Kategoria: elävä musiikki

Amatsonien tahtiin

Siinä missä viimelauantaisen Yarin keikan ohjelmisto oli perin tuttua, kuulin tänä iltana ensi kertaa Les Amazones d’Afriquea. Olen kyllä kuullut tämän naismuusikkokollektiivin useiden jäsenten levytyksiä, sillä kyseessä on eräänlainen länsiafrikkalaisten laulaja/lauluntekijättärien superbändi, joka kiertää ja levyttää eri kokoonpanoilla tukeakseen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista valistustyötä ja väkivallan uhrien hoitotyötä. Odotettavissa oli siis hyvää musiikkia hyvän asian puolesta.

Savoyssa mukana oli viisi laulajatarta ja heidän säestäjinään nelimiehinen yhtye, joka polki käyntiin erinomaisen toimivaa tanssikomppia. Tanssivien laulajien ohella lavan visuaalisesti hienoin yksityiskohta oli Kandia Kouyatén nojatuoli, jossa (sairaskohtauksen vuoksi osittain oikealta puoleltaan halvaantunut) muusikko istui ylväästi hymyillen kuin hoviväkeään arvostava kuningatar, keinahteli musiikin tahdissa ja lauloi väkevästi – kunnes nousi avustajan jelppimänä itsekin tanssahtelemaan.

Suurin osa kappaleista kulki keskitempoista komppia kevyesti varioiden, muutaman sointukulun ja laulajan vapaasti tulkitseman melodian voimin, ja kun (tässä kontekstissa tärkeitä) sanoja ei heikon kielitaidon vuoksi ymmärtänyt, oli helppo jättäytyä kellumaan ja leijumaan tanssirytmiikan varaan. Parhaimmillaan tällainen musiikki olisi tietysti riittävän isolattiaisella klubilla, missä yleisö pääsee oikeasti joraamaan eikä vain istumaan ja keinahtelemaan tai seisomaan ja keinahtelemaan, mutta kyllä biitti toimi näinkin. Tyytyväistä väkeä salista poistui pari tuntia myöhemmin, enkä näe mitään syytä heittäytyä toisinajattelijaksi. Täytyy hommata käsiin kollektiivin levytyksiä.

Ne.

Se oli outo lintu suomalaisten uuden aallon bändien joukossa 1970–80-lukujen taitteessa, sen verran outo lintu että monilla kaikesta uudesta ja erilaisesta innostuneilla rokkitoimittajillakin oli vaikeuksia suhtautua bändin musiikkiin. (Mieleen on jäänyt, miten Soundi otsikoi ajan suhteellisen hippipositiivisesta musiikkiskenestä vahvasti poikenneen kakkosalbumin Pahaa unta? arvostelun: ”Onneksi se on vain pahaa unta”.) Itsellänikin kesti hyvän tovin päästä Sen ja sen laulaja/kitaristi/lauluntekijän Yarin ilmaisuun sisään. Bändi ei itse tehnyt asioita mitenkään helpoksi. He eivät soittaneet kovinkaan paljon jo levytettyä materiaalia, he soittivat jumalattoman kovaa, ja etenkin kitarat niin äänekkäinä että (ajan musiikissa hyvin tärkeistä) sanoituksista ei saanut mitään selvää. ”Ei niistä ole tarkoituskaan saada selvää”, Yari tylytti välihuutelijoille. Hänestä ei muutenkaan saanut mitenkään erityisen miellyttävää kuvaa, ei keikoilla eikä haastatteluissa.

Mutta vähitellen Sen moniulotteinen, -sävyinen ja -vivahteinen musiikki – ja ne sanoitukset! – alkoivat pudota, ja kovaa putosivatkin. Sekä säveltäjänä että sanoittajana Yari oli uuden aallon ajan todellinen humaani toisinajattelija. 1980-luvun jätkäpoikabändikulttuurissa hänen teksteissään oli aika ajoin myös feministiseksi tulkittavia sävyjä, mistä syystä Sen fanikunta oli paljon naisvaltaisempaa kuin monilla aikalaisilla.

Ja Sen musiikki on kestänyt aikaa, sen huomasi eilen kun Yari nousi Nosturin lavalle bändin kanssa ja soitti, kuten hän itse sanoi, ”kitaraa seisaallaan ensi kertaa pariinkymmeen vuoteen”. Soolokeikkoja Yari on tehnyt aina silloin tällöin – kuten tässä blogissakin on pariin kertaan todettu –  mutta Litku Klemetti & Tuntematon numero saivat lopulta houkuteltua hänet laulusolistikseen. Lieneekin osittain Litkun ansiota, ettei koko Nosturintäydellinen yleisöä ollut sentään meitä 1980-luvun alun Se-keikkojen veteraaneja.

