Kategoria: Kiina

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)

 

Mediakansanmurha 1937

Toisin kuin meille on koulussa opetettu, toinen maailmansota ei alkanut syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolaa. Yksi sodan keskeisiä osapuolia, Japani, oli hyökännyt Kiinaan jo vuosikymmenen alussa. Kansainväliseksi mediatapahtumaksi sota nousi kuitenkin vasta syksyllä 1937, kun Japani laajensi hyökkäystään Mantšurian ja Pohjois-Kiinan ohella myös etelämmäksi ja valloitti ensin Shanghain ja sitten Kiinan silloisen pääkaupunkin Nanjingin.* Jälkimmäisen kaupungin väestön tuhoaminen oli niin raakaa, silmitöntä ja avointa kansanmurhaa, että järkytys levisi kaikkialle maailmaan, ja pakotti Japanin (hieman) suitsimaan omiakin tiedotusvälineitään. Sodankäynnin menetelmiin kohu ei juurikaan vaikuttanut, ei siellä eikä missään muuallakaan.

Kiinalaissukuinen amerikkalainen tietokirjailija Iris Chang (1968–2004) tutustui Nanjingin tapahtumiin alkuaan kaupungista paenneiden isovanhempiensa avulla. 1990-luvun alussa hän rupesi tutkimaan järjestelmällisesti tätä historiankirjoissa perin vähälle huomiolle jäänyttä kansanmurhaa ja onnistui haastattelemaan lukuisia vielä elossa olleita silminnäkijöitä. Tuloksena oli melkoista kansainvälistä huomiota saavuttanut kirja The Rape of Nanking – The Forgotten Holocaust of World War II (1997). Etenkin japanilaiset nationalistit ovat kovasti yrittäneet kiistää Changin kirjaamien tapahtumien todenmukaisuutta, mutta valitettavasti (jopa heidän itsensä esiin kaivamat) todisteet ja aikoinaan sekä Japanissa että muualla maailmassa julkaistut kuvaukset silmittömistä joukkoraiskauksista, massateloituksista, päänkatkaisukilpailuista ja muista raakuuksista tuntuisivat pitävän paikkansa. Arviot kuusiviikkoisen teurastuksen uhrien määrästä vaihtelevat noin 80 000:sta neljännesmiljoonaan ihmiseen. Vammautuneita ja traumatisoituneita lienee ollut moninkertaisesti.

Mediakohu sai japanilaisetkin lehdet hillitsemään alkuun perin avointa ja voitonriemuista kuvailuaan siitä miten urheat sotilaat kohtelivat sitä kansaa jota he pitivät pikemminkin ”sikoina” kuin ihmisinä. Jossain määrin kohu – ja joidenkin korkeiden upseerien tunnontuskat – hillitsivät myös niin Japanin kuin kaikkien muidenkin maiden sotien ja sisällissotien hillitöntä joukkoraiskauskulttuuria. Tässä tapauksessa tapahtumat johtivat sotilasbordellien perustamiseen, mutta valitettavasti suuri osa niiden ”lohtunaisista” oli sinne väkisin vietyjä korealaisia ja kiinalaisia.

Chang on tiivistänyt tapahtumat vain 250 sivuun (ja noin 50 sivun lähdeviitteisiin ja huomautuksiin). Kirjan ensimmäinen puolisko kuvailee joulukuun 1937 tapahtumia kolmelta eri kantilta: Japanin sotavoimat, kiinalainen siviiliväestö ja kolmantena kaupungin eurooppalaisväestö ja näiden perustama suojavyöhyke, jonne saatiin ainakin tilapäiseen turvaan aikamoinen määrä nanjingiläisiä naisia, lapsia ja miehiä – tosin sotilaat tekivät alueelle päivittäisiä ”tarkastuksia” ja raastoivat sieltä jotakuinkin summanmutikassa väkeä raiskattavaksi ja/tai teloitettavaksi. Mielenkiintoista kyllä suojavyöhykkeellä tärkeinä toimijoina oli – natseja. Diplomaatti ja liikemies John Rabe  oli toiminut kansallissosialistisen puolueen paikallisluottamustehtävissä, ja Nanjingin teurastuksen aikaan hän tovereineen käytti hakaristikäsivarsinauhaa suojellakseen itseään ja pelastettavia siviileitä natsi-Saksan liittolaismaan sotilaiden silmittömältä väkivallalta. (Saksaan palattuaan Rabe yritti kiinnittää natsipuolueen johdon huomiota japanilaisten raakuuksiin, mutta joutui Gestapon tarkkailulistalle. Sodan jälkeen sekä neuvostoliittolaiset että amerikkalaiset kuitenkin kohtelivat häntä pitkään natsina.)

