuri siksi, että se on niin demomainen ja kotitekoinen. Siitä tulee mieleen jotkut vanhat neliraitakasettinauhurille tallentamani laulut, jotka vuosia myöhemmin kuunneltuna ovat itse asiassa aika makeita. Siitä tulee mieleen myös Neil Youngin yhdessä tuottaja/äänittäjä Daniel Lanois’n kanssa tekemä Le Noise -levy. Joten tässä se sitten on, jälleen Studio Yrttimaa -taiteilijanimen alla.

Kunniavieraspari kiittää!

Maailmanhistorian ensimmäinen Turconen osoittautui erinomaisen onnistuneeksi tilaisuudeksi. Turun Pääkirjaston Studio oli jotakuinkin tasan oikeankokoinen tila yleisölle, jonka pääluku oli muistaakseni jonkun laskeman mukaan kuutisenkymmentä.

Itse jouduin – tai pikemminkin pääsin – lauteille melkein heti alkuun, kirjaston e-kirjalainaustoiminnan esittelyn jälkeen. Etukäteen en ollut tullut oikeastaan edes ajatelleeksi, että esitykseni kulkisi ohjelmassa nimellä kunniavieraspuhe. Tajuaminen tapahtui jotakuinkin vuorokautta aikaisemmin, jolloin oli enää liian myöhäistä alkaa kaavailla muuta kuin sitä, mitä olin ajatellutkin esittää: lausua katkelmia omista teksteistäni ja laulahtaa pari laulua baritonikitaralla ja efektipedaaleilla säestäen.

En ole niin kokenut esiintyjä ettenkö jännittäisi aika tavalla lavalle nousemista, etenkin kun kyse on tilanteesta, jossa esiinnyn yksin ja jossa esitän jotakin tavalla, mitä iso osa yleisöstä ei ole välttämättä osannut odottaa kuulevansa. Tämä esitys oli – hieman erilaisena – kokeiltu kertaalleen Kiimankulman yössä, joten itse en ollut liikkeellä ihan kylmiltäni. Silti jännitti juuri sillä hyvällä tavalla, joka saa huolehtimaan hyvissä ajoin etukäteen, että efektilaitteiden säädöt ovat kohdallaan ja kitara vireessä.

(Suuren osan aikaa en tosin soittanut mitään melodista tai harmonista, joten vireellä oli oikeastaan oleellista väliä niissä kahdessa laulussa, jotka settiin kuuluivat.)

Sisätiloissa ei tullut kiimankulmamaisia ongelmia plarikansion sivujen yllättävistä kääntymisistä tai muustakaan, joten puolituntinen esitys toimi paljon varmempana kuin ensi kerralla. Siinä vaiheessa kun laitoin kitaran nojalleen nurkkaan ja istahdin nojatuoliin Shimon haastateltavaksi olo olikin huomattavan helpottunut. Hyvät haastattelukysymykset ja niiden sisältämät ajatukset rentouttivat entisestään. Voiton puolella oltiin. Lopun tapahtumaan saatoinkin istuskella kaikessa rauhassa kuuntelemassa paneelikeskusteluja, joita käytiin Finnconeja paljon rennommassa asetelmassa: muutama nojatuoli puoliringissä ja vähemmän mikrofoneja kuin puhujia: näin (itsenikin kohdalla tunnistama) taipumus hauskoihin välihuomautuksiin ja päälle puhumiseen väheni, ja keskustelu polveili luontevana ja hyvähenkisenä.

Perjantain etkobileet ja lauantain illanvietto pitäytyivät päätapahtuman leppoisassa hengessä ja kunniavieras puolisoineen viihtyi sielläkin, vaikkei puoliso varsinaisesti sf-fandomiin kuulukaan (muuta kuin miehensä kirjojen ateljeekriitikkona).

Suuri kiitos ja syvää kunnioitusta siis Terolle, Harrille, Harrille, Pasille, Shimolle ja kaikille muille Turcosta järjestämässä olleille! Näin hyvähenkinen tilaisuus tuskin jää yhteen kertaan, ainakaan mikäli yleisöltä tai kunniavieraalta kysytään.

Ai niin, nyt se on virallista: minä olen julkkis.

Kirjastossa hieman hämmennyin, kun kirjoihin omistuskirjoitusta hakeneiden lisäksi nimmaristani – ja nimenselvennyksestä – oli kiinnostunut myös viehättävien nuorten naisten seurue. Toinen seurue haki vastaavassa hengessä nimmaria Sammakon kirjakaupan signeeraustuokion aikana, ja vitsailin jälleen siitä, että nimmari ja selvennys varmaankin skannattaisiin ja kopioitaisiin johonkin lomakkeeseen. Ei suinkaan, selitti ryhmä kaksi: kyseessä oli jonkinlainen kilpailu tai tehtävä, jossa kilpaporukoiden kuului hankkia julkkiksen nimikirjoitus.

Lopuksi vielä linkki Shimon Turconen-raporttiin.

Omaa musiikkia

Olen tässä pikku hiljaa äänitellyt vanhoja (ja uudempia) laulujani jonkinlaiseen julkaisukuosiin. Tarkkaan ottaen: äänitellyt ja uudelleen äänitellyt. Äänittäminen ja miksaaminen on yhtä opettelua, ja vanhoja tallenteita kuunnellessa tulee kovin usein mieleen, että tuon olisi voinut tehdä paremminkin.

Etenkin laulusuoritusten kohdalla. Oman laulun äänittäminen ja miksaaminen pitäisi kieltää YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.

Oli miten oli, tulin ladanneeksi tavaraa SoundCloud-palveluun mielikuvituksekkaalla taiteilijanimellä Studio Yrttimaa. Toistaiseksi siellä on neljä kappaletta, eräänlainen ep-levy siis.