Illan aloittaneen Hulda Huiman musiikki oli minulle ennestään outoa, mutta saattaa hyvinkin päätyä jatkossa kuuntelulistalle. Tavallaan tällainen mukavan vanhakantainen yhden naisen ja kitaran singer/songwriter-tunnelmointi olisi varmaankin parhaimmillaan kesäaikaan festarien alkuiltapäivän leppoisassa tunnelmassa, nurmikolla loikoillessa ja haaveillessa, mutta koska HH onnistui herättämään kevättalvisen kosteassa Helsingissä, klubin pimeydessä moisia mielikuvia, homma selvästikin toimii, toimii vaikka yleisö oli niin selvästi odottamassa juuri Yaria.

Ja kyllä odottaminen kannattikin. Se Tuntematon Numero onnistui luomaan melkoisen hyvän illuusion siitä miltä Se kuulosti joskus 1980-luvun alkuvuosina – lukuun ottamatta tolkutonta volyymiä, ajalle tyypillistä surkeaa äänentoistoa tai yleisöepäystävällisyyttä: kuusikymppinen Yari on elämäänsä tyytyväinen, leppoisa maestro, mutta pystyy silti kanavoimaan nuoremman minänsä ahdistuneita umpikujatutkielmia vallan vakuuttavasti. Äänikin on pysynyt käsittämättömän entisellään.

Reilu puolitoistatuntinen setti kaksine encoreineen kattoi melkoisen laajan kaaren Sen tuotantoa ensimmäisistä rujoista cover-singleistä (”Eloise”, ”No niin, no niin”) aina viimeisen, huikean hienon Lasi kirkasta vettä -albumin tunnetuimpaan kappaleeseen ”Punainen hame”. Se oli itse asiassa illan ainoa kappale jossa Se Tuntematon Numero ei ihan päässyt kolmenkymmenen vuoden takaisen esikuvansa tasolle: Sen pitkäaikainen basisti ja selkäranka Eeva Koivusalo soitti ”Hameen” ylvään bassoriffin sekä levyllä että livenä niin armottoman funkylla auktoriteettiotteella ettei sitä rehellisesti puhuen oikein voi odottaakaan… nykynuorisolta (hah!). Toisaalta suurimman osan ajasta koskettimiin keskittynyt Litku Klemetti lauloi Lou Reed -coverin ”Mitä me tehdään?” vastaansanomattoman koskettavasti, toi rappukäytävän teiniraskausdraamaan sen naisosapuolen näkökulman.

”Pahaa unta?”, ”Yö safarilla”, ”Mä haluan elää”, ”Joku muu”, kaikkien aikojen interrail-laulu ”Köyhän pikajuna”, kaikkien aikojen liftauslaulu ”Ei asfaltti liiku”, ”Juhlat”, ”Onnellisten tähtien alla”, ”Pitkät ja sekavat kirjeet”,… huikea klassikkosarja, jota olisi voinut ainakin yleisön (ja minun!) mielestä voinut jatkaa vielä toisenkin puolitoistatuntisen. Materiaalia kyllä löytyisi, vaikka Sen levytetty tuotanto käsittääkin vain neljä albumia ja niillä julkaisemattomista singleistä laaditun kokoelmalevyn. Toivottavasti tämän lyhyen kiertueen tuottama huomio, suosio ja hyvä mieli pitää Yarin jatkossakin aktiivisena, ehkä myös laulujen (eikä vain elokuvamusiikin) tekijänä. Ja toivottavasti Sen viimeinen levy Lasi kirkasta vettä julkaistaan lopultakin modernissa digitaalimuodossa.

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Setä itki hetken ja katsoi taakseen

Jos ajatellaan suomalaisen rock-musiikin historiaa – tai laajemmin myöhempienkin suomalaisten rytmimusiikkityylien historiaa – niihin suomenkielisen sanasto- ja ilmaisuvalikoiman kehittivät aika pitkälti kolme tyyppiä: Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. (Myöhemmin tuli toki muitakin: Pelle, Ismo, Lissu, lukuisat räppärit,…) Vaikka olen puhunut ja hehkuttanut näissä blogikuvioissakin epäilemättä eniten Davea, voi kyllä perustellusti väittää, että varhaisnuoruuden vuosina minulle näistä tärkein oli Hector, ainakin sen jälkeen kun mummoni osti minulle kaksitoistavuotislahjaksi – minun toivomuksestani – Hectorock I -elpeen.

