Kategoria: kirjallisuus

Etusivulle

Onnitteluja alkoi saapua jo ennen kuin ennätin hakea Hesarin postilaatikosta. Kuulin jo jonkin aikaa sitten että Hunanista on tulossa arvostelu Helsingin sanomiin ja viikko sitten minulta kyseltiin Helvi-tädin muotokuvan* käyttöoikeuksia, joten saattoi olettaa ettei arvostelu ole ihan pienellä. Mutta en silti osannut odottaa, että kirjani arvostelu olisi kulttuurisivujen pääjuttu.

Tällaiset arviot ovat kiinnostavaa luettavaa siinäkin mielessä, että vertailut toisiin kirjailijoihin tarjoavat oivia kannustimia perin hataran kirjallisen sivistykseni aukkojen paikkailuun: Albert Camus’lta olen lukenut vain Sivullisen (ja senkin kauan sitten), Toni Morrisoniin ja Margaret Atwoodiin on pitänyt perehtyä jo hyvän aikaa ja nyt siihen on lisäkannustimia. Mika Waltaria olen toki lukenut, häneen minua on verrattu ennenkin ja tunnustan hänen esikuvallisuutensa oikein mielelläni.

Arvion kirjoittanut Jani Saxell tuo ilahduttavasti esiin, miten eurooppakeskeisesti toista maailmansotaa Suomessa yleensä käsitellään (puhumattakaan siitä, miten irrallisena Suomen osuus sodassa valitettavan usein esitetään). Hieman harhaanjohtavasti hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Kiinassa olisi alkanut jälleenrakennuskausi Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945. Näin ei tapahtunut, sillä sisällissota alkoi riehua uudelleen entistäkin verisempänä ja jälleenrakentamiseen päästiin vasta jonkin aikaa Kansantasavallan perustamisen jälkeen 1950-luvun alkaessa. Eikä tämä(kään) kausi ollut iloa ja auvoa, vaan kausi vaati miljoonia uhreja† jo ennen ”Kulttuurivallankumouksena” tunnettua anarkistista kaaosta.

Jani lienee oikeassa siinä, että kaunokirjallisuudessa suomalaisten merkittävää panosta kristillisessä lähetystyössä ei ole kovin runsaasti käsitelty, mutta tieto- ja muistelmakirjallisuudessa siitä on julkaistu paljonkin. Voisin ehkä jossakin vaiheessa listata ainakin joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja, joita hyllyyni on muun lähdeaineiston pariin päätynyt.

 

Muutamia muita tähän mennessä ilmestyneitä Hunan-arvioita:

Riitta Ylilehto, Nousu

Markku Soikkeli, Aamulehti

Henri Nerg, Keskisuomalainen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogi

Mikko Saari, Kirjavinkit

___
* En itse asiassa tiedä, kuka muotokuvan on ottanut, eikä minulla ole edes sen alkuperäistä vedosta (ellei sitä löydy äidin vielä setvimättömistä papereista), vain diakopio ja siitä skannattu tiedosto. Koska studiovalokuva on otettu 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa, on aivan mahdollista että sen ottanut kuvaaja on kuollut ennen vuotta 1948, jolloin tekijänoikeus on nyttemmin vanhentunut ja kuva vapaasti käytettävissä. Mikäli tilanne on toisin, pyydän asiasta tietävää ottamaan minuun yhteyttä niin selvitellään luvat ja mahdolliset käyttökorvaukset.
† ”Miljoonia uhreja” on sanapari, joka toistuu valitettavan usein niin Kiinan kuin muunkin Aasian viimeisten parinsadan vuoden historiassa. Generalissimus Tšiang Kai-šekin aikainen Kiinan ”tasavalta” ei tässä suhteessa ollut kommunistikomentoa syyttömämpi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 


 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 


 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Wolandin laulu

Mihail Bulgakovin monitasoinen ja -säikeinen romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan (eli, alkuperäisteoksen nimestä suoraan suomennettuna, Mestari ja Margarita) on ihan täysin mahdoton ajatuskin tehdä elokuvaksi, televisiosarjaksi tai, herra nähköön, näytelmäksi. Siihen nähden on mielenkiintoista, että olen onnistunut näkemään teoksesta jo kolme tai neljä varsin toimivaa teatteriversiota ja yhden ihan hyvän televisiosarjasovituksenkin.

