Kategoria: oma tuotanto

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Taas ohi on con

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Epätavallista kirjailijaelämää

Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehdessä siitä, millaista kirjailijan on käydä kirjamessuilla ihan vain turistina, esiintymättä missään, myymättä mitään. Pääsen tätä itsekin kokeilemaan tänä syksynä. Tänä vuonna ei ole sovittuna mitään esiintymisiä ensi viikonlopun Turun messuille tai lokakuun loppupuolen Helsingin messuille. Ensimmäistä kertaa jotakuinkin viiteentoista vuoteen en edes ole päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla, koska erosin liitosta viime vuoden lopussa.

Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.

Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.

Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.

.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin

Olen pariin kertaan digitoinut vanhat kasetti-neliraitaäänitykseni 1980–90-luvuilta. Pariin kertaan siksi, että äänityskaluston ja osaamisen parannuttua tuntui siltä että digitoinnin voisi tehdä paremminkin, laadukkaammin. Osa nauhoituksista tuntuu kaikkien näiden vuosien jälkeen todella kiusaannuttavilta, mutta yllättävän monella äänitteellä tuntuu yhä olevan ideaa ja henkeä – huolimatta soiton ja laulun huteruudesta.

Sitten on kappale nimeltä ”Joenrantaan”, jonka olen kasetin kuoreen tehtyjen merkintöjen perusteella äänittänyt joulukuussa 1987. Kappaleelta puuttuu siihen aikaan paljon käyttämäni rumpukone, mukana on vain yksinkertaista komppia nakuttava sähkökitara, basso, laulu ja hymisevä taustalaulu. Ei kertosäkeistöäkään. Biisissä on kaksi osaa, joten tavallaan voi ajatella että A-osat on soitettu ja laulettu alkuun pois kuleksimasta ja molemmat kertosäkeet (eri sanoituksineen) jätetty yli seitsemänminuuttisen kappaleen loppuun. Soitto on karua ja, etenkin loppupuolella, erittäin haparoivaa. Laulusta voi hyvällä tahdolla tunnistaa sen melodian jota yritin saada ilmoille. Tähän malliin:

Mutta silti… aina tätä kuunnellessa tulee sellainen tuntu, että on tässä jotakin, tätä pitäisi tutkiskella ja tehdä uusiksi.

Arvatkaapas mitä? Tässä se uusversio sitten on:

Soundista päätellen soitin alkuperäisversiolla silloin omistamaani tyylikästä ja mainiota mustaa Telecaster-kopiota* jonka olen valitettavasti myynyt aikoja sitten. Minulla on kuitenkin edelleen sama Rickenbackerin basso, joka soi molemmissa versioissa.  Tietokoneen ja tietokonepohjaisen moniraitaäänitystekniikan ansiosta nykyään on mahdollista tupata kappaleelle paljon enemmän raitoja ja soittimia, joten niitä tuli sitten tupattuakin. Alun nakutusriffi on soitettu sähkiksen sijaan akustisella kitaralla ihan jo siitä ilosta, että minulla on nykyään hyvä akustinen kitara. (Laatusoittimien hinnat ovat laskeneet melkoisesti 1980-luvun tasosta. Elintasonikin on tietysti hieman noussut silloisista opintolainabudjeteista.)

Useimmat vanhat sanoitukseni ovat jonkinlaisia tuokiokuvia, muutamissa tapauksissa henkilökuviakin (yleensä sellaisista ihmisistä joiden elämästä en tiedä mitään, mutta joista arvelin tietäväni kaiken ihan silkkaa ennakkoluuloisuuttani). Tässä suhteessa ”Joenrantaan” on poikkeuksellinen tapaus, jonkinlainen puolitajunnanvirtainen ryöpsähdys. Muutamia asioita sieltä kyllä tunnistan ja muistan: joen käyttäminen puhdistautumisen ja uudelleensyntymisen symbolina tulee tietenkin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä” ja sen Bluesounds-coverista. Bluesoundsiin viittaa tietysti myös kämmensyrjällä dempattu nakutuskitara.

