Kategoria: lähdeaineistoa?

Kahdella mantereella

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Laitamanterelaisia Keski-maassa

Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.

Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.

Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan  kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.

Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.

Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.

Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.

Mestarin jälkeenjääneet bambuliuskat

Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.

Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut*
putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.

Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.

Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:

Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.

Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.

(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)

Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.

___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.

Savikiekkojen myytti

Kaksikymmentäneljä vuotta ennen minun syntymääni kuollut Robert Johnson (1911–1938) on ollut mukana elämäni musiikillisissa kiinnostuksissa ja kuvioissa siitä lähtien, kun kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista – ja slide-kitaratekniikasta – kahdeksantoistavuotiaana. Kulutin opintotukirahojani The King of the Delta Blues Singers -älppäriin (ja myöhemmin sen kakkososaan). Kävin Tavastia-klubilla katsomassa Johnny Shinesin ja Robert Jr. Lockwoodin keikan aika pitkälti siksi, että molempien elämäntarinat liittyvät hyvin oleellisilta osilta Robert Johnsoniin. Naiivin viihteellinen Crossroads– Bluesjätkät -elokuva tuli nähtyä jotakuinkin tuoreeltaan vuonna 1986.  Joitakin vuosia myöhemmin ostin ensimmäisen cd-soittimeni siksi, että The Complete Recordings -boksi oli ilmestynyt. Vähän sen jälkeen Peter Guralnick julkaisi pienen Searching for Robert Johnson -elämäkertansa, jonka hankin tuoreeltaan käsiini. Paremman tekemisen puutteessa suomensin kirjan ikään kuin puhdetyönä ja se julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, kun olin tehnyt kirjallisuuden kääntämistä työkseni jo hyvän tovin. Niin, ja viimeksi tuossa muutama viikko sitten esitin Muusikoiden.netin jokavuotisessa miitissä kolme Robert Johnsonin laulua: ”Love in Vainin”, ”From Four Until Laten” ja ”I Believe I’ll Dust My Broomin”. Niitä, ja monia muita Johnsonin levyttämiä kahtakymmentäkahdeksaa laulua, on tietysti tullut kuunneltua lukemattomien muiden artistien levyttäminä.

Robert Johnsonia, ihmisenä ja muusikkona, on tietysti vaikeaa erottaa myyteistä. Hän oli alkuperäinen 27-vuotiaana kuollut legenda, jonka kerrottiin käyneen pimeänä yönä tienristissä tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa. Ennen 1990-luvun alkua hänestä ei tunnettu yhtään valokuvaakaan, mutta sitten niitä löydettiin parikin kappaletta aivan peräkkäin (ja ilmeisesti ainakin yksi, julkaisematon, on vielä olemassa). Guralnickin kirja rapsutteli vähän vuosikymmenten myyttiruostetta pois ja lupaili samalla lisää tietoa sitten, kun Robert ”Mack” McCormickin Biography of a Phantom – jonka aineistoa Guralnick oli saanut käyttää – lopultakin ilmestyisi.

(Ei ole ilmestynyt vieläkään: huhujen mukaan McCormick olisi luvannut tietyille asianosaisille – joidenkin huhujen mukaan Johnsonin murhaajalle – ettei kirjaa julkaistaisi näiden elinaikana.)

Mezzon ja J. M. Dupontin sarjakuva-albumi Love in Vain (suom. Annukka Kolehmainen, Like 2015) yhdistelee elämäkertatietoja ja myyttejä, leikittelee molemmilla. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos: mustavalkoinen tyyli sopii loistavasti karuun tarinaan pulakauden maailmasta ja jo perimänsä vuoksi lain suojaa vaille joutuneiden kulkurimuusikoiden elämästä. Albumi yrittää rakentaa psykologista selitystä Johnsonin elämäntavoille, joskaan ei välttämättä aina aivan (minun silmääni) vakuuttavasti. Aiheeseen ja miljööseen on perehdytty kuitenkin huolella, ja se näkyy ja tuntuu. Ilahduttavaa on myös, että teos osaa leikitellä vanhalla tienristi-myytillä ja vääntää sitä vähän uuteen kulmaan – joskin viimeisellä sivulla mainitusta erään nuoremman englantilaisbändin laulusta olisi saanut paljon enemmän irti, jos olisi alkanut leikitellä sen tunnetuilla ja tunnustetuilla yhteyksillä Mihail Bulgakovin kuuluisimpaan romaaniin…

… muuta eihän sitä yhteen albumiin saa kaikkea mahtumaan. Ehkä pitäisi kirjoittaa idea muistiin ja tehdä sille jotakin itse.