Eilisiltana pääsimme lopultakin näkemään Kansallisteatterin tulkinnan, johon nimeksi on valittu Mestari ja Margarita, aivan syystä. Romaanin lukuisista säikeistä on esityksen keskiöön valittu nimenomaan Mestariksi kutsutun kirjailijan ja hienostorouva Margaritan rakkaustarina, sekä Mestarin kirjoittama epäonninen romaani Pontius Pilateksesta. Bulgakovin irvailu alkuaikojen Neuvostoliiton byrokratialle ja Stalinin kiristyvälle kuristusotteelle jäävät hieman sivummalle, samoin Moskovan kaupungin häly, melu, ilo ja elo. Mutta tokikin mukana on myös pimeyden ruhtinaan Wolandin räävitön seurue Begemot-kissoineen ja Hella-vampyyreineen, ja tietenkin kertomus alkaa Patriarkan lammilta, Wolandin kahdelle epäuskoiselle kirjallisuusihmiselle esittämästä omituisesta ennustuksesta ja sitä seuraavasta raitiovaunuonnettomuudesta, jossa äärimmäisen epätodennäköisten yhteensattumien jälkeen kriitikko-Berlioz menettää päänsä.

Etenkään näytelmän alkupuolen aikana ei voinut olla ihailematta, miten loisteliaasti tarina oli saatu mahtumaan Willensaunan ahtaalle näyttömölle. Valot, äänet, savut ja taustakankaalle heijastetut kuvat onnistuivat tekemään pikkuriikkisestä lavasta kokonaisen kaupungin. Kuusihenkinen näyttelijäkaarti kasvoi suuremmaksi taitavalla nukkien käytöllä. Väliajan jälkeinen puolisko ei ihan onnistunut tavoittamaan alkupään loistokkuutta, mutta olihan sielläkin kertakaikkisen loisteliaasti toteutettu tanssiaiskohtaus.

Jokaisella Bulgakovin kirjan lukeneella on epäilemättä hyvinkin vahva mielikuva siitä, miltä Woland, Begemot ja Hella näyttävät, niin minullakin. Minun Wolandini on oikeastaan miltei traaginen hahmo, oikeudenmukainen tuomari joka ei välttämättä lainkaan pidä siitä mitä joutuu (ikuisena) työnään tekemään – mutta samalla taitava keksimään rangaistuksen ansaitseville uhreilleen riemukkaan irvokkaita rangaistuksia.* Marc Gassot’n Woland on lähempänä Cabaret-elokuvan seremoniamestaria ja toimii hyvin sellaisena. Begemot-kissan suhteen olen yhä ja ikuisesti puolueellinen Heikki Paavilaisen huikealle tulkinnalle KOM-teatterin vuoden 1983 versiossa. Sitä on vaikea ylittää. Juha Varis vie hahmon aivan eri suuntaan – ei välttämättä huonompaan, mutta toisenlaiseen.

Tältä keväältä Mestari ja Margarita on loppuunmyyty, mutta syksyksi lippuja on vielä saatavana. Kannattaa käydä katsomassa, mutta sitä ennen on hyvää aikaa lukea kirja.

___
* Jos minut joskus jostakin käsittämättömästä syystä palkattaisiin tekemään castingia johonkin Bulgakov-tulkintaan, tiedän kyllä kenet palkkaisin Wolandiksi – jos kyseinen teatteri- ja dokumenttiohjaaja saataisiin jotenkin suostuteltua. Kyseisellä tyypillä on minun Woland-käsitykseeni juuri sopivan surumieliset kasvot – ja, toisinaan, riemukkaan pirullinen hymy.