Tunnelmat ennen eilisillan konserttia olivat kaikesta nostalgisesta diggailusta huolimatta – ja myöhemmistäkin korvaan sattuneista uudemmista klassikoista huolimatta – vähän ristiriitaiset. Hectorin levytettyyn tuotantoon kuuluu huikeiden, koskettavien, sydämeenkäyvien helmien lisäksi paljon sellaista, mihin on tottunut asennoitumaan pinnallisena huumoritauhkana. Sitä paitsi Hectorin 50-vuotisjuhlakiertueen päätöskeikan paikaksi valikoitunut Hjallis-aseena vaikutti aikamoisen massiiviselta ja kaikuiselta tilalta enimmäkseen kohtuullisen pienimuotoiselle musiikille.

Mutta paikalle saapunut kymmentuhatpäinen yleisö pääsi lopulta kuulemaan melkoisen maukkaan ja joiltain kappalevalinnoiltaan jopa mukavan esoteerisen kattauksen. Kepeistä huumorihiteistä kuultiin ainoastaan ”Mulla ei oo rahaa”, sekin varsin mainiona jazzhenkisenä sovituksena. Oma ykköstoiveeni ”Asfalttiprinssi” tuli jo setin alkuvaiheissa, minun makuuni vähän turhan suoraviivaisena sovituksena tosin: alkuperäisversion viehätys on osaltaan siinä, että se tuntuu koostuvan monen erilaisen ja erirytmisen kappaleen palastista (mikä tukee loistavasti tekstiä). Mutta en valita, enkä totisesti valittanut silloin kun väliajan jälkeen bändi aloitti kakkossettinsä Hectorin tuotannon ehkä uljaimmalla laululla ”Tuulisina öinä”.

Jotkut folk-kauden klassikot tuntuivat olevan vähän turhan isossa salissa itselleen – ”Mandoliinimies”, esimerkiksi – mutta totta kai ne kuului soittaa. Samoin kuului soittaa joukko covereita, joihin monet ovat tutustuneet nimenomaan Hectorin versioina:  ensisingle ”Palkkasoturi”, ja ”Hallejuja” ihan jo Leonard Cohenin muistolle. Siinä suhteessa valittavana olisi ollut tietysti myös ”Suzanne”, jota oikeastaan odotin. Bowie-kunnianosoitukseksi olisin odottanut ”Sudenkorentoa” eli ”Life on Marsia”, mutta sen sijaan Bowie nostettiin esiin ja videoscreenille ”Herra Mirandosissa”, jossa Ziggy-hahmo on seikkaillut jo vuosikymmeniä. Tältä esoteeriselta ajalta kuultiin myös aikoinaan melkoisen kohuttu ja nykyvinkkelistä perin esoteerinen ”Olen hautausmaa”. Hectorock I:ltä kuultiin ainoastaan ”Ake, Make, Pera ja mä”, mutta en valita. (Make, Heikin lisäksi ainoa elossaoleva nelikon jäsen, istui kuulemma yleisön joukossa.)

Juhlakonserttien perinteisiin kuuluvat tähtivieraat. Mikael Gabriel teki komeaa jälkeä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -rapversiossa eikä Elastisenkaan fiittailuista ole pahaa sanomista. ”Yhtenä iltana” olisi ollut paljon laimeampi ilman Irina Björklundin ranskankielistä tulkintaa. Bändin viulisti Aili Ikonen sai hänkin ansaitsemaansa laulutilaa.

Oikeastaan ainoa valituksen aihe oli encore. Ei ”Blowin’ In the Wind” ole huono biisi, ei todellakaan, ja erinomaisen oikeassa paikassa ja ajassa Nobel-gaalan iltana, ja yhteislauluna se pitääkin esittää, mutta se oli ainoa ylimääräinen… kyllä muutama muukin pala olisi vielä kelvannut. Vaikkapa jokaisen Asimov-fanin toivekappale ”Lapsuuden loppu”, kun tätä tuotannon esoteerisempaa laitaa tuli pengottua. Se olisi teemoiltaan toiminut muutenkin mainiosti.