Ohi on taas con

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Kirjailija puuhailee erinäisiä ja lukee ajankuluksi klassikkoa

Joskus 1990-luvun puolivälissä lainasin kirjastosta Volter Kilven klassikon Alastalon salissa ja otin sen mökkilukemiseksi: ajattelin että saaressa olisi aikaa, rauhaa ja 1800-luvun Kustavin retaripiireihin sopiva miljöö. Kohta kolme kyllä täyttyi, mutta kahden ensimmäisen kohdalla oli vähän heikommin, joten hyvä alku kilpistyi muutaman luvun jälkeen. Ne riittivät kuitenkin kertomaan, miksi Alastalon salissa on niin arvostettu kirja – ja samalla, miksi sen lukemista pidetään niin haasteellisena. Siitä lähtien kirja on ollut Tuo pitää lukea kun tulee sopiva hetki -listan kärkisijoilla. Kirjaston kappaleet jouduin palauttamaan pian mökkireissun jälkeen, ja sittemmin hankittu pokkariversio ehti töröttää hyllyssä monta vuotta. Sen tiheän präntin lukeminen tuntui kuitenkin vaikealta. Koska Kilven (1847–1939) kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta ja tekijänoikeus on näin ollen vanhentunut, kirjan teksti on täysin luvallisesti haettavissa Lönnrot-projektin sivuilta. Koska txt-muotoinen tiedosto on tylsää luettavaa e-kirjanlukijan näytöltä, väkersin siitä itse pikaisen ebook-muotoisen taiton.

(Kuulemma Alastalon salissa löytyy nyttemmin myös Elisa kirjan ilmaisvalikoimasta, toivon mukaan vähän taitavammin toteutettuna.)

Sähkökirjaversiokin ehti vanhentua koneella toista vuotta, ennen kuin lopulta ryhdyin lukupuuhaan: vietin viime viikon Anttolassa kuntoutuskurssin seurantajaksolla, ja hiljaisina iltoina oli sopivasti lukuaikaa ja -rauhaa. Anttolasta palattua lukeminen jatkui kotona ja linjurimatkalla Loviisaan kääntäjäkollegan kuusikymppisille.

Spoilerivaroitus! /

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kustavin saaristokunnassa Varsinais-Suomen rannikolla. Herman Mattson, Alastalon tilan isäntä, kapteeni ja retari (laivanvarustaja), kutsuu lähiseudun isäntiä, retaritovereita kotiinsa tärkeälle asialle. Kustavissa on varustettu ja purjehdittu vain yksi- tai kaksimastoisia jahteja, kuunareita ja prikejä, ja nyt olisi tarkoitus allekirjoittaa suuremman aluksen, kolmimastoisen parkin peruskirja. Äijät kokoontuvat saliin, heille tarjoillaan kahvia ja totia. Kerrotaan pari pitkää tarinaa, kinastellaan, kyräillään, leukaillaan, vilkuillaan sivusilmin muita miehiä ja silloin tällöin salissa tarjoilemassa piipahtavaa Siviä-tytärtä, ja lopulta kirjoitetaan nimet paperiin. Kirjan päättyessä, sähkökirjan seitsemisensataa sivua ja muutaman tuntia myöhemmin, miesjoukko siirtyy talon emäntäväen kattamaan pitopöytään.

/spoilerivaroitus

No ei, juoni ei ole tässä kirjassa mikään oleellinen asia. Muutama tuttava on kertonut lukevansa Alastaloa luvun sieltä, toisen täältä, silloin tällöin. Se on erinomainen tapa käyttää tätä kirjaa. Huikeinta tässä romaanissa on sen kieli, kieli ja tajunnanvirtainen tapa kirjata ylös kulloisenkin näkökulmahenkilön mielenjuolahduksia kuin minäkin reaaliaikaisena tallenteena.