Jumalan hullun neljä nimeä

Jossakin läntisellä Venäjällä, lähellä Viron ja Suomen alueita, varttuu 1400-luvulla Arseni-niminen poika parantajataitoisen isoisänsä huomassa. Isoisä opettaa pojalleen yrttien käyttöä ja lukee tälle tuohisuikaleille kopioituja kirjoituksia, Raamatun tekstejä ja muita kertomuksia menneisyyden sankareista. Isoisän kuoltua Arseni jatkaa asumista tämän mökissä ja ottaa jatkaakseen parantajantointa. Hänen(kin) kykynsä lähentelevät yliluonnollisia: hän ei kykene parantamaan kaikkia luokseen tulevia, mutta niistä joita hän ei pysty auttamaan, hän kykenee kertomaan tarkasti kuolinhetken. Kuolevia on paljon, sillä seudulla riehuu ruton lisäksi muitakin kulkutauteja. Eräänä päivänä Arseni kohtaa metsässä tautien nujertamasta kotikylästään paenneen yksinäisen nuoren naisen, Ustinan, ja ottaa tämän asumaan luokseen. Niin kuin tavataan sanoa, asia johtaa toiseen, ja lopulta Arsenin vihkimätön Ustina-vaimo menehtyy synnytykseen poikavauvansa kanssa. Tämä musertaa Arsenin: hän on kuvitellut kykenevänsä hoitamaan synnytyksen omin päin, kehenkään toiseen turvautumatta, ja epäonnistunut tavalla joka on vienyt kahden ihmisen hengen. Hän ei enää kykene jatkamaan entistä elämäänsä, vaan lähtee vaeltamaan päämäärättömästi. Tie vie lopulta Pihkovan kaupunkiin, jossa hän ottaa edesmenneen vaimonsa – ja edelleen ainoan (yksipuolisen) puhekaverinsa ja uskottunsa – muistoksi nimen ”Ustin” ja rakentaa itselleen majanhökkelin nunnaluostarin puutarhan perille. Hänestä tulee ”Jumalan hullu”, ja epämääräisten vuosien ajan hän parantaa ruton riivamassa kaupungissa niitä joita pystyy auttamaan. Sieltä hänet löytää kaukaa Italiasta matkustanut Ambrogio, joka on koko ikänsä nähnyt merkillisen yksityiskohtaisia näkyjä tulevaisuudesta, ajankohdista joiden pitäisi olla monta sataa vuotta ennustetun maailmanlopun tuolla puolen.

Jevgeni Vodolazkinin romaani Lavr (”Luostari”) on saanut 2015 ilmestyneelle Elina Kahlan suomennokselle jossain määrin harhaanjohtavan nimen Arsenin neljä elämää. Vaikka Arsenin elämä taitekohdissa muuttuu, ei se ala missään mielessä alusta, puhtaalta pöydältä. Hänen nimensä sen sijaan muuttuu. Jotakuinkin yhtä harhaanjohtava on takakannen tekstin väite ”Arseni kulkee aikakaudesta ja kaupungista toiseen, läpi myllerrysten ja tuskaisten muodonmuutosten”. Ei Arseni matkusta ajassa (paitsi kuunnellessaan Ambrogion kuvauksia näyistään), hän vain elää useampaankin otteeseen (luultavasti) vuosikymmeniä tajuamatta ajan kulkua: sillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Ainoa millä on merkitystä on Ustinan kuolema ja Arsenin siitä tuntema syyllisyys. Ainoa millä on hänelle merkitystä on sovitus. Sitä varten hän lähtee pitkälle matkalle, mutta sovitus löytyy lopulta aivan toisaalta.

Arsenia ympäröivä 1400–1500-lukujen taitteen länsivenäläinen maailma (johon hän ei aina kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota) on sekin tavallaan ajaton, muuttumaton, itseensä ja perinteisiinsä käpertynyt. Se pelkää kulkutauteja ja odottaa maailmanloppua, mutta elää toisaalta jatkuvan muuttumattomuuden tilassa. Ei Arsenikaan tätä maailmaa muuta: hänestä tulee poismenonsa jälkeen yksi tarinoiden pyhistä miehistä, yksi monista joista voi kertoa tarinoita ja kirjoittaa niitä tuohenpalasille, ei ensimmäinen eikä viimeinen.

Maagiseksi realismiksi luettavissa olevan tarinansa ohella Arsenin neljä elämää kiehtoo siksikin, että se kuvaa (luullakseni varsin tarkasti) maailmaa, joka on ollut kovin lähellä meitä suomalaisia mutta josta tiedämme hämmentävän vähän. Tässä suhteessa tuli samanlaisia tuntoja kuin muutaman vuoden takaisella matkallamme Vienanmeren Solovetskiin. Ei Arsenin maailma tietysti ole kovin erilainen uskonpuhdistusta edeltäneen ajan Suomestakaan – tai siitä seudusta jota ruvettiin myöhemmin kutsumaan ”Suomeksi” – joten siinä mielessä sitä voi pitää miltei kotiseutuhistorian kuvauksena. Sujuvasti kirjoitettuna romaanina historiaan on helpompi perehtyä kuin tietokirjana, mutta on toki syytä muistaa että romaani on aina pohjimmiltaan mielikuvituksen tuotetta, miten paljon se sitten noudatteleekin todellisia (tai todellisiksi väitettyjä) tapahtumia.

