Kategoria: elävä musiikki

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 


 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 


 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Oum.

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.

Juhlat on alkaneet

Savoy-teatterin lavalle astuessaan ja flyygelin ääreen istahtaessaan Yari kertoo, että koska kyse on hänen juhlakonsertistaan, hän soittaa niitä kappaleitaan joita haluaa soittaa. Niin hän sitten tekeekin. Biisilistan osalta 60-vuotisjuhlakonsertti ei mene ihan sinne mihin perinteisesti on ollut tapana, mutta sehän on puolestaan hyvinkin yarimaista.

Se-yhtyeen muistelukonsertit Yari teki keväällä Litku Klemetin ja Se Tuntematon Numero -yhtyeen kiertueella, ja oikein hyvin tekikin, joten juhlakonsertin painopiste oli Yarin soolotuotannossa ja ilahduttavasti myös (ainakin toistaiseksi) levyttämättömässä tuotannossa. Myös Yarin ”tuore” soololevy, kahdeksantoista vuotta sitten ilmestynyt 12 askelta oli etukäteen odottamattoman hyvin esillä – ja miksei olisi, hienoja laulujahan se sisältää.

Vanhaa Se-materiaalia esittivät lähinnä juhlakonsertin henkeen kuuluvat vierailevat tähdet, eivätkä lainkaan huonosti. En itse ehkä olisi antanut ”Varjoja” Samuli Putrolle, mutta eipä tuo huono tulkinta ollut, hieman odottamaton vain. Jarkko Martikainen sai ”Ei asfaltti liiku” -raitaan riittämiin energiaa, eikä sitä toki puuttunut Litku Klemetiltäkään. Vaikuttavimmat vierailuosuudet keskittyivät kuitenkin muuhun kuin Sen klassikoihin. Valitettavasti missasin niiden kolmen muusikon nimet, jotka soittivat ja lauloivat Yarin karjalaisrunoihin säveltämiä lauluja – etenkin kanteleensoittaja teki huikeaa työtä looper-pedaaleineen kaikkineen.

EDIT. Yari täydensi Facebookin Yari-sivulla: ”Aino Ruotanen kantele, Minttu Helsten laulu ja Ella Isotalo viulu. Tätä konserttia varten kasattu kokoonpano mutta tekevät musiikkia sekä soolona että kokoonpanoissa.”

Illan ensimmäinen vieras, P.K. Keränen oli sittenkin järisyttävin. Tulkinnat Yarin ensimmäisen soolosinglen molemmista puolista (”Maria Maria” ja ”Voin odottaa”) olivat illan luullakseni vahvimpia irtiottoja alkuperäisistä sovituksista, ja Keräsen hauras ääni toimi niissä hienosti. Jälkimmäiseen toi lisänsä kosketinsoittaja-Risto, joka sävytti koko muutakin settiä väliin hyvinkin odottamattomilla soundi-ideoilla. Muukin bändi – rumpali Tero Kling, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Dile Kolanen – soitti kerrassaan mainiosti.

Uuden materiaalin, ainakin ensi kuulemalta oikein mainioilta kuulostaneiden uusien laulujen runsas määrä antaa sitä paitsi toivoa, että 12 askeltasaa lopultakin seuraajan, eikä Yari vetäydy takaisin mökkiinsä väkertämään pelkkää elokuvamusiikkia (vaikka hyvin ymmärrän ajatuksen viehätyksen). Toivottavasti hän jaksaa heittää jonnin verran keikkojakin. Yari on niin hieno laulaja ja esiintyjä ettei häneen kyllästyisi vähän taajemmallakaan keikkatahdilla, etenkään kun keikoissa ei ollut etenkään tällä kertaa kysymys pelkästään pölyisestä uusi aalto -nostalgiasta, vaan tuoreesta ja/tai tuoreesti esitetystä, ajattomasta musiikista.

Psykedeliaa ja brittipoppia

Olen erinäisiä kertoja kehunut, millaisia löytöjä voi parhaimmillaan tehdä kun menee katsomaan konserttia, jossa esiintyy itselle täysin ennenkuulematon artisti. No, ei aina: joskus kokemus on enemmänkin ”ihan kiva” -tasoa.

Jos digitaaliviivepedaalit (ja muutamat muut digitaalitekniset soittolaitteet) olisivat yleistyneet jo 1960-luvun lopulla, Englannissa ja Yhdysvalloissa – miksei Suomessakin – olisi epäilemättä ollut lukemattomia Death Hawksin kuuloisia yhtyeitä, yhdellä erolla: aika harva olisi soittanut yhtä tiukasti yhteen kuin tämä kuusimiehisellä kokoonpanolla esiintynyt riihimäkeläisryhmä. (Vaikutelmaa vielä korosti, että rumpali Miikka Heikkinen onnistui näyttämään ihan Nick Masonin ja Bill Kreutzmannin yhteiseltä lehtolapselta.) Huvilateltan akustiikka ei ollut omiaan bändin äänimaalailulle ja pitkille, leijaileville kappaleille. Ensikertalaisen vaikutelmaksi jäikin vähän hahmoton jatkumo, josta yksittäisiä lauluja ei juuri pompannut korville.