Kunhan niuhotan, ja jännitän sitä että tänään nousen itse lauteille, tosin paljon pienemmässä paikassa ja vain yhden kappaleen verran.

Siis näkemiin jää

Ensi sunnuntai-iltana Helsingin Rautatientorin laidalla sijaitsevassa On the Rocks -baarissa muistellaan musiikin keinoin äskettäin poismennyttä kirjailijaa, runoilijaa, lauluntekijää ja laulajaa Leonard Cohenia.Kyseessä on myös harvinaislaatuinen tilaisuus kuulla minua laulusolistina.

Yhden kappaleen verran vain, tosin (onneksi?). Tilaisuutta on ollut järjestämässä loistava laulunopettajani Helena Haaparanta, joka värväsi minut mukaan tulkitsemaan illan luullakseni ainoan suomeksi käännetyn ja lauletun kappaleen.

Linkki Facebook-tapahtumasivulle.

Mm. muutaman sadan elokuvan tähden

Eilisiltana Hjallin lavalle oli nostettu tuoleja enemmän kuin keskiverto-musiikkiareenalla on asiakaspaikkoja. Konsertin alkuhetken koittaessa esille asteli ensin satakunta kuorolaista ja sitten suunnilleen saman verran soittajia. Illan todellinen ja ainoa tähti oli kuitenkin pikkumies, joka ei soittanut eikä laulanut mitään, ei edes esittänyt välispiikkejä. Hän oli illan tähti aivan aiheesta.

Ennie Morriconen musiikin äänimaisemissa leijuessa oli hyvä pohdiskella konserttiin sisältyvää perusristiriitaa. Morriconen tuotannon tunnetuin osa – se jota suurin osa yleisöstä oli luullakseni tullut kuuntelemaan – on elokuvamusiikkia, siis äänimaisemaa jota ei ole tarkoitettu toimimaan itsenäisenä teoksena, vaan täydentämään kuvakerrontaan sitä mitä kuvilla ei voi esittää – eivät itsenäisiä teoksia, vaan osia ryhmätyönä syntyneistä taiteellisista kokonaisuuksista. Tavallaan elokuvamusiikin kuunteleminen ilman elokuvaa on vähän kuin katselisi (ääni)elokuvaa ilman ääntä, tai mustavalkoisia valokuvia veistoksista.

Huomasin monta kertaa konsertin mittaan antavani, yrittämättä, ajatusten leijua omia teitään, omissa maailmoissaan, kiinnittämättä huomiota soivan musiikin detaljeihin. Ehkä minä tällä tavoin loin lavalta soivalle soundtrackille oman elokuvan. Monet tuntemani kirjailijat käyttävät kirjoittamisen taustamusiikkina nimenomaan eeppisehköä, orkestroitua elokuvamusiikkia, ehkä juuri tästä syystä: elokuvamusiikki on tarkoitettu tukemaan tarinaan, ei olemaan tarina itsessään. Itse en ole tätä tapaa koskaan onnistunut omaksumaan. Jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessani, se on yleensä aika pienimuotoista ilmaisua, joka yleensä sisältää paljon improvisaatiota, ellei ole kokonaan improvisoitua.* Ehkä tämä vaikuttaa omaan kirjalliseen ilmaisuuni: olen itsekin kokenut, että monesti kirjojeni kohtauksissa on jollakin tavalla hiljaista vaikka läsnä olisi paljonkin väkeä, ja aika usein, kirjoittaessa, huomaa romaanihenkilöidensä ajattelevan tai tekevän jotakin mitä ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi. Tämä on tietysti jotakin mistä haluankin pitää kiinni: minun kirjallinen soundini. Mutta täytyy silti joskus kokeilla rakentaa johonkin kirjaan valmiiksi tarkkaan mietitty kohtaus, jossa on monta ihmistä, joiden liikkeet ja ajatukset on tarkkaan mietitty etukäteen – ja laittaa kirjoittamisen taustalle soimaan jotakin todella eeppistä läpisävellettyä musiikkia.

Nyt kun ajatus palaa taas eilisillan konserttiin, on hyvä muistaa huomanneensa, että Morriconen(kin) elokuvamusiikkiin on upotettu tuhlailemalla lukemattomia hyvin harkittuja ja mietittyjä detaljeja, joita ei elokuvaa katsellessa tule lainkaan huomanneeksi. Sama pätee tietysti elokuvien muuhunkin ilmaisuun, näyttelijöiden käden asentoihin, katseen suuntiin, kohtauksen värisävyihin, kuvan rakenteeseen. Niillä on merkitystä tarinan kannalta, mutta niiden on tarkoitus välittää alitajuisia asioita. Saman tietysti pitää päteä kirjojenkin tekstiin: jos tuonkaltaiset detaljit hyppäävät silmille, tekstissä on hiomisen varaa.