Elina Kahlan suomennoskin on sujuvan ja toimivan tuntuinen, mutta minun silmääni tökkivät pahasti lukuisat lauseenvastikkeet, jotka oli erotettu päälauseistaan pilkuilla vastoin perinteisiä kirjakielen sääntöjä:

Aavistaessaan vitsauksen lähestyvän, he päättivät neuvotella Arsenin kanssa.

Nähdessään luostarin muurit, Arseni muisteli sinne lapsena Kristoforoksen kanssa tekemäänsä matkaa.

Tokihan tällainen kirjoitustapa on nykyään kohtuullisen yleistä blogi- ja muissa nettikirjoituksissa ja yleistynee aikaa myöten entisestään, mutta tällaisessa huolellisessa ja tyylillisesti harkitun vanhahtavassa kirjatekstissä se häiritsee ainakin minun silmääni. Jonkin verran. Ei tokikaan niin paljon, että se estäisi minua suosittelemasta Arsenin neljää elämää itse kunkin maagisesta realismista ja/tai hyvistä historiallisista romaaneista kiinnostuneen lukupinoon.

”Meidän yllemme lankeaa isojen koneiden varjo”

Yksi ”nuo luen ensi tilassa” -pinon teoksia on ollut Sirpa Kähkösen seitsenosainen Kuopio-aiheinen romaanisarja, on ollut oikeastaan siitä lähtien kun käytin hänen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjaansa (2010) lähdemateriaalina omaan Muurahaispuuhuni. Kuopio-sarjan Lassi Tuomen ilmeisenä esikuvana on ollut Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka kohtaloita Liekit puolestaan kuvaa Etsivän keskuspoliisin avautuneita arkistoja hyödyntäen. Kuten Kähkönen on todennut, Liekit piti kirjoittaa, koska niin moni Suomen historiaa tuntematon – tai koulussa puolueellista, pimeimpiä lukuja vähättelevää oppia saanut – oli kysynyt: ”Eihän tällaista todellisuudessa ole voinut tapahtua, eihän?”

Kyllä tapahtui.

Sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) muodostaa eräänlaisen johdantojakson. Siinä missä myöhemmät kirjat kattavat päivän, parin päivän tai korkeintaan muutaman kuukauden ajanjaksoja, Morsiamissa kerrotaan kymmenvuotinen tarina siitä, kuinka teini-ikäinen Anna muuttaa maaseudulta, kotitilaltaan Kuopioon lääkäriperheen palvelukseen 1930-luvun alussa. Hän tapaa komean ja tumman Lassi Tuomen, tapaa toisenkin kerran, rakastuu. Asia johtaa toiseen, Anna tulee ensin raskaaksi, sitten rouva Tuomeksi ja hänen esikoispoikansa kuolee synnytyksessä vain vähän ennen kuin Etsivä keskuspoliisi, ”ohrana”, pidättää Lassin ja vie Tammisaaren vankileirille kärsimään seitsemän vuoden tuomiota. Annasta tulee ”elävän leski”. Vaimolleen Lassi ei ole juuri menneisyydestään puhunut, kertonut vain olleensa ennenkin leirillä, vakaumuksellisena kommunistina, ja että hän on edelleenkin ohranan silmätikku. Pienessä Kuopiossa ”kaikki” myös tietävät, että Lassin isoveljet ovat muuttaneet jo vuosia sitten sinne – Neuvostoliittoon – rakentamaan sosialismia eikä heistä ole juurikaan kuultu sittemmin. (Myöhemmissä osissa selviää, että Lassikin on aikoinaan sinne lähtenyt, mutta palannut parin vuoden päästä pettyneenä takaisin – kuten todellinen Lauri Tuomainen.)

Siinä missä Morsiamet oli pitkälti Anna Tuomen tarinaa, vuoden 1940 kesään sijoittuva Rautayöt (2002) laajentaa näkökulmaa Lassin – ja nyt myös Annan – perheeseen. Mukaan tulee myös sarjan keskeisiin henkilöihin nouseva Helvi Martiskainen, karjalaispakolainen joka on nähnyt Sortavalan-kotinsa tuhoutuvan talvisodassa ja menettänyt kaiken muunkin, paitsi Mari-tytärtään. Seitsemän vuoden vankilakokemukset ja talvisota työvelvoitettuna ovat murtaneet Lassi Tuomen psyyken, ja kaksosvauvoja hoitava Anna on jotakuinkin yhtä miehetön kuin vankilavuosien aikana.