Ja Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän oli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja kerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun ensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi savun kiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli laikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi paksuviansa, laski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille, joista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan salin halki, ja pöyhi polstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin kulmitse varjon peittoihin kuin olisi itsensä niellyt. »Miksemme parkkia rakentaisi?» virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun samoamilta miesten kehään. »Sen ajan kukko kiekasee, kuin kurkku on kurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää. Mikäs virka kellon taululla seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto piukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella nukkumista, norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava kahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin leiviskä asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin miehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä pystyttämättä, kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä nyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi tiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat toroon!» Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että äänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä partaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. »Miksemme parkkia rakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta metsissä muittenkin kompeitten varalta kuin kolmekyynäräisen arkun?» sanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa.

Kilven kieli nyökkää usein ja tiiviisti kalevalaiselle runoperinteelle, alkusointuineen ja rytmeineen, mutta tekee siitä omaansa. Epäilen että kirjailija on sekoittanut joukkoon melkoisen ryväskän itse kseksimiään murresanoja ihan vain siksi että ne sattuvat sopimaan muiden sanojen sekaan. Muuten huomasin, että kirjasta saa aika tavalla enemmän irti, kun tuntee ainakin perusasioita purjehtimisesta ja purjelaivojen tekniikasta: parkit, prikit, plokit ja pukspröötit kannattaa ottaa haltuun ennen Alastaloon tarttumista.

Kilven tekstissä kiehtoo sekin, että suomalaisen kirjallisuuden klassikot tahtovat kovin usein olla sisämaasta, maalta tai kaupungista. Suomen rannikot ovat tietysti vanhastaan olleet perin ruotsinkielisiä, joten ei ole yllättävää että suurin osa saaristolaisista kertovasta kirjallisuudesta on alun perin kirjoitettu juuri ruotsiksi – Myrskyluodot ja Jäät sun muut.

Romaanin aloittaa ”esiluvuksi” nimetty itsenäinen novelli ”Kirkkomaa”, joka toimii koskettavana ja tavattoman haikeana johdatuksena vuosikymmenten takaiseen, Kilven lapsuuden ajan kauan sitten kadonneeseen maailmaan, jota Kilpi Saaristosarjassaan kuvaa.

Luulen, että palaan tähän kirjaan – ja Kilven muuhunkin tuotantoon – vielä usein, etenkin kun huomasin itsekin miten hyvin romaania voi lukea luku kerrallaan, taukojen kera. Alastalon salissa on kirjailijalle oivaa oppia siitä, miten taiten käytetään näkökulmatekniikkaa, jota itsekin olen, joskin hieman toisin keinoin ja tavoittein, omissa romaaneissani harrastanut. Kilpi osaa tarttua hetkeen, jotakuinkin kirjaimellisesti, osaa mennä henkilönsä nahkoihin ja pysyä siellä hyvän tovin, tutkiskella mitä henkilö kokee oikeaksi ja mitä vääräksi, miksi hän puhuu ja tekee niin kuin tekee. Tämän hän kirjoittaa auki lumoavaksi, leikitteleväksi sanojen ryöpyksi. Ei ihme, että Alastalon salissa on arvostettu kirjallisen modernismin suureksi klassikoksi, Joycen, Proustin ja kumppaneiden rinnalle.

Minä en ole sitä mitä minä kuvittelen

Piti lukemani jotakin aivan muuta – ennen kaikkea vielä lukematonta lähdematskua Hunanin kirjoittamiseen – mutta tulin tarttuneeksi ohueen, punakantiseen kirjaan jonka olin pari vuotta sitten tullut hommanneeksi New Scientistin positiivisen arvion innoittamana. Saattaa hyvin olla, että tämäkin opus antaa kirjaan vallan hyvää ainesta.