.

”Vanhat & viisaat” on Karsta-kirjan luvut aloittavista säkeistä koottu laulu. Tätä on äänitelty uusiksi vähemmän kuin muita. Laulusuoritus (loppupuolen väliosaa lukuun ottamatta) taitaa olla ensimmäiseltä äänittelykierrokselta.

.

Virtuaali-ep:n nimikappaleeksi nostettu ”Valkeaa” on kokenut matkan varrella useammankin remontin. Moni aikaisempi versio kuulosti minun korvaani (huonolla tavalla) sellaiselta Topi Sorsakoski/Agents -tyyliseltä iskelmältä. Niinpä ajauduttiin tällaiseen afroperkkapitoisempaan rymistelyyn.

Tekstin aihetta olen eri muodoissaan pyöritellyt pitkään – jotakuinkin siitä lähtien kun kävin heittämässä apuhoitajakeikkaa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa 1980-luvun puolivälissä.

.

Bluesounds-pastissina liikkeelle lähtenyt, kahdeksanminuuttinen ”Ettet pelkäisi” on sekin aikaisempana miksausversiona julkaistu täällä blogissa.

.

”Punainen kuu” soi ”Vanhojen & viisaiden” tavoin Kiimankulman yössä esittämässäni setissä lausutun proosan lomassa. Tämän laulun historia ulottuu vuoteen 1998 ja Espoon kesäteatterin esittämään Yukio Mishiman näytelmään Markiisitar de Sade. Soitimme perkussionisti Aleksi Oksasen kanssa tekstin taustalle hyvin minimalistisia äänimattoja, ja Markiisittaren pikkusiskon Annen ”teema” jäi jotenkin pyörimään mieleeni. Tämä pikkuriffi soi kahteenkin otteeseen kohdassa, jossa Anne muisteli elämänsä (tavallaan) onnellisinta ja (tavallaan) kammottavimmin surullista tapahtumaa: romanttista matkaa Venetsiaan kahden kesken oman sisaren aviomiehen kanssa. Aikaa myöten riffille tuli kirjoitettua (oma, mutta Mishiman tarinan innoittama) teksti, sitten riffistä kasvoi sävellys ja sävellys tuli sittemmin pistettyä pariin kertaan uusiksi. Tuollainen se on nyt.

Okei, nämä neljä on julkaistu. Nyt loppuu niiden kanssa pläträäminen. Odottamassa on vielä toistakymmentä muuta lähes kokonaan äänitettyä laulua…

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

Ihan ITE

Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?

Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.

Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.

Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”

Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:

.

”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.

Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.

Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…

(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)

Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.

Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.

Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.

 

Tätä ei kuulla Bakussa

Myöhästyneet onnittelut Pernilla Karlssonille Uuden Musiikin Kilpailun voitosta ja euroviisuedustajan paikasta!

Kisoihin lähetettyjen viiden ja puolensadan laulutarjokkaan joukossa oli myös EUnity-yhtyeen esitys ”The Key”, joka ei päässyt alkukierrosta – vanhanaikainen mieleni tavoittelee edelleen sanaa ”kasettikarsinta” – pidemmälle. Ehkä se oli helpottavaakin, koska itse EUnity-duon (laulaja Sami Silvennoinen ja säveltäjä/sanoittaja/kosketinsoittaja/rumpali Oskari Jakonen) lisäksi lavalle olisi joutunut nousemaan myös allekirjoittanut: kaikki soitinosuudethan viisuissa tulevat nykytyylin mukaan nauhalta/levyltä, mutta kaikki lauluosuudet ns. livenä. Ja minun osuuteni tässä teoksessa sattuu sisältämään äänittämisen, miksaamisen ja bassonsoiton lisäksi myös taustalaulut ja väliosan doo-wop-leikittelyn.

Mutta hauska tuota oli tehdä. Ehkä ensi vuonna uudestaan?

Kotitekoista tanssimusiikkia

Mietin, pistänkö tämän kuulolle, kun en ole välttämättä toteutukseen täysin tyytyväinen. Mutta kun sattui sopivasti tämä kansallinen homotanssipäiväkin

Nedujen päähenkilö Jolle Peltola oli soittanut 1980-luvulla bändeissä ja säveltänyt muutaman hitinkin Dystokio-nimiselle yhtyeelle, ennen kuin erosi siitä. Yksi niistä oli nimeltään ”Tanssi paha pois”, jonka sanoituksen katkelma aloittaa romaanin. Olen aina ollut aikeissa tehdä tekstiin oikeasti laulun, mutta asian aikaansaaminen tapahtui vasta nyt. Itse asiassa tässä bloggauksessa kuultavan äänitteen pohjasointukulku on alkuaan ajateltu ihan muuntekstiseen lauluun, mutta tulin kokeilleeksi, mitenkäs tämä teksti ja tämä soinnutus ja rytmiikka pelaisivat yhteen. Tällaista tuli.

Kuvitteellinen Dystokio olisi tuskin levyttänyt kappaletta ihan tällaisena, vaikka tässäkin, ehm, tulkinnassa on kahdeksankymmentäluvun puolivälin aineksia: (koneellisen) rumpalin otteessa on vähän Affea, laulajassa vähän Kaukoa (huonona päivänä). Mutta tuon ajan suomirokkihitissä tuskin olisi soitettu dobroa (paitsi Dave Lindholmin levyllä) tai läntätty keskelle kappaletta puolipsykedeelistä piano-viivesooloa. Kirjaan painettua sanoituskatkelmaa tuli sitäkin kirjoitettua jonnin verran uusiksi.

Näkee sitten, miltä pläjäys kuulostaa omaan korvaan vaikkapa muutaman kuukauden kuluttua.