Tuohon aikaan minulla ei ollut joista sen hirveämmin kokemusta. Pari vuotta myöhemmin suoritin siviilipalvelusta Muhoksen Kirkkosaaressa,† ja ympärillä virtaava, miltei väkivaltaisen pyörteinen ja särkkäinen Oulujoki ei todellakaan tuonut mieleen puhdistautumista. Kymmenkunta vuotta myöhemmin muutin Helsingin Pihlajistoon, ja siellä Vantaanjoen huomattavan rauhallisista, kauniista ja hiljaisista rannoista tuli mieluisa kävelykohde.

Toinen viite jonka tekstistä tunnistan edelleen on Lou Reed, jonka vaikutteita voi tietysti olla kuulevinaan myös esityksen karussa minimalismissa. ”Kerro miten enkeleille puhutaan” -säe on, tietenkin, lainattu Reedin vuoden 1980 albumin Growing Up in Public upealta aloitusraidalta ”How Do You Speak to an Angel?”.** Jälkeenpäin ajatellen kyseessä saattoi olla myös puolitietoinen viittaus omaan elämäntilanteeseeni ja silloisen avoliittoni erittäin pahoihin kommunikaatio-ongelmiin, jotka osaltaan vaikuttivat suhteen päättymiseen erittäin epämiellyttävissä tunnelmissa pari vuotta myöhemmin. Minulle, ujolle introvertille, kommunikointi kanssaihmisten kanssa on sinänsä aina ollut perin haasteellista joten kyse saattoi olla siitäkin.

___

* Jos tarkkoja ollaan, niin Esquire-kopiota, koska kitarassa oli vain yksi mikrofoni. Todennäköisesti olen käyttänyt siinä avointa duuriviritystä. Olen aina ollut perin laiska opettelemaan sointujen sormituksia normaalivireisellä kitaralla.
† Ylempi, vuoden 1987 demon otsikkokuva on kuvattu kyseisessä siviilipalveluspaikassa, Muhoksen metsäntutkimusasemalla.
** Kyseisen levyn päätösraita ”Teach the Gifted Children” puolestaan lainaa ”Take Me to the Riveriä”, sekin.

Hetken laulu syvässä päässä

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Uusi pulloharja

Sain pitkästä aikaa väkerrettyä uuden laulun. Äänitystulos saapuu nyt teidän kuultavaksenne.

Laulu juontaa juurensa Muurahaispuun unijaksoon, jota olen lausunut kitaran ja viivepedaalien säestyksenä jo muutaman vuoden ajan. Tuli mieleen väkertää teemasta ”oikea” laulu, jonka voisi ehkä upottaa lausutun katkelman lomaan, mutta kun tämä laulunväkerrelmä on sitten tämänhetkisessä kuosissaan yli kahdeksanminuuttinen, kokonaisuudesta saattaisi tulla vähän turhan pitkä kokonaisuus.

Laulun aloittava kellontikitys on joka tapauksessa äänitetty alkuaan vuoden 2012 Finnconin kunniavierasesitystä varten. Äänessä on meidän keittiömme seinäkello, jonka kanteen teippasin kontaktimikrofonin. Sointukulun ideoita pohdiskelin alkuaan jo kesällä, mutta laulun teksti, perusrakenne ja lopullinen soinnutus syntyivät kuitenkin vasta eräänä iltana Anttolan kuntoutusviikkojen aikana. Tänään kuultava äänitys on syntynyt pikku hiljaa sen jälkeen. Tietyssä mielessä tämä versio kappaleesta sulkee eräänlaisen ympyrän: siinä kuullaan loppukesästä valmiiksi saamani viisikielisen basson ja syksyn kirjamessuilta ostamani akustisen, teräskielisen kitaran ohella Korg A3 -multiefektilaitetta, jonka hankin käytettynä silloisen Kyyria-yhtyeen kitaristilta Mikaelilta parisenkymmentä vuotta sitten. Kyseisen efektilaitteen tuottamien pitkien viiveiden säestämänä äänittelin aikoinaan leijuvia, pyörteileviä kitaraimprovisaatioita, jotka sittemmin johtivat minut tekemään teatterimusiikkia – ja vielä myöhemmin innoittivat käyttämään kitaraa ja efektilaitteita kirjankatkelmien lausumisen säestyksenä.