Juontaja Mikko von Hertzen hehkutti myös illan pääesiintyjää Sundara Karmaa seiskytlukuhenkiseksi psykedeliaksi, mutta minun oli vaikeaa hahmottaa bändistä juuri muuta 70-lukuista kuin kauniit pitkät hiukset. Minä kuulin bändin nopeatempoisessa popissa pikemminkin seuraavan vuosikymmenen postpunk-brittikitararockin kaikuja, tosin goottisynkistelyn ja yhteiskunnallisuuden sijaan kepeän bileasenteen kautta kierrätettynä: Siouxie and the Bansheesia, Curea, Classix Nouveauxia, vähän jopa Japania (muutamissa itämaisehkoissa kitaramelodioissa), Big Countrya, Nik Kershawia, ehkä vähän Mike Oldfieldiäkin. Vaikutelmaa vielä korosti laulajakitaristi Oscar ”Lulu” Pollockin meikki ja post-Bowie-henkinen fraseeraus.

Tiukasti yhteen soittanut Sundara Karma heitti topakan setin, jossa tempot pysyivät nopeina ja lyhyet, tiukkarakenteiset laulut muistuttivat melodioiltaan kovasti toisiaan (ainakin näin ensikuulemalta). von Hertzen arveli alkujuonnossaan, että tätä keikkaa saatettaisiin parinkymmenen vuoden päästä muistella samassa hengessä kuin 1990-luvun ”next big thingien”, Massive Attackin ja Radioheadin Huvila-konsertteja. Epäilen vähän – mutta toisaalta: hittivainuni on aina ollut surkea.

Kirjallisuutta, kissalautoja

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Minä ja 24 000 muuta

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kesänalkajaiset

En minä itseltäni sentään elävän musiikin kuuntelua ole kieltänyt. Kaisaniemen Maailma kylässä -festareilla kuuluu käydä joka kerta, edes käväisemällä. Ei kesä muuten ala.

Tämän vuoden kekkereillä ei ollut tarjolla mitään erityisen etukäteiskiinnostavaa esiintyjää, kuten viimevuotinen Asian Dub Foundation. Painotus sattui olemaan tällä kertaa perin lattarihenkinen. Tukholmassa syntynyt monikansallinen Calle Real veti vallan mainion setin afroamerikkalaisrytmejä eikä lainkaan huonosti, mutta ei toisaalta suunnattoman innostavastikaan.

Argentiinalais-kolumbialais-espanjalainen Che Sudaka oli sitten aivan toisenlainen tapaus. Ohjelmassa mainittiin hengenheimolaisiksi Manu Chaon vanha bändi Mano Negra ja The Clash, joten odottaa saattoi kohtuullisen reipasta ja kiinnostavaa menoa.

Ja kyllähän kannatti odottaakin. Che Sudaka on laulajan, laulaja/kitaristin, kitaristin ja hanuristi-ohjelmoijan kvartetti, joka heittää ns. konepohjien päälle funk-, punk-, hiphop- ja sekalaisten etnovaikutteiden täyttämää railakasta remellysmusiikkia.

(Itse voisin lisätä mahdollisiin vaikutteisiin myös Les Negresses Vertesin, sillä etenkin laulaja Kachafaz Jackpot toi välillä vahvasti mieleen tuon Mano Negran mainion aikalaistoveribändin edesmenneen laulusolistin Helnón.)

Musiikintekijä minussa ihaili bändin huikean saumatonta ”kone”-taustojen käyttöä: nelikon remellyksen tahdissa pysyminen olisi ollut vaikeaa ihan oikeallekin rytmisektiolle, mutta kokonaisuus säilyi hurjista ska-tempoista huolimatta koko ajan kasassa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että biisit oli näennäiskohkauksesta huolimatta ohjelmoitu, sovitettu ja treenattu hyvin tarkasti, sillä hanuristi Sergio Morales ei suinkaan käynyt joka rytmin- ja temponvaihdosta polkaisemassa pedaaleistaan.

Sunnuntain aikataulut menivät brittien lentoaikataulsähellysten vuoksi uusiksi, ja ainoa meidän näkemämme päivän bändeistä oli saopaulolainen Aláfia.

Alkuun Aláfiaan oli vähän hankala suhtautua: alunperin jonkinlaisesta teatterityyppisestä esityksestä kehittynyt esitys olisi kovin tekstipohjaisena tarvinnut kohtuullista portugalintaitoa, ja musiikin vahvat bossanovajatsiainekset olisivat toimineet paremmin sisätiloissa istuen, valojen värittämänä. Mutta keikan mittaan meno reipastui ja poljento funkiintui. Loppujen lopuksi tällä kuulijalla ei ollut juurikaan valittamista. Ihailin myös bändin erinomaisen komppikitaristin soittopeliä, joka näytti aidolta 1960-luvun italialaiselta Eko-klassikkopeliltä (tai sellaisen uustuotantoversiolta).