Seuraavien osien myötä tapahtumien miljöö laajenee Työväenasunto-osakeyhtiö Puijon pienen puutalon pihapiiristä laajemmalle alueelle ja mukaan tulee pikku hiljaa enemmän näkökulmahenkilöitä, myös työläisperheitä varakkaammista yhteiskuntaluokista. Vuoden 1941 talveen ja kevääseen sijoittuva Jään ja tulen kevät (2004) esittelee jatkossa tärkeäksi muodostuvan Tatra-ravintolan, jossa Anna ja Helvi käyvät töissä, Lehtivaaran eroavan pariskunnan ja heidän kasvatikseen päätyvän puoliorvon Juho-pojan. Kirjan lopussa Suomi lähtee jatkosotaan Saksan aseveljenä – monien pohtiessa, lykkäsikö Saksa hyökkäystä Neuvostoliittoon niin kauan, että myöhäisen kevään Suomessa saatiin kylvöt tehtyä. Talvisodassa vapaaehtoisena taistellut englantilainen herra Mulligan viedään vihollismaan kansalaisena turvasäilöön, pois tulevan lapsensa elämästä.

Yhdenpäivänromaani Lakanasiivet (2007) alkaa kuin televisiosarjan jakso, kun hyvän aikaa nimettöminä pysyvät nainen ja lapsi saapuvat yötä myöten Kuopioon. Kuten arvata sopii, heistä tulee tässä ja myöhemmässä sarjassa keskeisiä henkilöitä. Takakanteen (tai mainosteksteihin) tutustunut lukija tietää, että kirja sijoittuu siihen ainoaan jatkosodan päivään, jolloin Kuopiota pommitettiin kesällä 1941. Tämä luo jännitettä, mutta koska pommitus tapahtui jo puoliltapäivin, romaani jatkuu vielä yöhön asti tapahtuneen jälkiseurauksien keskellä. Tämä kirja heilahtaa ohimenevien näkyjen ja/tai aaveiden ansiosta myös hieman, hetkeksi, spekulatiivisen fiktion puolelle.

Neidonkenkä (2009) on sekin yhdenpäivänromaani ja alkaa yhtä lailla kovin telkkari- tai elokuvamaisella kohtauksella, joka alustaa lasten näkökulman kasvavaa merkitystä tarinassa. On kesä 1942, nälkätalven jälkeen, eikä sota olekaan loppunut edellisenä syksynä – kuten luvattiin – eikä näytä loppuvan seuraavanakaan syksynä. Kuopion omat miehet ovat rintamalla – sotilaina tai Lassin tavoin työpalveluksessa – elleivät ole kaatuneet tai kadonneet, kaupunki on täynnä sitä lomakaupunkinaan pitäviä saksalaisia sekä heitä hyysääviä virkamiehiä ja toimittajia.

Hietakehto (2012) sijoittuu vuorostaan elokuuhun 1943. Sinnikkäimmät jaksavat yhä uskoa Saksan (ja sen liittolaisen Suomen) sotamenestykseen ja Neuvostoliiton pikaiseen romahtamiseen, mutta heidän määränsä harvenee hyvää vauhtia, sillä Stalingradin katastrofista on kulunut jo puoli vuotta, Kurskin panssaritaistelun tappiosta vain muutama viikko. Hietakehto on sarjan ainoa kirja joka tapahtuu Kuopion ulkopuolella, kesähuvilalla jossa aikaisemmista kirjoista tutut säätyläiset ja työläisperheet viettävät muutamia päiviä, melkein yhdessä ja melkein tasavertaisina – mutta eivät kuitenkaan aivan, eivät tietenkään. Tämän osan keskeisimmiksi henkilöiksi nousevat Lakanasiipien alkuaan esittelemä Charlotta-tyttö ja hänen paras, melkein ainoa kaverinsa Juho, joka uppoutuu yhä raaempiin ja mustempiin sotaleikkeihin, jotka ovat lopulta vähällä johtaa katastrofiin. Hietakehto on eräänlainen poissaolojen ja hyvästijättöjen kirja: osa henkilöistä jättää Kuopion seudun karun rauhan ja lähtee kohti rintamaa, osa poistuu tavalla tai toisella muuten, tai on poissa, tuskallisesti poissa.

