Kategoria: elävä musiikki

Lankeemus Loveen

Olen jotenkin pitänyt aina merkittävimpänä Atte Blomin levy-yhtiönä Johannaa: se julkaisi 1980-luvun alussa suurimman osan kotimaisen uuden aallon parhaista albumeista, ja kun itse aloin soittaa bändissä, haaveena oli päästä julkaisemaan levy jossa olisi Johannan sinivalkoiset etiketit, päästä samaan talliin kuin Se, Bluesounds, Kadotetut, Tavaramarkkinat, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Päät,…

Toisaalta: kun istuimme Kulttuuritalon salissa odottelemassa eilisiltaisen 50 vuotta Lovea -juhlakonsertin alkamista, salissa soiva taustanauha kuulosti niin, niin tutulta: jotakuinkin kaikki kappaleet olivat tuttuja, kaikki ne oli kuultu satoja kertoja radiosta aikana, jolloin (kevyen) musiikin ystävällä oli valittavanaan vain yksi kanava kuunneltavaksi – Yleisradion rinnakkaisohjelma – ja sieltäkin tuli suurimman osan ajasta sellaista musiikkia josta ei erityisemmin välittänyt: niistäkin kappaleista moni oli Love Recordsin julkaisuja, ja jotkut jotka eivät välttämättä silloin tuntuneet kovin kummoisilta jäivät mieleen ilmeisen pysyvästi ja tuntuvat nykyään hyvinkin kiehtovilta: vaikkapa Pihasoittajien ”Läksin pilven piirtä” tai Äimän ”Teppana Jänis”: itse kiinnostuin näiden yhtyeiden pionerisoimasta ”uuskansanmusiikista” vasta paljon myöhemmin.

Itse konsertti alkoi, asiaankuuluvasti, Rakkaus-orkesterin esittämällä (valitettavasti lyhennetyllä) ”Konevitsan kirkonkelloilla” jonka jälkeen ensimmäiseksi solistiksi astui lavalle, Agit Propin edustajana, Sinikka Sokka. ”Jos rakastat” on niitä kappaleita, jotka saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen ihan oikeassa paikassa: tämä on minun musiikkiani, minun elämäni soundtrackia. Sama päti moniin tuntemattomampiin kappaleisiin. Eija Ahvon ja Harri Saksalan duetoiman Punainen lanka -jakson setistä en olisi nimeltä tunnistanut Paraguayn sotilasjuntta-despotismin ajoista kertovaa ”Ne tulevat Maria” -kappaletta, mutta muistan kyllä säkeet ”Katso vuoteen alle / siellä voi olla presidentin korva”.

Alle kolmetuntiseen juhlakonserttiin ei tietenkään mahdu kuin vaatimaton valikoima Love Recordsille sen viidentoista toimintavuoden aikana levyttäneistä merkittävistäkään artisteista – edes niistä jotka ovat yhä elossa ja aktiivisia musiikin parissa – joten valikoida on täytynyt kovalla kädellä. Valitettavin poissaolo, minun makuni mukaan, oli Dave ”Isokynä” Lindholm, jonka panosta toi esiin vain Maarit ja Sami Hurmerinnan settiin kuulunut ”Anna valuu vaan”. Mutta en varsinaisesti siltikään valita: kattaus oli hyvin monipuolinen, antoisa ja sävykäs Jukka Gustavsonista (Wigwamia Fairyport– ja Nuclear Nightclub -levyiltä) Freemaniin, Pepe Willbergiin ja Pelle Miljoonaan. Päivälleen kymmenen vuotta sitten menehtynyt Juice Leskinen oli läsnä vanhan kaverinsa Mikko Alatalon setissä: jo pelkästään voimallinen tulkinta ”Per Vers, runoilijasta” sai säälittelemään, että Alatalo on nykyään siirtynyt kokonaan muihin töihin. Hänellä on edelleen huikean taipuisa ääni jota soisi kuulevansa jossain muualla kuin Eduskunnassa.