Vaikka omissa kirjoissani tämä versio kulkee vielä otsikolla ”luonnos” – teen siitä varmaankin uuden version sitten kun rupean työstämään tosissani seuraavaa Studio Yrttimaa -levyä – se näyttää kohtuullisen mutkikkaalta ja työläältä kokonaisuudelta, kun sitä tarkastelee äänitysohjelman ikkunoissa:

(Musiikin äänittäminen on yksi niistä syistä, miksi tykkään siitä että tietokoneessa on useampi, iso, leveä ja lavea näyttö.)

En ole ihan tyytyväinen tekstiin, miksaukseen enkä kokonaisuuteenkaan, joten kuulen mielelläni kommentteja, kehuja, ideoita ja kritiikkiä.

Bassoja… konttiin

Liitän tähän kauniin kesäisen soitinpotretin kertoakseni, että kuvan kaksi viisikielistä bassokitaraa ovat myynnissä.

Molemmat ovat itse tekemiäni – itse asiassa kaksi ensimmäistä itse tekemääni soitinta – mutta niissä on amerikkalaisen Warmothin valmistamat vaahterakaulat. Molempien runko on koivua, peräisin (pääosin) vanhasta loimukoivuisesta pöytälevystä joka löytyi talomme ullakolla. Molempien lankkuun on jyrsitty sisäiset onkalot, mutta silti ne ovat soittimina melkoisen painavia, muuten suhteellisen onnistuneesta ergonomiastaan huolimatta: vaaka ylittää molempien kohdalla viiden kilon rajan.

Soittimina niissä ei ole muuten mitään vikaa. Molemmat soivat erinomaisesti, pitävät vireensä, istuvat hyvin ainakin minun käsiini ja soundaavat vallan mainiolta. Lähempää tarkastellen niistä löytää kyllä kaikenlaista pientä ulkonäköskröbyä – en ole kovinkaan hyvä lakkaaja enkä viimeistelijä – mutta jos basisti ei päästä yleisöään liian lähelle…

Luovun niistä oikeastaan vain siksi että tilaa kotona ja kotistudiossa on rajallisesti, ja minua kiinnostaisi tehdä vielä monta uutta soitinta. Olisi mukava jos nämä teokseni pääsisivät tämänhetkistä runsaampaan käyttöön. Omatekoisen soittimen hintaa on perin vaikeaa määritellä, mutta kuvittelisin että pysytään jossakin vajaan tuhannen euron tietämissä.

Lisää tietoa vasemmanpuolisesta nauhattomasta bassosta (”JPM 2009”) löytyy täältä, ja basson rakennuskertomuksesta näkee hyvin myös soittimen sisäistä rakennetta.

Lisää tietoa oikeanpuolisesta nauhallisesta bassosta (”JPM Custom 2008”) löytyy täältä, ja siitäkin on olemassa samanlainen rakennuskertomus.

Kerron toki lisääkin vaikka s-postitse: j(piste)pekka(piste)makela(at)yrttimaa(piste)net

Käsinkosketeltavaa korvinkuultavaa

Kuten olen joskus todennutkin, kiinnostukseni soittimien rakentamiseen (ja modifiointiin juontaa juurensa ajatuksesta: ”Jos minulla olisi varaa teetättää itselleni custom-kitara tai -basso, millaisen minä haluaisin?” Tilatut customit ovat sen verran hintavia (ja syystä – materiaalit ja käsityö ovat syystäkin kalliita) että mahdollisesti huonoksi osoittautuvia ideoita on ikään kuin turvallisempaa kokeilla omana nikkarointina. Jos homma ei toimikaan, jos syntyy susi, osat voi aina irrottaa hylystä ja käyttää seuraavaan projektiin.