Siinä missä Mustat morsiamet oli eräänlainen johdanto sarjalle, Tankkien kesä (2016) tuntuu epilogilta.  Edellisestä kirjasta on loikattu kaksikymmentäviisi vuotta eteenpäin elokuuhun 1968. Minulle tämä aiheutti lievää pahempia hahmotusongelmia. Tuntui, että oltiin jotakuinkin nykyajassa, modernissa Suomessa. Jouduin tolkuttamaan itselleni: Sinä olit silloin kuusivuotias. Siitä on viisikymmentä vuotta. Suomi oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Työväenasunto-osakehyhtiö Puijon puutaloa pihoineen ollaan pian purkamassa, ja Kuopioon nousee uusia elementtitaloja hyvää vauhtia. Moni edellisten kirjojen tärkeä paikka on katoamassa – kuten moni ihminenkin. Kirja kysyy, monessakin mielessä: ”Missä hän nyt?” Osa ihmisistä sinnittelee edelleen, osa on kuollut, osa kadonnut jäljettömiin. Yhdestä puhutaan, hänen etsimisestään puhutaan, hänen kohtalostaan tunnetaan, aiheestakin, huonoa omaatuntoa. Entiset lapset ovat aikuisia, entiset aikuiset vanhuksia. Hetken ajan sota-aika tuntuu palaavan, kun Varsovan liiton panssarit vyöryvät Tšekkoslovakiaan ja monen naiivi usko reaalisosialismiin murtuu, ehkä lopullisesti. Monen keskeisen henkilön elämä muuttuu, muttei ehkä lopullisesti, ei sillä tavalla kuin hän, hänen läheisensä tai edes lukija odotti. Eräänlaisena spefi-aineksena voi pitää oman kertojanäänensä hetkeksi saavia taloja ja panssarivaunuja.

Yhden ihmisen elämäntarinana alkava Kuopio-sarja muuttuu lähes kolmentuhannen sivunsa mittaan yhteisön tarinaksi, jatkuvan muutoksen hengissä pitämän jatkuvuuden tarinaksi. Detaljien, sivujuonteiden, maisemien, äänien, hajujen ja makujen määrä on miltei pyörryttävä, enkä suunnilleen samaan ajanjaksoon sijoittuvan yksiosaisen romaanin tuoreena julkaisijana voi olla kuin kateellinen. Kähkösen Graniittimies (2014) kertoisi, mitä Tuomen perheen Neuvostoliittoon muuttaneille jäsenille kävi, mutta voi olla että annan sen odottaa vielä tovin. On näissä seitsemässä romaanissa sen verran sulattelemista.

Hampaan kolo

Nyt kun Hunan on saatu kunniallisesti julki ja (alkuun ainakin muutamina kappaleina) kauppoihin, katse kääntyy kohti yöpöydälle kertynyttä kasaa viime vuosien mittaan kertynyttä ”sitten kun on aikaa” -kasaa kauno- ja tietokirjallisuutta. Pinon päältä tarttui käteen ensimmäisenä Jenny Kangasvuon Sudenveri (Teos 2012).

Lapin syrjäseuduilta kaupunkiin muuttanut Hanna on ottanut uudeksi nimekseen Varga ja päässyt hyvään alkuun kuvataiteilijan ja kuvittajan uralla. Omasta taustastaan, lapsuudestaan ja perheestään hän ei ole kuitenkaan uskaltanut puhua edes rakkaimmalleen, jonkinlaista uuspakanauskontoa harjoittavalle käsityötaiteilija Marraskuulle. Vargalla on siihen syynsä. Ei ole kovin helppoa tunnustaa monen vuoden seurustelun jälkeen, että ”hei, en ole muuten tainnut kertoa että olen viettänyt lapsuuteni susilaumassa ja pystyn edelleenkin muuttamaan itseni halutessani sudeksi”.