Lähes yhtä paljon tilaa Chang käyttää kuvaillakseen sodanjälkeisiä suhtautumisia Nanjingin tapahtumiin – tai pikemminkin suhtautumisen puutetta. Käskyt Nanjingin valtauksen toimintatapoihin ovat ilmeisesti tulleet suoraan keisarillisen perheen piiristä, mutta keisarillinen perhe selvisi sodasta ja sen jälkipyykistä täysin koskemattomana. Japanissa ei ole koskaan käyty toisen maailmansodan raakuuksista samanlaista tilintekoa kuin Saksassa. Kylmän sodan alkamisen johdosta Yhdysvallat alkoi avokätisesti rahoittaa Japanin jälleenrakennusta eikä rauhansopimuksessa lykättyjä sotakorvauksia ole koskaan pantu maksuun. Väkivallan uhrit ovat kokeneet, että Kiinan kansantasavaltakaan ei ole pysynyt heidän tukenaan, vaan on hyssytellyt tapahtumia Japanin kaupan tarjoamien taloudellisten etujen vuoksi. Japanissa iso osa toista maailmansotaa kuitataan koulukirjoissakin muutamalla virkkeellä. Monet ovat suhtautuneet maansa rooliin sodassa jonkinlaisena pyhänä ristiretkenä eurooppalaisten imperialistien ryöstövaltaa vastaan.†

Tällaiset kommentit tietysti pistävät pohtimaan asioita lähempää kotia. Suomi oli 1940-luvulla Japanin ja Saksan liittolainen, ja osa suomalaisista – myös sodanjohdossa – kannatti samanlaisia mielipiteitä ”rotujen” luontaisesta epätasa-arvosta. Suomen osuus toisessa maailmansodassa nähdään sekin mielellään puhdasotsaisena ristiretkenä absoluuttista pahuutta vastaan. Viime vuosina on varovasti alettu kertoa oloista Vienan Karjalan suomalaisjohtoisilla keskitysleireillä, mutta onko muutakin mistä ei vieläkään haluta tietää? En tiedä. Toivottavasti ei.

Iris Changin kirja on näjemmä ilmestynyt myös Heikki Salojärven suomennoksena Nankingin verilöyly (WSOY 2006). En oikein osaa sanoa pitäisikö kirjan lukemista suosittaa: tämä on ahdistavaa historiaa. Näistä tapahtumista on kuitenkin erittäin tärkeää tietää, sillä historiasta mitään tietämättömät tai vääristellyn historian uhrit ovat toistaneet samanlaisia tekoja, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, eri puolilla maailmaa senkin jälkeen.

Kiinnostavaa on Changin japanilaissotilaita käsittelevässä osuudessa esittämä, useisiin todistajanlausuntoihin perustuva huomio: Raakuudet, raiskaukset ja summittainen murhaaminen eivät olleet japanilaissotilaille(kaan) millään tavoin luontaisia, vaan heitä piti opettaa niihin, järjestelmällisesti, julmasti ja tinkimättä. Vasta sen jälkeen teurastus alkoi sujua kuin luonnostaan.

___
* Nykyisin käytetyn pinyin-translitterointistandardin mukaan kaupungin nimi kirjoitetaan ”Nanjing”. Vanhemman Wade-Giles-järjestelmän mukainen kirjoitusasu on yhä edelleen etenkin Yhdysvalloissa suosittu ”Nanking”.
† Onhan tässäkin tietysti vissi peränsä. Eurooppalaisten toiminta Aasiassa oli 1800–1900-luvuilla luokattoman törkeää ryöstämistä. Mutta siitä kärsi eniten muu Aasia kuin Japani, ja muita maita paremmin korttinsa pelannut Japani liittyi itse asiassa 1800-luvun lopulla riemumielin muiden imperialistien ryöstöporukan jatkoksi.

Postmessum

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Ylpeyden ja nöyryytysten jälkeen

Matkalukemiseksi on hyvä valita jotakin kevyttä, mahdollisesti sellaista jonka voi huoletta jättää matkakohteeseen muiden iloksi. Tai sähkökirjanlukijan, jossa kulkee kokonainen kirjasto helposti mukana. Minulla oli tosin Kiinan-reissulla, kaikkine välilentoineen, jotakin jota oli hyvin hankalaa saada sullottua lentokoneen istuintaskuun: tuhatsivuinen tiiliskivi.

Immanuel C. Y. Hsü (1923–2005, alkuperäinen nimi pinyin-translitteroituna Xú Zhōngyuē) oli erittäin arvostettu Kiinan-tutkija ja The Rise of Modern China (Oxford University Press 2000, täydennetty laitos alkuaan vuonna 1970 ilmestyneestä teoksesta) on hänen tunnetuin julkaisunsa.