Jo melkein vuoden ajan (ainakin ideoinnin tasolla) vireillä ollut projekti syntyi huomiosta, että pikku hiljaa muotiin tulleita puoliakustisia bassokitaroita (joilla on pieni ja ohut kaikukoppa eikä umpilankkua kuten bassoilla useinmiten) tehdään enimmäkseen nelikielisinä ja lyhytmensuurisina, sellaisina kuin niitä tehtiin puoliakkaribassojen edellisellä muotikaudella 1960-luvun lopulla. Itse kuitenkin olen tykännyt viisikielisistä bassoista eikä ”täyspitkä” 34 tuuman mensuuri ole tuntunut sormissa mitenkään hankalalta. (Olen joskus kokeillut kavereiden lyhytmensuurisia, ja hauskoja vekottimia ne kyllä ovat.) Minua on myös kiinnostanut päästä kokeilemaan vieläkin pidempää, 35 tuuman mensuuria: pystyisinkö soittamaan sellaista? Minun sormeni eivät ole mitenkään suunnattoman pitkät tai notkeat. Isot pojat ovat kertoneet, että tuuman lisäpituus tekee hyvää erityisesti sille viidennelle kielelle eli ala-H:lle. Sen pitäisi soida tasapainoisemmin muiden kielien kanssa.

Näin syntyi idea uudesta soitinrakennusprojektista: puoliakustinen (tai ainakin onttokoppainen) viisikielinen basso, jossa on 35 tuuman mensuuri ja nauhaton otelauta.

Mikrofoneista meinasi tulla ongelma. Onttokoppaisten mikkien kuuluu resonoida soittimen kannen mukana, jolloin soundiin tulee mukaan hieman kaikukoppamaista tuntua. Useimmat modernit bassomikit on kuitenkin tarkoitus ruuvata mikkikolon pohjaan, jolloin suunnittelemaani onttoon rakenteeseen olisi tehtävä sen verran paksu (ja jäykkä) pohja ettei se mitään resonoisi. Kaikki kanteen kiinnitettävät mikrofonimallit tuntuivat olevan 1960-lukureplikoita, nelikielisille ja vieläpä sellaisille nelikielisille, joiden kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Lopulta törmäsin saksalaisen Christoph Dolfin yhden hengen Bass Culture -mikkipajaan, jossa syntyi kaksi minun suunnitelmaani sopivaa, kanteen kiinnittyvää mikrofonia.

(Minä siis edistyn tässä teettämisasiassa: minulla ei ole vieläkään omien speksien mukaan tilattua, käsityönä tehtyä bassoa, mutta minulla on basso, jossa on omien speksien mukaan tilatut, käsintehdyt mikrofonit.)

Sitten oli aika ruveta tekemään soitinta mikrofonien ympärille. Kopan rakenteessa noudattelin aika lailla samanlaisia, rickenbacker-kitaroita tuttuja päälinjoja kuin taannoisessa 12-kielisessä sähkökitarassani. Kansi ja sivut ovat yhtä puuta (mahonkia), joka on jyrsitty ontoksi. Pohja on muuhun kokonaisuuteen liimattu koivuvanerilevy.

Soittimen käyttöliittymä eli kaula on sekin tehty mahongista, joskin sen sisällä on normaalin säädettävän kaularaudan lisäksi kaksi hiilikuitutankoa lisäjäykisteenä. Otelauta on, sekin perinteisesti, eebenpuuta. Tällä kertaa kaula tuli liitettyä runkoon/koppaan perinteiseen tyyliin liimaamalla.

Materiaalin, onttouden, kaulanliitoksen ja mikrofonien tyypin* kannalta soittopeli siis olisi eräänlainen mukaelma Gibsonin tehtaan vanhoista bassomalleista. Samaan suuntaan viittaa tallaratkaisu: vaikka itse talla ja bumeranginmuotoinen kieltenpidin ovatkin saksalaisen Warwickin mallistoa, talla ”kelluu” eebenpuisella aluslevyllä kuin vanhan koulun puoliakkareissa. Lankun muotoilu taas vie ajatuksia enemmän Rickenbackereiden suuntaan.† Virityslavan muoto, virittimien 3+2-asettelu ja pitkä mensuuri ovat tietysti sellaista modernia, Fenderin tehtaan malleista edelleen kehitettyä bassodisainia.