Sellaista siis tällä kertaa. Kesän mittaan tulee onneksi tämän mainion alun jälkeen uusiakin tilaisuuksia kuunnella musiikkia ulkoilmassa.

 

 

Totuus, valhe ja vaarallinen mikrofoni

Myönnän mökkiytyneisyyteni. Töyrynummen kaupunginosan esikaupunkilaisrauhasta ei tule kovin herkästi lähdettyä syvän etelän meluisille, hälyisille ja likaisille kaduille kiinnostavankaan tapahtuman perään. Toisaalta ei tule turhan usein seurattua lähiseudullakaan järjestettäviä tapahtumia puhumattakaan siitä, että tulisi mentyä paikalle. Siinä suhteessa eilinen visiitti Tuomarinkylän Dumari-ravintolaan, kymmenen minuutin fillarimatkan päähän, katsomaan Totuus ja valhe -esityksen (enimmäkseen) suomennettuja Vladimir Vysotskin lauluja rauhoitti omaatuntoa edes hieman.

Totuus ja valhetta on esitetty silloin tällöin eri paikoissa jo yhdentoista vuoden ajan: ensi-ilta oli vain muutama päivä Anna Politkovskajan murhan jälkeen, eivätkä Vladimir Vysotskin Neuvostoliiton aikoina kirjoittamien laulujen teemat ole valitettavasti vieläkään vanhentuneet. Vysotski oli oikeastaan yllättävänkin avoin neuvostojärjestelmän kriitikko, jota viranomaiset kyllä jatkuvasti ahdistelivat, mutta lopultakin liian suosittu että häntä olisi uskallettu vaientaa sellaisilla tavoilla joilla Venäjän nykykomento vaientaa kriitikkonsa. (Vysotskin tapauksessa vaientamisen teki lopulta, pitkälti, holtiton alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.)

Totuus ja valhe -ryhmällä (Martti Suosalo, laulu; Nora Raikamo, laulu, viulu; Jarkko Lahti, laulu; Kiureli Sammallahti, laulu, harmonikka; Valtteri Bruun, laulu, kitara) on siis melkoisesti rutiinia settinsä vetämiseen, eikä Dumarin ravintolannurkka ollut esiintymispaikkana verrattavissa vaikkapa kahden päivän takaiseen Kangasala-talon konserttisaliin, mutta silti setistä oli aistivinaan paljon sympaattista soittamisen ja laulamisen iloa. Vysotskin laulut vaativat toimiakseen melkoisesti rosoa – olisi kiinnostavaa kuulla muutamaa raskaampina rockversioina – ja rosoa löytyi  lauluosuuksista oikein mukavasti. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että salin perällä asti oli aika ajoin vaikeaa saada tässä musiikissa täysin oleellisista sanoista selvää. Lauluntekijän ja laulun tulkitsijoiden näyttelijyyden huomioon ottaen rekvisiittaa oli mukana varsin vähän, oikeastaan ainoastaan ”Nyrkkeilijässä”, johon oli hymyilyttävästi upotettu myös hieman Gösta Sundqvistia: ”Tuhannen markan seteli” -instrumentaalin se kohta, joka toimi pitkään Urheiluruudun tunnussävelmänä. (Tajusin vasta jälkeenpäin, että kyseisen kappaleen laulaja Jarkko Lahti esitti Hymyilevässä miehessä nyrkkeilijä Olli Mäkeä.)

Kaikki viisi ryhmän jäsentä toimivat vuorollaan solisteina, kukin oman persoonansa ja äänensä kautta. Erityispisteet saa kitaristi Valtteri Bruun, joka ainoana lauloi kaksi kappaletta oikein hyvällä venäjällä: niistä toinen oli Vysotskin kaikkein tunnetuin laulu, se joka löytyy joka laulukirjasta ja joka vedetään joka nuotiopiirissä ja jonka nimeä en halua tähän kirjoittaa. Soitinharrastaja minussa ihaili myös Bruunin hienoa orkesterikitaraa, joka oli, jos oikein tunnistin, aito Noso.

Helmiä oli muitakin. Vysotskissa oli paljon samaa kuin vaikkapa Juice Leskisessä tai Gösta Sundqvistissa: taito olla yhdessä kappaleessa koskettavan traaginen (”Leningradin piiritys”), toisessa täynnä sapensävyistä mustaa huumoria (”Totuus ja valhe”), kolmannessa kabareemaista kohellusta (”Vainaja”, ”Aamuvoimistelu”) ja neljännessä tilittää omia tuntoja ja pelkoja (”Laulaja ja mikrofoni”). Siihen ei moni pysty. Ja jos Totuus ja valhe -ryhmä sattuu esiintymään kävely-, fillari- tai julkuneuvomatkan päässä, kannattaa käydä kuuntelemassa. Ehkä toisenkin kerran.