Kuten Hsü esipuheessaan ilmoittaa, Kiinan viimeisen vuosisadan historiaa on vaikeaa ymmärtää tuntematta parin edeltävän vuosisadan historiaa. Niinpä teos alkaa 1600-luvun puolivälistä, jolloin matšujen Qing-dynastia kaappasi Kiinan vallan korruptoituneelta ja väsähtäneeltä Ming-dynastialta, ja samaan aikaan Kiinan vesillä alkoi ensi kertaa liikkua eurooppalaisia laivoja.

Nykyään on aikamoisen vaikeaa käsittää, miten eristyksissä omassa omahyväisyydessään Kiina oli siihen asti ollut, ja yritti olla vielä hyvän aikaa. Ei maalla ollut muita tasaveroisia neuvottelukumppaneita ympäristössään, vain heikompia barbaari- ja vasallivaltioita. Vielä 1800-luvun loppupuolellakin hallinnolle oli täysin käsittämätön ajatus, että pääkaupunkiin pitäisi päästää ulkomaalaisia diplomaatteja asumaan vakinaisesti. Siihen asti oli riittänyt aivan hyvin, että ulkomaiden lähetystöt tulivat tuomaan kunnianosoituslahjansa keisarille ja häipyivät saman tien kotimaihinsa. Ylimielisyydelle oli syynsä: Kiina oli ollut Aasian kiistämätön kulttuurikeskus ja voimakkain valtio vuosisatojen ajan. Mutta se ei ollut sitä enää. Viimeistään oopiumsodat olivat osoittaneet, ettei Kiina enää pystynyt puolustamaan omaa aluettaan, ja ulkovallat – etenkin eurooppalaiset mutta myös japanilaiset – käyttivät tilaisuutta hyväkseen. 1800-luku ja 1900-luvun alkupuoli olivat yhtä nöyryytysten sarjaa. Kiinaan alettiin maailmalla suhtautua sen koon ja vaikutusvallan arvoisella tavalla vasta 1970-luvulta alkaen, kun maan diplomaattinen ja taloudellinen eristäminen/eristäytyminen alkoi päättyä. Sittemmin kehitys onkin ollut vauhdikasta: tämän vuosikymmenen loppuun mennessä Kiina on todennäköisesti maailman suurin talous.

(Tämän(kin) kirjan jälkeen on surkuhupaista seurata muiden entisten suurvaltojen ja tulevien entisten suurvaltojen sinnikästä, mutta toivotonta pyristelyä oman verrattomuutensa kuplassa. Venäjän ohella tulevat mieleen tietenkin Britannia, Ranska ja, pikku hiljaa, myös Yhdysvallat.)

Nöyryytysten ja silkan sumeilemattoman hyväksikäytön aiheuttama katkeruus on näkynyt maan tunnelmissa ja politiikassa pitkään. Se vaikutti myös kommunisti-Kiinan välirikkoon Neuvostoliiton kanssa 1950-luvulla, kun kiinalaiset saivat tarpeekseen alempiarvoisten ulkomaalaisten komentelusta ja päättivät jatkaa sosialismin rakentamista omin voimin ja Maon ajatuksin. Neuvostoliitto ei ottanut välirikkoa kovinkaan hyvin. Minulle oli aivan uusi tieto, että neuvostojohto tiedusteli 60- ja 70-luvuilla aivan vakavissaan Yhdysvalloilta, pahastuisivatko jenkit jos NL tuhoaisi Kiinan ydinlaitokset pikkupikkiriikkisillä ydinpommi-iskuilla. Kaikeksi onneksi amerikkalaisilla oli järki päässään. Kahden suurimman sosialistisen yhteiskunnan keskinäinen kinastelu ja väliin aivan avoin sodankäynti epäilemättä nopeutti Neuvostoliiton romahdusta taloudellisten resurssien huvetessa. Kiina selvisi paremmin – tosin sosialismia tai kommunismia ei maassa taida enää juuri olla missään muualla kuin johtavan puolueen nimessä ja juhlapuheissa. Maa muistuttaa nykyään pikemminkin eteläamerikkalaista oikeistodiktatuuria, jossa talous ja taloudelliset toimijat määräävät kaikesta. Paikallistasolla korruptio ja hallinnon toimimattomuus lienee jo saavuttanut Ming- ja Qing-dynastioiden loppuaikojen tason, ja sen ovat huomanneet valtakunnan tason päättäjätkin jo kauan sitten. Kiinassa dynastiat ovat nimittäin useinmiten vaihtuneet talonpoikaiskapinoiden ansiosta* – kungfutselaisen opin mukaan kelvoton hallitsija menettää taivaallisen mandaattinsa hallita – ja nykyjohto on keskittynyt pitämään kaikki kapina-ajatukset mahdollisimman visusti kurissa.

