Kategoria: kirjallisuus

Kahden lahden lomassa

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎

Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Ovien äärellä

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?

Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:

Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.

Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:

Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)

Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.

Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.

Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.

Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.

Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.

Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.

Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.

Käytettyjen koirien kauppiaan anabasis

Paitsi että en kerkiä lukemaan ollenkaan tarpeeksi muiden kirjoittamia kirjoja – aina on jonossa jotakin jota pitäisi lukea ns. työn puolesta – kerkiän vielä harvemmin palaamaan niihin aikaisemmin lukemiini kirjoihin, jotka ansaitsisivat uuden kierroksen.

Eräs tämän kategorian klassikko sattui kohdalle aivan äskettäin. Isän lesken muuttaessa pienempään asuntoon minut kutsuttiin katsomaan, olisiko jälkeenjäävissä tavaroissa – ja kirjakasoissa – mitään sellaista mikä minua kiinnostaisi. Nappasin mukaan teoksen, josta oli jäänyt hyviä muistoja 1970-luvulta, jolloin sen luin ensi kertaa.

Jaroslav Hašekin 1920-luvulla kirjoittama Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa oli noihin aikoihin pinnalla monestakin syystä. Kansankulttuuri-kustantamo oli julkaissut Marja Helinin ja Tuure Lehénin suomennoksesta vastikään tyylikkään, kaksiosaisen laitoksen (nimellä Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa), ja meidän kodissamme olleen laitoksen paperikannet kuluivat aika nopeaan tahtiin perin repaleisiksi. Vähintään yhtä tärkeää oli Yleisradion loistokas kuunnelmasarja: vieläkin, lukiessani kirjasta Švejkin vakiorepliikin ”ilmoitan nöyrimmästi” kuulen sen mielessäni kuunnelman pääosanesittäjän Hannes Häyrisen äänellä.

(Osia kuunnelmasta löytyy netistä, mutta koska en tiedä niiden luvallisuudesta, en linkitä.)

Nyt käsiini saama laitos oli uudempaa tuotantoa: Orient Expressin vuonna 1991 julkaisema yksiosaiseksi sidottu Eero Balkin suomennos. Kansankulttuuri-painoksen henki kuitenkin elää kirjan lähestulkoon identtisessä ulkoasussa. Mukana on myös (sekä kannessa että sivuilla) Josef Ladan klassikkokuvitus, joka on muokannut erinäisten sukupolvien Švejk-kuvaa – jopa niin, että Švejkistä tehtyjen patsaiden esikuvana näyttäisi olevan pikemminkin Ladan isokokoinen pullukka kuin Hašekin tekstin ”sopusuhtainen pikkumies”. Mutta tokihan vuonna 1914 Itävalta-Unkarin keisarikunnan armeijaan värväytyvän käytettyjen koirien kauppiaan Švejkin hahmo on muutenkin karannut kirjan sivuilta ja merkityksistä joksikin aivan muuksi: patsaiden olemassaolo kertoo jo sinänsä, että tyyppi on saanut merkityksiä ja kansallissankaruuksia ihan yhtä lailla kuin ihan yhtä lailla antikansallissankarimaiset Tuntemattoman sotilaan hahmot. Muistan nähneeni Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Bertolt Brechtin näytelmän Švejk toisessa maailmansodassa: siinä muistaakseni Lasse Pöystin esittämä Švejk ja hänen aina nälkäinen kaverinsa Baloun (Asko Sarkola) vetivät kerran toisensa jälkeen nenästä typeriä natseja ja aiheuttivat kaikenlaista nokkelaa pientä sekaannusta.

Nyt uudelleen kirjaa lukiessa Josef Švejkin hahmosta on oikeastaan vaikeaa ottaa selvää, mitä hän oikeastaan on. Toisaalta hänet voi tulkita (Brechtin lailla) salaviisaaksi trickster-hahmoksi, joka jallittaa parhaansa mukaan järjettömään sotaan heittäytyneitä ja Švejkin kotimaata Tšekkiä rautakoron alle painavia itävaltalaisia ääliöupseereita (ynnä kaikenlaista keisarivastaisuutta mielipuolisesti jahtaavia salaisen poliisin miehiä), ja joka vain esittää hölmöä ja vähän hullua. Tässä mielessä häntä lienevät tulkinnet Brechtin ohella ne, jotka ovat nostaneet hänet eräänlaiseksi fiktiiviseksi kansallissankariksi.

Toisaalta monet Hašekin romaanin tempaukset ovat silkkaa esikuvaa paljon myöhemmälle Mr. Beanille: oikeasti typeriä päähänpälkähdyksiä täsmälleen väärällä hetkellä. Nykyhetken näkökulmasta katsottuna jo Švejkin siviiliaikojen ”ammatti” on vastenmielinen: hän myy varastettuja koiria, mahdollisesti muuteltuaan niiden ulkonäköä ennen kauppaa. Kaikki hänen haltuunsa päätyneet koirat eivät edes pääse ostajille, vaan Hašek mainitsee ohimennen niiden kuolleen nälkään, kun Švejk on ollut pidätettynä.