Erityisesti lasten kehitykseen perehtyneen brittiläisen kognitiotieteilijän Bruce Hoodin kirja The Self IllusionWhy there is no ’you’ inside your head (Constable/Dutton 2012) esittelee leppoisaan tyyliin läpi monia keskeisiä – ja jopa kliseenomaisesti siteerattuja – kokeita, joilla viimeisen sadan vuoden mittaan on pyritty hahmottelemaan, miten tietoisuus toimii ja hahmottaa itseään – siis kirjan nimen ”minää”. Hood haluaa osoittaa, miten ristiriitainen ja epämääräinen tämä minä käsite on, ja onnistuu siinä varsin hyvin.

Hän ei, sivumennen sanoen, missään vaiheessa rinnasta ”minän” käsitettä ajatukseen ”sielusta”. Minulle tämä tuli mieleen oikeastaan jo kirjan alkumetreillä, mutta ehkäpä meidän uskonnollisten vakaumuksiemme (puutteiden) erot selittävät, miksei Hood halunnut sotkea itseään siihen soppaan. Ymmärrän kyllä, eikä minullakaan ole tähän asiaan muuta sanottavaa kuin tämä irrallinen heitto.

Hood viittaa minä-käsitykseen useita kertoja sanalla narrative, ”kertomus”: hänen näkemyksensä mukaan minä on pitkälti (epäluotettavista) muistoista ja niiden tulkinnoista koostuva kertomus siitä, mitä ”minä” on. Hänen mukaansa minä on pitkälti myös yksilön ympäristönsä kautta määrittelemä:

Ylle lainatussa kaaviossa YOU-sanan ympärillä ei ole kehäviivaa, mutta jotakuinkin jokainen on näkevinään sen ympärillä ympyrän. Vastaavalla tavalla minun käsitykseni siitä mitä ”minä” olen on syntynyt kaikesta siitä mitä tämän jotakuinkin kuvitteellisen minän ympärillä on tapahtunut (tai minä kuvittelen tapahtuneen), mikä on suhteeni läheisiini, ystäviini, työhöni, harrastuksiini,…

Hood näkee yksilön hyvin vahvasti osana yhteisöjään, ja siksi hän antaa tilaa monille (kiistanalaisillekin) kokeille, joissa on tutkittu esimerkiksi ihmisen alttiutta totella käskyjä silloinkin kun näemme niiden olevan vahingollisia muille. (Tunnetuin esimerkki näistä on Stanley Milgramin sähköšokkikoe 1960-luvulta.) Tässä yhteydessä hän pohtii hetken ajan myös minä-käsitteeseen sisältyviä kulttuurieroja ja toteaa, aivan oikein, että hyvin suuri osa siitä mitä olemme oppineet ryhmä- ja yksilöpsykologiasta on peräisin kokeista, joiden koehenkilöt ovat eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia yliopisto-opiskelijoita: heidän joukossaan on (etenkin Yhdysvalloissa) jonkin verran aasialaistaustaista väkeä (lähinnä Kiinasta tai Japanista), mutta siitä huolimatta valikoima on perin yksipuolinen: on vaikeaa kuvitella, että keski- tai yläluokkainen, euroamerikkalainen, pääosin miespuolisista 20–30-vuotiaista koostuva otos olisi koko ihmiskunnan mittakaavassa kovinkaan edustavaa sakkia. Kovin kauaa Hood ei tätä kuitenkaan tule murehtineeksi, vaan jatkaa eteenpäin ja alkaa taas suhtautua käytettävissä olevaan koeaineistoon universaalina. Tämä ei ole suinkaan ainoa asia, mikä saa Hoodin argumentoinnin tuntumaan joskus vähän hatarasti perustellulta, mutta toisaalta: tämä on lyhyt ja kevyt johdatus minä-käsitteen ongelmiin, ei perusteellinen selvitys.

Sellaisena kirja on varsin viihdyttävää ja valaisevaa luettavaa, siinäkin tapauksessa että monet esimerkkeinä käytetyistä klassisista (ja nykyään perin epäeettisiksi laskettavista) kokeista olisivat jo ennestään tuttuja. Kirjailijalle – kirjailijallekin – on joka tapauksessa hyvin terveellistä pohtia, mikä se oikein on se kapine tuossa viitisen senttiä silmien takana, joka näitä sormia ohjailee kirjoittamaan näitä sanoja tähän näin.

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)