Tilanne alkaa ajautua kohti kriisiä, kun Vargan ovelle saapuu nuori sukulaispoika Rasmus, joka ei hänkään halua enää olla missään tekemisissä Lauman eikä etenkään sitä johtavan Martan kanssa. Siinä missä Vargalla ei ole mitään ongelmia käydä ”normaalista” ihmisestä, epämuotoinen Rasmus ei kykene saavuttamaan täydellistä ihmishahmoa kuin hetkellisesti. Jonkin aikaa hän voi asua Vargan nurkissa susihahmossaan muka jonkun kaverin tilapäishoitoon tuomana koirana, mutta kuinka kauan? Ei hän halua olla kenenkään koira, eikä susikaan. Hän haluaa ihmiseksi ihmisten joukkoon, epämuotoisesta olemuksestaan huolimatta. Ja kuinka kauan kestää, että Rasmuksen perässä kaupunkiin tulee myös Martta, sodat ja vainot kokenut evakko, nainen, äiti, isoäiti, emo ja naarassusi, joka tekee aina kaikkensa Lauman eteen, suojellakseen sen jäseniä ja Lauman vuosisataista salaisuutta? Siihen ei mene kauaa.

Ainakin tämä lukija alkoi jokseenkin alusta alkaen spekuloida kahdella mahdollisella loppuratkaisulla, joita kohti tarina oli etenemässä, ja tekstin tummasävyiset tunnelmat johdattivat ajatuksia kohti loppuratkaisukandidaatti kakkosta, jonka suhteen tuntui epäselvältä vain, kenestä tulee uhri ja kuka saattaisi selviytyä. Mutta ei, lopulta kirja päätyi lähemmäksi spekulaatioversio ykköstä, mutta ei ihan sinnekään asti – paljon omia kehitelmiäni toimivampaan ratkaisuun, joka kaikeksi onneksi vielä jätti monta mieltäkiehtovaa lankaa päättelemättä. On aina nautinto jäätä kirjan jälkeen pohtimaan sen hahmojen elämää kirjanjälkeisessä maailmassa. Ja koska olen itsekin opiskellut Jenny Kangasvuon lailla kulttuuriantropologiaa (vaikka toisin kuin hän en ole suorittanut tutkintoa enkä väitellyt tohtoriksi), viehätyn suuresti kirjan kuvauksista sekä susilauman että ihmissusien Lauman elämästä, siitä miksi ja miten siitä on kehittynyt Martan jotakuinkin vainoharhaisesti johtama pieni ja hupeneva ryhmä. Kangasvuo ei selittele vaan kuvaa, ja osaa kuvata niin että lukija uskoo ja uppoaa kirjan todellisuuteen. Kolmen kertojanäänen – Vargan, Marraskuun ja Martan – käyttäminen valottaa tapahtumia, ajatuksia ja motiiveja hienosti. Heikommalla toteutuksella Martasta olisi tullut helposti kliseinen pahishahmo. Sudenveri näkee hänet syvemmältä.

Sudenveri kannattaa hankkia käsiinsä – jos sen vain löytää. Teos on ymmärtääkseni sortunut suomalaiskustantamoja vaivaavaan makulointineuroosiin, joten monet kirjakaupat väittänevät sen olevan ”loppuunmyyty”.

Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.

 

Huuruisen elämänsä huippuyksilöt

Led Zeppelin on niitä bändejä joihin suhtaudun perin kaksijakoisesti. Toisaalta joitakin bändin levyjä (erityisesti ykköstä ja nelosta*) on joskusmuinoin tullut kuunneltua todella innokkaasti ja keskittyneesti. Tuoreehkona blues-intoilijana tykkäsin siitä miten bändi tarttui perinteisiin blues-aineksiin ja vei niitä aivan uusiin suuntiin. Myöhemmin, musiikkimaun laajetessa, on tullut huomattua miten vahvasti bändi käytti aineksia myös kelttiläisestä kansanmusiikista ja niistä lukemattomista tyyleistä, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan ”maailmanmusiikiksi”.

Toisaalta kiinnostavan musiikin kuvaa tahraa tieto siitä, miten sumeilematta bändi pisti omiin nimiinsä idoliensa sävellyksiä ja sanoituksia. Led Zep oli myös kiistattoman keskeinen osa sitä 1970-luvun rockin turpeaa hedonistieliittiä, jonka punk sittemmin tönäisi alas jalustaltaan ihan aiheesta.

Tapanilan kirjaston kierrätyshyllystä sattui käsiin Stephen Davisin Led Zeppelin -historiikki Jumalten vasara (suom. Mika Järvinen 2005), joten oli helppo tarttua ilmaiseen kirjaan ja täsmentää vanhoista lehtijutuista ja vuosia sitten viimeksi kuunnelluista levyistä syntyneitä käsityksiä.