Nykylukijan silmään pistää myös lapsellinen ääliönationalismi, joka tekee kaikista itävaltalaisista mahtipontisia hölmöjä ja (etenkin) unkarilaisista sietämättömiä iiskotteja, joiden pahoinpitelemistä ei katsota pahalla. Tokihan Hašek eli aivan toisenlaisessa maailmassa kuin me kirjoittaessaan Švejkin seikkailuja 1920-luvulla: Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta -kaksoismonarkia oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sen osista (ynnä erinäisistä muista alueista) oli muodostettu Itävallan ja Unkarin ohella (enemmän tai vähemmän keinotekoiset) Jugoslavia ja Tšekkoslovakia, joista jälkimmäisen länsiosan muodosti aikaisemmin ”Böömin” nimellä tunnettu Švejkin kotimaa, nykyinen Tšekin tasavalta.

Vanhan kirjallisuuden merkittävyys toisaalta kumpuaa osittain juuri siitä, miten se kuvastelee aikansa ilmapiiriä, ja toisaalta siitä miten se onnistuu nousemaan asenne- ja mielipideilmapiirinsä yläpuolelle. Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on selvästikin tempussa onnistunut, eikä syyttä. Epäilemättä itse kutakin tulkitsijaa ja lukijaa kutkuttelee yhtä lailla pohtia, mihin Švejk olisi lopulta päätynyt, mikäli vuonna 1923 kuollut Jaroslav Hašek olisi saanut kirjoitettua satiirisen tarinansa loppuun asti: Brecht ei ole todellakaan ainoa, joka on leikitellyt, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, sillä millainen hahmo hän olisi ollut seuraavien vuosikymmenien toisenlaisessa Euroopassa.

Kirjailija messuaa

Minun tämänvuotinen ohjelmani Helsingin kirjamessuilla keskittyy perjantain iltapäivään ja iltaan, seuraavasti:

Vaihtoehtoinen Suomi!

Kirjailijat visioivat Suomelle erilaisia nykyhetkiä ja tulevaisuuksia vaihtoehtohistorioiden ja science fictionin hengessä.

Aika 27.10.2017, 17:00 – 27.10.2017, 17:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö (pj)

_

Avaruuden luotaajat – ihminen ja maailmankaikkeus

Interstellar ja Arrival -elokuvien pohjalta voi sanoa, että tarinankerronnassa suuret kuviot ja ihmiskunnan matka tulevaisuuteen ovat nyt ajankohtainen aihe. Miten tämä näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa? Keskustelemassa scifi-kirjailijat Jussi Katajala, Shimo Suntila ja J. Pekka Mäkelä, sekä Kujerruksia-kulttuuriblogin pitäjä Linnea Peurakoski.

Aika 27.10.2017, 17:30 – 27.10.2017, 18:00
Paikka KirjaKallio
Esiintyjät Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala, Linnea Peurakoski

_

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmenet

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmeniä luotaavat Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, Alice Martin ja J. Pekka Mäkelä. Mukana musiikkinäytteitä.

Aika 27.10.2017, 19:00 – 27.10.2017, 19:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, J. Pekka Mäkelä, Alice Martin

Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

Toiset satakaksikymppiset

Kirjailijaliiton jäsenistö juhli liittonsa 120-vuotista taivalta jo keväällä, mutta koska tänään on Aleksis Kiven päivä ja Kai Häggmanin historiikki Kivelle perustettu – Suomen Kirjailijaliitto 1897–2017 (Otava) oli tullut painosta, oli toki syytä juhlia uudelleen, edes pienen iltapäivätilaisuuden verran.

Puolenkymmenen helsinkiläisen lehtimies-kirjailijan perustama yhdistys on kasvanut seitsemänsataahenkiseksi järjestöksi, joka on ollut kausittain hyvinkin vaikutusvaltainen. Tänään ei ehkä tuntunut ihan siltä, sillä paikalla olevat toimittajat ja valokuvaajat tuntuivat olevan kiinnostuneempia valtiovallan tervehdyksen tuoneen entisen valtiovarainministerin, nykyisen entisen valtiovarainministerin eilen julkistetuista vauvanodotusuutisista. On tosin sanottava, että puheessaan Sauli Niinistö kyllä esitti eräänlaisen pienen apologian valtiovarainministeriaikoinaan esittämästään varomattomasta lausunnosta kirjastojen maksullisuuden suhteen, eikä puhe muutenkaan ollut lainkaan huono.

Kiinnostavampi oli silti Häggmanin esitys kirjastaan. Kirjailijoiden toimeentulo oli ongelma jo liiton alkuvuosikymmeninä, mutta sananvapauskysymykset tulivat ohjelmaan ja pohdintaan vasta toisen maailmansodan jälkeen: kolmekymmentäluvulla liitto oli hyvin hiljaa Saksan toisinajattelijoiden vainoista, ilmeisesti vähintään yhtä hipihiljaa kuin sitten 60–70-luvuilla Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vainoista. Ohjelman mittaan esitettiin hyvin rytmitetty viiden videoinsertin sarja, jossa muutama kirjailija luki katkelmia kirjasta. Nuorin lukijoista oli alle kolmekymppinen Susinukke Kosola, vanhin lähes yhdeksänkymppinen Eeva Kilpi.

Koska varsinaiset bileet oli pidetty jo keväällä, kyseessä oli parin tunnin iltapäivätilaisuus. Puheiden jälkeen ehdittiin kyllä nostaa malja kuohuvaa ja jutustella tovin. Turinoinnin lomassa kävi ilmi sellainenkin kiinnostava pikku detalji, että muuan mainio kirjailijakollega on ollut samaan aikaan 80-luvulla silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa ja vieläpä saman bassonsoitonopettajan tunneilla. Maailma ei ole suurensuuri.