Illan sai päättää myöskin vain virtuaalisesti paikalla ollut Kai Chydenius: ”Sinua sinua rakastan” kuultiin Willbergin vaikuttavana tulkintana, ”Kalliolle kukkulalle” ihan viimeiseksi yhteislauluna yleisön kanssa. Niiden välissä muistettiin myös vielä yhtä elävää poissaolijaa, Remua, kun talobändin loistava rumpali Sami Kuoppamäki soitti ja lauloi kerrassaan mainion vetäisyn kappaleesta, jonka nimen kaikki luultavasti arvaavat sanomattakin.

Oikein mainio juhlakonsertti juhlimisen arvoiselle osalle suomalaisen musiikin historiaa.

Uutta musiikkia

Helsinki-Cotonou Ensemble on yhtye, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en tietääkseni ole kuullut koskaan aikaisemmin. Bändin kolmannen levyn julkaisukeikka eilen illalla Savoy-teatterissa olikin oiva tilaisuus korjata asia.

Bändin oma bio luonnehtii musiikkia ”Weather Reportin ja Felan (Anikulapo-Kuti) kohtaamiseksi”, ja osuu aika hyvin oikeaan. Konsertin ensimmäinen puolisko painottui enemmän fuusiojazz-päähän ja antoi etenkin kitaristi/säveltäjä Janne Haloselle paljon tilaa loistaa – vaikka laulaja/lyömäsoittaja/saksofonisti Noel Saizonou hallitsikin aika tavalla lavapresenssiä sympaattisella ja riemukkaalla olemuksellaan. Väliajan jälkeen painopiste siirtyi sitten enemmän afrobeatiin, bailumusiikkiin, ja niin jäyhät suomalaisetkin tanssivat tai vähintäänkin hytkyivät seisaallaan koko salin täydeltä.

Itse en ole mitenkään suunnattoman innostunut fuusiojazzista* enkä pitkistä instrumenttisooloista, mutta kaiken kaikkiaan eilisillan keikka toimi oikein mukavasti minunkin korvissani. Koko kahdeksanhenkisen suomalais-beniniläisen bändin sympatia ja ilmeinen soittamisen ilo tekee paljon ja saa yhtyeen musiikillisten ainesosien osa-alueisiin nuivemminkin asennoituvan helpommin puolelleen. Tämä tuskin jää viimeiseksi live-kosketukseksi Helsinki-Cotonou Ensembleen, ja saattaa olla että niitä levyjäkin ilmaantuu hyllyyn.

___
* Olen perinteisesti – vain puolivakavissani – ollut sitä mieltä, että maailman kaksi hyvää fuusiojazzkappaletta on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman albumin ykkös- ja kakkosraidoiksi. Ei liene kovinkaan monelle yllätys, että kyseinen albumi on jo mainitun Weather Reportin Heavy Weather.

Kirjamessuohjelmatonna

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Seitsemäs maailma vielä kerran

Torstai-iltana Tavastia-kluvin lavalle astui silmälasipäinen viisikymppinen, yksin, istahti sähköpianon ääreen ja valitteli, ettei ollut ehtinyt opetella kappaleita ulkoa vaan joutui siksi pitämään nuottitelineellä luntteja. Seuraavan tunnin ajan hän soitti kappaleita – tai, kuten hän itse sanoi, yhden kappaleen säkeistöjä – joita vain harva yleisöstä oli kuullut ainakaan viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Salin intensiteetti, musiikin voima, tuntui iholla.

Nykyään enimmäkseen elokuva- ja televisiomusiikkia sekä tuottajantöitä tekevä Yari esiintyy niin harvakseltaan, että jokainen keikka on väistämättä Tapaus ainakin kaikille meille, joihin hänen 1980-luvun alun Se-yhtyeensä musiikki teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Ja edellinen näkemäni Yarin soolokeikka neljä vuotta sitten antoi jo etukäteen odottaa jotakin vaikuttavaa.