Muutama soitin sitten keksin jyrsiä soittimien perään tuollaisen kivan kaarevan pikku syvennyksen ja laittaa hihnatapit sen molemmin puolin. Syvennys ei ole oma ideani sekään – niitä näkyi 1980-luvulla tehdyissä laadukkaissa Daion-merkkisissä japanilaissoittimissa – mutta se on kannattanut lainata: soittopelit pysyvät paljon paremmin nojallaan seinää tai vahvistinta vasten kaatumatta vasemmalle tai oikealle.

Tarkkasilmäinen huomaa kuvaa tarkastellessaan toisenkin rickenbackermaisen piirteen: lankun kyljessä piileksii kaksi ulostulojakkia. Tässä toiseen jakkiin on kytketty molemmat ”normaalit” magneettimikit (hyvin yksinkertaisilla säädöillä: kummallekin oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävynsäädin) ja toiseen kannen alle liimattu pietsomikrofoni. Pietsot eivät pelaa kauhean hyvin yhteen magneettimikkien kanssa, joten jos haluaa käyttää molempia, joutuu käyttämään kahta johtoa ja kahta esivahvistinta. Äänittäessä moisesta ei tietenkään ole haittaa, ja äänityskäyttöä minä sille pietsomikille enemmän ajattelinkin – niitä hetkiä, jolloin haussa on vähän ”akustisempi” bassosoundi.

Viimeistely näyttää näissä kuvissa vallan korealta, mutta siihen en ole erityisen tyytyväinen. Tein muutaman pikku mokan lakatessa ja olin turhan kärsimätön, jotenn pintaan jäi turhan paljon skröbyjä ja epätasaisuuksia. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin.

Uuden, pitkäkaulaisen ja isokoppaisen soittimen kokoa oli vaikeaa hahmottaa, ennen kuin sen asetti muiden, normaalikokoisempien bassojen viereen:

Ainakin ensikokeilujen perusteella 35 tuuman mensuuri tuntuu ihan siedettävältä käsiteltävältä, ja soittopeli soundaa vallan mainiolta. Tällaista isoa bassoa käsitellessään voi mielessään kuvitella, millaista on Tina Weymouthin ja Meshell Ndegeocellon kaltaisilla huikean taitavilla, mutta pienikokoisilla ja lyhytkätisillä basisteilla…

Voisin muuten myydä tuon keltaisen basson kohtuuhintaan hyvään kotiin. Siinä on pieniä ulkonäöllisiä skröbyjä siinäkin, ja se on (koivulankkuisena, onteloitunakin) melkoisen painava, mutta muuten erinomainen soitin. Työhuoneessani pyörii vain nykyään aika monta bassoa, ja lisääkin tekisi mieli rakennella… lisää tietoja soittimesta sen omalla sivulla.

___
* Ne ovat kaksikelaisia eli ns. humbuckereita, jotka tuottavat hivenen paksumpaa signaalia ja päästävät läpi vähemmän häiriöitä kuin yksikelaiset mikrofonit, joita esimerkiksi Fenderin kitaroissa käytetään.
† Rickenbackerit ovat minulle tunnetusti vähän heikko kohta. Ainoa omistamani ”kaupan basso” on vuonna 1985 ostamani, lokakuussa 1974 valmistettu Rickenbacker 4001. Siihen taisi kulua sujuvasti sen syksyn opintolainani… Saman tehtaan kitaratkin kelpaisivat, mutta onneksi niihin ei ole rahaa. S. kutsuu muutenkin kaikkia soittamiseen ja äänittämiseen liittyviä laitteita, kapineita ja vekottimia ”rikkenbakkervehkeiksi”.