Stephen Davis on musiikkitoimittaja, mutta ei tämän kirjan perusteella tunnu olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musiikista. Ei, hän käyttää paljon enemmän sivuja levyjen ja konserttilippujen myyntilukemiin – ja hedonismiin. Etenkin hedonismiin ja sekoiluun. Davisin kirjan perusteella bändissä oli kaksi itsekeskeistä narsistinarkkaria, yksi ajoittain raivohullu alkoholisti, kaksi väkivaltaista psykopaattia ja yksi edes jossain määrin normaali ihminen, jota Davis nimittää ilkeäksi erakoksi. Aivan niin, kuusi, koska manageri Peter Grant ja kiertuemanageri Richard Cole lasketaan tässä kirjassa enemmän tai vähemmän bändin jäseniksi. Sekoilun sijasta musiikkiin ja sen tekemiseen keskittyneempää ”ilkeää erakkoa”, bändin basistia, kosketinsoittajaa ja toista säveltäjää John Paul Jonesia Davis kutsuu yleensä pelkällä sukunimellä, jos mainitsee tätä ollenkaan.

Davisin ihannoivan päähuomion vievät
– Mielisairaat kepposet, joilla kolme bändiläistä ja managerit rääkkäävät jokaikistä joka viitsii sanoa heistä, heidän sekoiluistaan tai muista touhuistaan yhdenkään poikkipuolisen sanan – etenkin toimittajia, lentoemäntiä ja kanssamatkustajia
– Rumpali John ”Bonzo” Bonhamin alkoholismi ja (ilmeisesti vain osittain alkoholismin aiheuttamat) psyykkiset ongelmat, jotka olisivat vaatineet paneutunutta ammattiapua.
– Useammankin #metoo-kampanjan edestä suhteita jopa kolmetoistavuotiaisiin bändäreihin – yhden illan juttuja ja monivuotisia ”tyttöystävyyksiä”, joita käytiin tapaamassa aina Amerikan-kiertueilla vaimojen ja perheiden odotellessa kotona Englannissa.
– Bändin roudarien silmitön väkivalta bändin faneja ja muita kohtaan
– Yleinen paikkojen hajoittaminen ja typeryys
– Bändin katkeruus siitä, kuinka etenkin englantilainen musiikkilehdistö piti bändiä pelkkänä teineille tarkoitettuna massatuotantopoppina
– Niin, tietysti myös samppanja, viski, kokaiini ja heroiini

Led Zeppelinin esiintymisiä Davis kuvaa jonkin verran, monitasoisten ja äärimmäisen huolellisesti rakennettujen albumien syntyprosessit kuitataan pääosin kappaleella–parilla. Davis ei ole yksityiskohdista kovin tarkka ja asiaan paremmin perehtynyt suomentaja-Järvinen on korjannut yhden jos toisenkin virheen alaviitteissään. Myönnettävä on kyllä, että Järvisen oma teksti olisi siellä ja täällä kaivannut kustannustoimittajalta vähän jyrkempää punakynän käyttöä – ja joku musiikkiin ja musiikkiteknologiaan perehtynyt olisi käynyt termit ja sensellaiset läpi.

Mutta yhtä kaikki: Led Zeppelin teki hienoa, aikaa kestävää musiikkia. Siitä eräänlaisena todisteena tämä viitisentoista vuotta bändin hajoamisen jälkeen tallennettu tulkinta eräästä bändin tunnetuimmista sävelmistä. Eikä John Paul Jones ole mukana tälläkään kertaa (oman kertomansa mukaan koko Unledded-konsertista ei kerrottu hänelle etukäteen – vähän samantyyppisiä musiikillisia polkuja tallanneena hän olisi lähtenyt kyllä mukaan, jos olisi kysytty).

Kashmir – Jimmy Page & Robert Plant feat. Egyptian Orchestra from silfiriel on Vimeo.

____
* ”Stairway to Heavenia” kuullessa tulevat tosin nykyään mieleen lähinnä ne intomieliset nuoret miehet, jotka biisin alkaessa soida kotibileiden taustamusiikkina vaativat kaikkia muita vaikenemaan kappaleen ajaksi: ”Kuunnelkaa sanoja!” Kiusaannuttava muistikuva, koska tunnistan siitä itsenikin.