Tällä kertaa ei kuultu Se-klassikoita eikä Yarin soolotuotantoa, vaan Seitsemäs maailma -nimellä vuonna 1983 tehty albumi kokonaan, täydennettynä parilla kappaleella jotka eivät albumille mahtuneet LP-tekniikan aikarajoitteiden vuoksi. Aikoinaan kehitysyhteistyökiertuetta varten julkaistusta albumista ei ole otettu uusintapainoksia enkä itsekään tullut alkuperäislevyä hankkineeksi, mutta yllättävän moni lauluista (tai ”säkeistöistä”) ja niihin lomittuvista tarinoista tuntui sittenkin kovin tutulta: aikoinaan ne soivat ilmeisesti aika paljon radiossa. Yarin minimalistinen säestys – pianon, akustisen tai 12-kielisen sähkökitaran voimin – korostivat Leo Vossin runoihin perustuvien laulujen tekstejä ja tarinoita enemmän kuin levyn (muistikuvien) bändisovitukset.

Yari tuntui kovin otetulta yleisön innostuksesta ja mukanaelämisestä. Toivotaan, että se innostaa tekemään keikkaa vähän useamminkin. Perjantaina kuulin Lilithin vuosikokouksessa eräältä osuuskuntatoverilta huhua, että uusi soololevy olisi mahdollisesti suunnitteilla. Toivotaan.

Illan bändikokoonpano muisteli sekin 1980-luvun alun rauhanjärjestökiertueille tehtyä musiikkia. Pelle Miljoonalla oli vuoden 1981 Avoimet ovet -bändin (Junior Simola, Wando Suvanto ja Pekka Rechardt) sijaan säestäjinään todella tiukasti yhteen soittanut tamperelaiskvartetti, joka kyllä sai Rakkaudesta elämään -levyn kappaleet kulkemaan niin kuin niiden kuuluikin kulkea. Solisti itse ei hänkään osannut kappaleita näin pitkän ajan jälkeen ihan ulkoa (eikä hänellä ollut luntteja mukanaan), mutta eipä tuo pahemmin menoa häirinnyt. Rakkaudesta elämään -albumista on julkaistu cd-painos parikymmentä vuotta sitten, mutta syy siihen että nämäkin kappaleet kuulostivat niin tutuilta oli pikemminkin se että niitä kuuli radiosta – ja myös Pellen vakibändien keikoilla – niin paljon niin herkässä ikävaiheessa että ne ovat jääneet jonnekin DNA:n tietämiin.

Silti: tämän illan tähti minulle oli Yari, kuten hän tuntuu olevan aina niinä harvoina kertoina kun onnistun hänet näkemään livenä.

Viimeistä kertaa

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.

Vailla ennakkokäsitystä

Kuten olen moneen kertaan todennut, on hienoa käydä konserteissa katsomassa artisteja, joista ei tiedä muuta kuin epämääräisen ”tää vois olla kiinnostavaa” -tunteen. Tämä strategia toimi tiistai-iltanakin vallan mainiosti. Huvilateltan ohjelman ennakkotiedotkin olivat tällä kertaa perin epämääräisiä. Tiedossa oli kuulemma afrosoulia, -funkia ja -jazzia, mistä viimeinen kuulosti hieman epäilyttävämmältä kuin muut (mutta se on minun henkilökohtainen ongelmani). Periaatteessa siis vallan kiinnostavaa.

Kongolaisella Gasandjilla oli taustallaan minimalistinen, kolmimiehinen yhtye: kitaristi, rumpali ja huilisti/lyömäsoittaja, joista irtosi sävyjä ja groovea enemmän kuin isommista bändeistä keskimäärin. Kyllä, kuultiin soul- ja vähän jazzvaikutteitakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on loistava lauluntekijä ja laulaja, ja sovitukset oli tehty tukemaan tarinaa ja melodiaa. Kyllähän musiikissa myös rytmiä oli, kuten musiikissa kuuluu olla, ja pistettyään oman kitaransa syrjään Gasandji tanssahteli itsekin ympäri lavaa. Työn sankarin arvonimi lankeaa kitaristille, joka huolehti puoliakustisellaan sointujen lisäksi bassolinjoista, ja hyvin huolehtikin.

