Kategoria: sunnuntaivideo

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Paikka

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?


En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

Aika

Mietin sopivaa laulua vuoden viimeisen sunnuntain videoksi. Jotakin symbolista. Sam Cooken soul-klassikko ”A Change Is Gonna Come” tuntui sopivalta, ja siitä löytyi kohtuullisen mainio liveversio, jonka esittää yksi kaikkien aikojen hienoimmista soul-laulajista ja -lauluntekijöistä, Al Green.

.

.

Muutokseen sopii myös puhdistautuminen, puhdistautumisriitti, ja sellaiseksi olen aina mieltänyt Al Greenin kenties tunnetuimman oman laulun. ”Take Me to the River” sattuu myös olemaan ensimmäinen laulu, jota olen koskaan soittanut bändissä kenenkään kanssa, vaikka siinä vaiheessa se olikin kiertänyt minulle lähinnä Talking Headsin ja ennen kaikkea Bluesoundsin kautta. Sitä paitsi olen ollut elämässässäni uskossa vain kerran. Sitä kesti reilut puolisen tuntia ja se tapahtui Al Greenin konsertissa Roskilden festivaaleilla vuonna 2000. Kun kerran pääsee kuulemaan jotakuinkin maailman parasta soul-pastoria, kannattaa asiasta ottaa kaikki irti!

.

EDIT. Viime aikoina näistä sunnuntaivideopostauksista ovat videolinkit järjestään tipahdelleet pois, ja olen joutunut niitä palauttelemaan artikkelin tultua julkiseksi. Lieneekö tämä jonkinlainen luonnon tapa kertoa, että perinteen voisi panna katkolle ainakin hetkeksi?

Kaukanapoissa

Tänään on jotakuinkin oikea päivä soittaa Poguesin ja traagisesti kuolleen Kirsty MacCollin ikimuistoinen joulutarina särkyneistä unelmista: ”Fairytale of New York”.

.

.

Laulun syntyhistoriaan voi tutustua vaikkapa lukemalla Guardianin taannoisen jutun.

Eräänä kesälauantaina vuonna 1985

Välitin 1980-luvulla brittiläisestä synapopista melkein yhtä vähän kuin välitin saman vuosikymmenen heavy rockista. Molemmat sopivat hyvin nenänvarttapitkinkatsottaviksi musiikkityyleiksi. Kun YLE lähetti Live Aid -konsertin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi muistaakseni lähemmäs yhdeksäntuntisen tallenteen päivän konserteista, äänitin koko hoidon vastikään korsolaiselta kirpparilta hommaamalleni videonauhurille ja, yllätyksekseni, huomasin kelaavani nauhaa varsin taajaan Ultravoxin kahden laulun osuuden kohdalle. ”Dancing with Tears in My Eyes” oli vallan mukava ralli, mutta ”Vienna” kasvoi kerta kerralta yhä hienommaksi lauluksi.

.

.

Soitinhistoriasta kiinnostuneille hieno kasaridetalji: laulaja/kitaristi/lauluntekijä/kosketinsoittaja Midge Ure soittaa pätkän lopulla Emulator II -nimistä kosketinsoitinta, joka oli jotakuinkin ensimmäinen edes normaalin ammattimuusikon budjettiin mahtuva (ja keikalle roudattavissa oleva) sampler-kosketinsoitin. Sen etupaneelista erottuu kaksi asemaa laitteen tallennusvälineille, 5,25 tuuman lerpuille, joille mahtui 360 kilotavun verran dataa.

(Nykysamplereiden soundipaketit yltävät tuonne giga- ja teratavujen luokkaan…)

Midge Ure on kiinnostava hahmo. Hänen uransa lähti käyntiin 1970-luvulla Slik-nimisessä poikabändissä, jonka oli tarkoitus nousta kilpailijaksi suositulle (toiselle) skottibändille Bay City Rollersille. 1980-luvulla hän soitti Ultravoxin ohella mm. Thin Lizzyssä ja sävelsi Boomtown Ratsin laulajan Bob Geldofin kanssa *Aid-levytykset ja -konsertit käynnistäneen ”Do They Know It’s Christmas?” -singlen. Sittemmin hän on tehnyt myös akustista, kelttiläisvaikutteista keikkaa: Tällaisella setillä hänet nähtiin joskus 1990-luvun lopulla myös Tokoinrannan Huvilateltassa, jossa hän teki jotakin mitä en olisi osannut odottaa, enkä olisi uskonut hänen onnistuvankaan jos olisin osannut odottaa: soitti huikeankauniin akustisen version ”Viennasta”.

Tiistaita odotellessa

Musiikillisen maagisen realismin guru Daniel Lanois esiintyy Helsingin Tavastialla ensi tiistaina. Herran edellinen keikka samassa paikassa joskus melkein parisenkymmentä vuotta sitten oli ns. elämää suurempi ilta, eikä parin vuoden takainen Black Dub -konsertti Porissakaan tosiaankaan ihan kerkeästi unohdu. Joten tänä sunnuntaina, olkaa hyvä…


Kolminkertaista nostalgiaa

Kenellekään televisiota 1970-luvulla katsoneelle ei tarvitse varmaankaan selittää, miksi Spike Jonzen ohjaama tulkinta Weezerin ”Buddy Hollysta” on jotakuinkin kaikkien aikojen makein rokkivideo.

_

Biisikin on varsin mainio.