Toki on muistettava, että Ennio Morriconen musiikillinen ilmaisu ei todellakaan rajoitu pelkästään elokuvamusiikkiin, vaikka ”klassisen” elokuvamusiikin klassisromanttisuus paistaa hänen muustakin tuotannostaan ainakin siltä osin kuin sitä eilisillan 60-vuotisjuhlakonsertin ohjelmistossa kuultiin. (Morricone on säveltänyt myös ns. popmusiikkia sekä italialaisille että angloamerikkalaisille artisteille, mutta sitä ei eilen esitetty.) Illan, eh, bändin kokoonpanon vuoksi koko ohjelmisto oli sävellystuotannon sitä osaa joka sopii soitettavaksi täydellä sinfoniaorkesterilla ja kuorolla, joita on täydennetty hiljaisilla ja vähäisillä rumpalin ja lattarilyömäsoittajien osuuksilla. Mutta mikäs siinä. Komea konsertti, ja sitä laatua jota voi tulevina vuosikymmeninä kehua olleensa kuuntelemassa kun kohdalle tulee sellaista nuorisoa jolle Ennio Morricone on yksi suurimmista, mutta tuttu vain levyiltä ja elokuvien uudelleenjulkaisuista.

___
* kuten vaikkapa Keith Jarrettin konserttilevytykset, jotka lähtevät siitä että Jarret istuu konsertin aluksi pianon ääreen ja alkaa soittaa mitä mieleen juolahtaa. Vuonna 1975 julkaistu The Köln Concert on tässä suhteessa ehkä sarjan hienoin esimerkki, jota voin suositella niillekin jotka eivät jazzpohjaisesta musiikista niin välitä.

Lankeemus Loveen

Olen jotenkin pitänyt aina merkittävimpänä Atte Blomin levy-yhtiönä Johannaa: se julkaisi 1980-luvun alussa suurimman osan kotimaisen uuden aallon parhaista albumeista, ja kun itse aloin soittaa bändissä, haaveena oli päästä julkaisemaan levy jossa olisi Johannan sinivalkoiset etiketit, päästä samaan talliin kuin Se, Bluesounds, Kadotetut, Tavaramarkkinat, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Päät,…

Toisaalta: kun istuimme Kulttuuritalon salissa odottelemassa eilisiltaisen 50 vuotta Lovea -juhlakonsertin alkamista, salissa soiva taustanauha kuulosti niin, niin tutulta: jotakuinkin kaikki kappaleet olivat tuttuja, kaikki ne oli kuultu satoja kertoja radiosta aikana, jolloin (kevyen) musiikin ystävällä oli valittavanaan vain yksi kanava kuunneltavaksi – Yleisradion rinnakkaisohjelma – ja sieltäkin tuli suurimman osan ajasta sellaista musiikkia josta ei erityisemmin välittänyt: niistäkin kappaleista moni oli Love Recordsin julkaisuja, ja jotkut jotka eivät välttämättä silloin tuntuneet kovin kummoisilta jäivät mieleen ilmeisen pysyvästi ja tuntuvat nykyään hyvinkin kiehtovilta: vaikkapa Pihasoittajien ”Läksin pilven piirtä” tai Äimän ”Teppana Jänis”: itse kiinnostuin näiden yhtyeiden pionerisoimasta ”uuskansanmusiikista” vasta paljon myöhemmin.

Itse konsertti alkoi, asiaankuuluvasti, Rakkaus-orkesterin esittämällä (valitettavasti lyhennetyllä) ”Konevitsan kirkonkelloilla” jonka jälkeen ensimmäiseksi solistiksi astui lavalle, Agit Propin edustajana, Sinikka Sokka. ”Jos rakastat” on niitä kappaleita, jotka saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen ihan oikeassa paikassa: tämä on minun musiikkiani, minun elämäni soundtrackia. Sama päti moniin tuntemattomampiin kappaleisiin. Eija Ahvon ja Harri Saksalan duetoiman Punainen lanka -jakson setistä en olisi nimeltä tunnistanut Paraguayn sotilasjuntta-despotismin ajoista kertovaa ”Ne tulevat Maria” -kappaletta, mutta muistan kyllä säkeet ”Katso vuoteen alle / siellä voi olla presidentin korva”.