Voimakkaimmin musiikista ja laulusta kuitenkin välittyi, huokui ja säteili valtavasti lämpöä ja välittämistä – sekä iloa, paljon iloa. Huvilan ”lämmittelyesiintyjät” ovat olleet kovin usein teknisesti taitavia, huolellisia, kuivakkaita ja väliin turhan tyylipuhtaita ammattilaisia. Gasandji oli toista maata – ja ainakin meidän mielestämme nousi illan kohokohdaksi.

Ei sillä etteikö eteläafrikkalainen Nomfusikin olisi pistänyt itseään peliin. Musiikissa oli vain vähän toisenlainen, länsimaisempi, viihteellisempi ja jopa yökerhompi ote. Hetkittäin mieleemme tuli ajatus jonkinlaisesta Anita Hirvosen ja Sharon Jonesin rakkaudenlapsesta… Monet lauluista olisivat voineet olla hyvin jonkun uudehkon r&b-artistin ohjelmistoa: melodiat ja rytmit olivat selkeämmin amerikkalaisia. Eteläafrikkalaisempaa otetta kuultiin lähinnä keikan alku- ja loppuvaiheissa, jolloin Nomfusi coveroi Miriam Makebaa: tällöin hän vaihtoi myös laulukieltä englannista xhosaan (?). Ymmärrän kyllä, että kun nousee lavalle maassa missä tuskin kukaan on kuullut artistin omaa ohjelmistoa (etenkin kun se on enimmäkseen peräisin vielä ilmestymättömältä levyltä) tuntuu hyvältä idealta ottaa settiin jonkun ihaillun esikuvan tunnettu kappale, mutta silti… itse olisin ehkä valinnut ”Mama Africalta” jotakin muuta kuin ainaisen ”Pata Patan”.

Mutta kyllähän esitys kaiken kaikkiaan toimi mainiosti ja veti väkeä tanssimaan lavan eteen. Myös Nomfusilla oli erinomainen rytmiseksio ja taitava kitaristi (joka tosin veteli välillä vähän turhankin länsirockmaisia). Myös Nomfusilla oli sanottavaa solidaarisuudesta, rauhasta, välittämisestä ja naisen asemasta. Mutta meille illan tähti oli kyllä Gasandji.

Viikko liikkeellä

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

post-Flow

Olen viime vuosina käynyt hävettävän vähän musiikkifestivaaleilla, ja silloinkin kun sinne on tullut mentyä, käynti on ollut turhan usein täsmäiskutyyppinen: sisään alueelle vähän ennen kuin odotettu artisti aloittaa, pois tämän lopetettua. Ei niin saa festareista irti paljoakaan.

Siinä mielessä eilen päättynyt Flow 2016 oli terveellinen ja virkistävä kokemus. Tulin norkoilleeksi alueella hyvin paljon ilman erityisempää päämäärää ja päädyin muutamankin kerran katsomaan jotakin, jota en ollut etukäteen ajatellut.

Kohdalle sattui useampikin esitys, jotka liikuskelivat hieman samoissa maisemissa kuin minut ”lausuntaa ja äänimaisemia” -juttuni. Elatu Nessa ja Laraaji pelailivat vahvasti improvisoiduilla akustisten soittimien äänillä, jotka muokkautuivat viiveiden ja muiden efektien avulla leijuviksi äänimaisemiksi.

Samuli Kosmisen ja Tatu Rönkön Kosminen Rönkkö! -duo lisäsi touhuun vielä mainion twistin: lyömäsoittajakaksikon instrumentisto koostui yleisöltä etukäteen kerätyistä esineistä – kulhoista, uunipelleistä, saavista, koivuhaloista, kanistereista, sähköhammasharjasta, tehosekoittimesta… – joihin kaksikko sitten kiinnitti kontaktimikrofoneja ja toisti niiden soundia moninkertaisen muokkauksen läpi. Tuloksena jälleen lumoavia äänimaisemia, ja soitinvalikoiman sekä kaksikon mainion asenteen vuoksi myös lämpenevään iltapäivään sopivaa lämmintä huumoria.

Jäin vain pohtimaan, pitäisikö tyrkyttää ensi kesän festareille myös näitä minun omia juttujani.

Flown musiikkiprofiili on modernia, urbaania ja usein elektronista, missä on myös huonot puolensa. Välillä oli vaikeaa päästä minnekään pakoon EDM-henkistä four on the floor -bassorumpukomppia. Monet kahvilat ja baarit sijaitsivat kyllä varsinaisten lavojen kuulumattomissa, mutta etenkin muutamat ”yhteistyökumppani”-ketjupaikat soittivat sitten omista stereoistaan aivan tolkuttoman kovalla volyymillä musiikkia jossa sama tylsämielinen tump–tump–tump–tump-bassari toistui toistumistaan, biisistä toiseen, usein jopa tempon muuttumatta. Volaa oli sen verran, että bassari jytkytti viereisiin, hiljaisempiinkin kuppiloihin. Oli vaikeaa päästä pakoon.

Ehkä juuri siitä syystä päädyinkin katsomaan Descendentsin ihastuttavan vanhakantaista ja konekomppivapaata punkkia. Kvartetti ilmeisesti luokitellaan hooceeksi, mutta minun korvaani musiikki kuulosti sellaiselta jota ns. toisen polven punkit – ne jotka olivat innostuneet Clashista ja kumppaneista heti ekojen levyjen jälkeen ja perustaneet bändin – olisivat voineet soittaa. Toki Descendents oli aikamoisen paljon tiukemmin soittava kokoonpano kuin luultavasti yksikään 70–80-lukujen vaihteen innokkaista yrittäjistä – paitsi The Clash itse, joka oli, ainakin tallenteiden perusteella,* tiukka kuin hansikas.

Descendentsin jälkeen oli helppoa leijua ajassa muutamaa vuotta eteenpäin New Orderiin, joka ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, eikä kyse ole ainoastaan siitä että bändi harrasti ja harrastaa edelleenkin turhan paljon vanhan diskomusan ja uuden EDM:n mieleen tuovaa four on the floor -bassarirytmiikkaa. Itse olin kahdeksankymmentäluvun alkupuolellani enemmän tohkeissani kitarapitoisesta musiikista, jossa oli mielellään myös ”oikea” rumpali, eikä mutisemalla laulettu angstinen brittiläinen synapop jaksanut erityisemmin innostaa. Sitä paitsi olin nähnyt New Orderin Roskildessa joskus 1980-luvun puolivälin tietämissä, silloin kun suhtauduin yhtyeeseen pelkkänä Joy Divisionin kakkosluokan jäänteenä.

Tällä keikalla bändi esitti vallan laadukkaan shown taustavideoineen sun muineen, sen verran laadukkaan että sen jaksoi sujuvasti kuunnella loppuun saakka. Sama pätee Morrisseyhyn, joka ei ole myöskään koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini (vaikka yritinkin aikoinaan opetella diggailemaan The Smithsin Meat is Murder -levyä, huonolla menestyksellä).

Nostalgiaosaston vahvimman pläjäyksen tarjosi joka tapauksessa Iggy Pop. Lähes seitsemänkymppisellä herralla oli takanaan erittäin tiukka bändi, ja Iggyn oma asenne, ote ja swagger tekivät äärimmäisen yksinkertaisista eikä-lauluina-niin-kovin-kummoisista biiseistä äärimmäisen intensiivisen keikkakokemuksen.

Tämän tyyppinen musiikki vaatii juuri nuo ainekset: vähemmän tiukkana, vähemmän intensiivisenä ja vähemmän ylväänä tällainen bluesriffipohjainen jynkytys on yksinkertaisesti tylsää ja rasittavaa, kuten lukemattomat Stoogesia ihailevat, omaa ”rajuuttaan” korostavat apuriorkesterit ovat vuosikymmenien mittaan osoittaneet.