Alle kolmetuntiseen juhlakonserttiin ei tietenkään mahdu kuin vaatimaton valikoima Love Recordsille sen viidentoista toimintavuoden aikana levyttäneistä merkittävistäkään artisteista – edes niistä jotka ovat yhä elossa ja aktiivisia musiikin parissa – joten valikoida on täytynyt kovalla kädellä. Valitettavin poissaolo, minun makuni mukaan, oli Dave ”Isokynä” Lindholm, jonka panosta toi esiin vain Maarit ja Sami Hurmerinnan settiin kuulunut ”Anna valuu vaan”. Mutta en varsinaisesti siltikään valita: kattaus oli hyvin monipuolinen, antoisa ja sävykäs Jukka Gustavsonista (Wigwamia Fairyport– ja Nuclear Nightclub -levyiltä) Freemaniin, Pepe Willbergiin ja Pelle Miljoonaan. Päivälleen kymmenen vuotta sitten menehtynyt Juice Leskinen oli läsnä vanhan kaverinsa Mikko Alatalon setissä: jo pelkästään voimallinen tulkinta ”Per Vers, runoilijasta” sai säälittelemään, että Alatalo on nykyään siirtynyt kokonaan muihin töihin. Hänellä on edelleen huikean taipuisa ääni jota soisi kuulevansa jossain muualla kuin Eduskunnassa.

Illan sai päättää myöskin vain virtuaalisesti paikalla ollut Kai Chydenius: ”Sinua sinua rakastan” kuultiin Willbergin vaikuttavana tulkintana, ”Kalliolle kukkulalle” ihan viimeiseksi yhteislauluna yleisön kanssa. Niiden välissä muistettiin myös vielä yhtä elävää poissaolijaa, Remua, kun talobändin loistava rumpali Sami Kuoppamäki soitti ja lauloi kerrassaan mainion vetäisyn kappaleesta, jonka nimen kaikki luultavasti arvaavat sanomattakin.

Oikein mainio juhlakonsertti juhlimisen arvoiselle osalle suomalaisen musiikin historiaa.

Uutta musiikkia

Helsinki-Cotonou Ensemble on yhtye, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en tietääkseni ole kuullut koskaan aikaisemmin. Bändin kolmannen levyn julkaisukeikka eilen illalla Savoy-teatterissa olikin oiva tilaisuus korjata asia.

Bändin oma bio luonnehtii musiikkia ”Weather Reportin ja Felan (Anikulapo-Kuti) kohtaamiseksi”, ja osuu aika hyvin oikeaan. Konsertin ensimmäinen puolisko painottui enemmän fuusiojazz-päähän ja antoi etenkin kitaristi/säveltäjä Janne Haloselle paljon tilaa loistaa – vaikka laulaja/lyömäsoittaja/saksofonisti Noel Saizonou hallitsikin aika tavalla lavapresenssiä sympaattisella ja riemukkaalla olemuksellaan. Väliajan jälkeen painopiste siirtyi sitten enemmän afrobeatiin, bailumusiikkiin, ja niin jäyhät suomalaisetkin tanssivat tai vähintäänkin hytkyivät seisaallaan koko salin täydeltä.

Itse en ole mitenkään suunnattoman innostunut fuusiojazzista* enkä pitkistä instrumenttisooloista, mutta kaiken kaikkiaan eilisillan keikka toimi oikein mukavasti minunkin korvissani. Koko kahdeksanhenkisen suomalais-beniniläisen bändin sympatia ja ilmeinen soittamisen ilo tekee paljon ja saa yhtyeen musiikillisten ainesosien osa-alueisiin nuivemminkin asennoituvan helpommin puolelleen. Tämä tuskin jää viimeiseksi live-kosketukseksi Helsinki-Cotonou Ensembleen, ja saattaa olla että niitä levyjäkin ilmaantuu hyllyyn.

___
* Olen perinteisesti – vain puolivakavissani – ollut sitä mieltä, että maailman kaksi hyvää fuusiojazzkappaletta on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman albumin ykkös- ja kakkosraidoiksi. Ei liene kovinkaan monelle yllätys, että kyseinen albumi on jo mainitun Weather Reportin Heavy Weather.