Iggyn jälkeen päälavalla oli vuorossa toinen (minulle) festareiden kahdesta vahvimmasta esityksestä: Massive Attack.

Erityisesti keikan alkupuolen aikana huomasin pohdiskelevani Massiven ja 1970-luvun Pink Floydin yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat käyttäneet paljon ns. koneita, syntesoijia ja efektilaitteita, mutta paljon luovemmin ja mielikuvituksekkaammin kuin useimmat aikalaisensa. Molempien lavaesityksissä visuaalisuudella on suuri merkitys, mutta yhtä kaikki, molemmissa itse soittajat jäävät hyvin pitkälti varjokuviksi taustakankaiden edessä, suhteellisen kasvottomiksi. Pinkkareiden David Gilmourilla oli ainakin pitkään tapana vaellella konserttipaikan katsomoalueella ennen keikan alkua, kenenkään tunnistamatta, enkä minäkään olisi tunnistanut Robert Del Najaa tai Grant Marshallia, vaikka he olisivat popsineet gourmet-pikaruokiaan saman pöydän ääressä.

Molempien musiikissa on myös vahva poliittinen särmä.

Toinen oman Flowni huippuhetki koitti sen sijaan suhteellisen päämäärättömän alueella vaeltelun seurauksena. Ei ollut pariin tuntiin mitään sellaista katsottavaa jota olisin ehdottomasti halunnut nähdä, joten päädyin taideopiskelijoiden taloon tsekkailemaan bändiä, josta en tiennyt etukäteen juuri muuta kuin että siinä soittaa puolituttu lyömäsoittaja.

Puolivälissä Okra Playgroundin ensimmäistä biisiä alkoi melkein hävettää: Miksi ihmeessä en ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut tätä bändiä, vaikka siinä oli niin paljon sellaisia aineksia jotka kilkattelivat samoja kelloja kuin vaikkapa Hedningarnan 1990-luvun huippuaikojen musiikki? Tai Värttinä parhaimmillaan, samalla vuosikymmenellä? Okrat vain veivät tätä kansanmusiikkipohjaista, vahvaan lauluun ja ikiaikaisiin kielisoittimiin perustuvaa touhua vielä pykälän verran modernimpaan suuntaan yhdistelemällä siihen eri maailmanmusiikkien rytmiikoita sekä hillityn tyylikkäästi käytettyä elektroniikkaa.

No, nyt tiedän paremmin, eikä lauantainen kosketus taatusti jää ainoaksi.

Ja juuri tässä onkin syy siihen, miksi festivaalit ovat niin usein niin paljon antoisampia kuin yhden tai kahden artistin omat konsertit: siellä saattaa altistua sellaiselle musiikille, josta ei etukäteen edes tiennyt tykkäävänsä.

Flowssa on tietysti perinteisempiin festareihin verrattuna vielä muutama plussapuoli: hyvä ruoka, ja se, että muutaman sadan metrin päässä portilta on pysäkki, josta bussi vie suoraan kotitalon eteen – ainakin jos bussiin mahtuu. (Lauantai-iltana jouduimme odottamaan seuraavaa helsinkiläisittäin pitkät kaksikymmentäviisi minuuttia.) Niin, ja hyvän ruoan lisäksi järkevä alkoholipolitiikka, joten ihmisiä ei ahdettu mihinkään järjettömiin karja-aitauksiin kiukkuuntumaan ja vetämään päätään täyteen. Kun muki kädessä saattoi vapaasti kävellä kaikkialla festivaalialueella, väki joi vähemmän, oli selvempää ja rennompaa.

___
* Itse pääsin näkemään Clashista ainoastaan sen viimeisen, Cut the Crap -levyn jälkeisen version, jossa ”oikeasta” Clashista olivat mukana vain basisti Paul Simonon ja laulaja/komppikitaristi Joe Strummer. Se ei ollut ihan sitä mitä olisin kaivannut, mutta tulipahan tajuttua vielä kerran, miten mielettömän hienoja taistelulauluja bändi parhaina aikoinaan oli saanut tehtyä.