Hsün historiikki pitäytyy enimmäkseen aika neutraaleissa äänenpainoissa niin keisarikunnan, Kiinan tasavallan, Kiinan kansantasavallan kuin Taiwaninkin (virallisesti Kiinan tasavalta) asioiden suhteen. Joissain kohti tämä neutraalius muistuttaa tosin välinpitämättömyyttä: Hsü mainitsee 1950-luvun ”Suuren harppauksen” kauden negatiivisista puolista teollisuustuotannon romahduksen, mutta ei kerro sanallakaan niistä (ilmeisesti) miljoonista kiinalaisista, jotka kuolivat nälkään tämän huonosti mietityn ja vielä huonommin toteutetun teollistamisen edistämisyrityksen aikana. Mutta kirjan näkökulma on muutenkin usein kovin hallinnollispainotteinen. Mielelläni olisin kuullut enemmän esimerkiksi siitä, miten Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit käytännössä järjestettiin 1920-luvun alussa: ketkä olivat äänioikeutettuja, keillä oli (käytännössäkin) mahdollisuus äänestää, miten ehdokasasettelu ja kampanjointi toteutettiin maassa, jonka väestöstä oli tuolloin valtaosa lukutaidottomia. Nyt Hsü tarjoaa vain suppeita vaalituloksia.

Puutteistaan huolimatta The Rise of Modern China on mainio, luistavasti kirjoitettu esitys Kiinan muutoksen vuosisadoista. Suosittelen sitä lämpimästi, mutta valitettavasti en voi lainata omaa kappalettani kenellekään. Sen sivunlaidat ja sisäkannet toimivat nimittäin reissun aikana muistikirjoina ja täytin alleviivauksilla, kommenteilla, juoni-ideoilla ja kaikenlaisilla muilla huomautuksilla. Lisäksi taittelin sivujen kulmat koirankorville. (Älkää te tehkö kirjoillenne mitään samanlaista, ellei siihen ole hyvää syytä.) Tämä kappale mennee sitten joskustulevaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kirjailija-arkistoon yhdessä muiden Hunan-romaanin mapitettujen muistiinpanojen ja materiaalien mukana.

___
* Itse asiassa sekä Han-dynastian ensimmäinen keisari Gauzu (206–195 eKr.) että Ming-dynastian ensimmäinen keisari Hongwu (1368–98 jKr.) nousivat talonpoikaisluokasta, ainakin jälkimmäinen vielä perin köyhistä oloista.

Kolmas kvartaali

Blogissa on ollut viime viikot perin hiljaista. Pahoittelut siitä, mutta minulla on ollut asiaintilalle hyvä syy. Olen viettänyt pari viikkoa maassa, johon seuraava romaanini sijoittuu.

Tämänkertainen kiertomatka ei suoranaisesti kohdistunut Hunanin tapahtumapaikoille – siis Hunanin maakuntaan Jangtse-joen keskijuoksulla – vaan oli tavanomaisempi kiertomatka tunnetuimman pään kiinalaiskohteissa. Minähän olen käynyt Changshassa, Cilissä, Dayongissa ja muutamassa muussa kirjani päähenkilölle keskeisessä kaupungissa edellisellä kiinanreissullani kaksikymmentäkolme vuotta sitten, jolloin miljööt olivat luultavasti aika paljon lähempänä 30- ja 40-luvun tunnelmia kuin nyt.

Tajusin tosin vasta paikan päällä, että oli mukana yksi kirjan kannalta oleellinen paikka, jossa en ole ennen käynyt.

Päähenkilöni saapui Kiinaan vuonna 1935 Shanghain kautta, ja lähti saman kaupungin kautta vuonna 1946. Huangpu-joen rantakadun, kuuluisan The Bundin, viereiset rakennukset olivat olemassa jo silloin, tosin vuonna 1946 paljon kehnommassa kunnossa kuin aikaisemmin tai nykyään. Vaikka Shanghaita ei hävitettykään yhtä mielipuolisen raivon vallassa kuin lähellä olevaa Kiinan tasavallan pääkaupunkia Nankingia (nyk Nanjing), eivät japanilaishyökkääjät jättäneet tätäkään taajamaa ehjäksi.

Shanghaihin, Shanghain historiaan ja sen kaupunginosiin liittyy muutamia (muitakin) mielenkiintoisia kirjaankelpaavia detaljeja, joita tulin reissun aikana ajatelleeksi. Vaikka Hunanista ei olekaan tulossa mitään ”normaalia” historiallista romaania – tai ehkä pikemminkin: ei pelkästään historiallista romaania – kirjassa on olemassa sekin puoli, ja siihen puoleen kuuluu näkökulmien tuominen tuttuihin tai tuntemattomampiin historiallisiin tapahtumiin.

Reissu ja reissunjälkeiset jetlag-yövalvomiset ovat valottaneet minulle myös tapoja käsitellä kirjan niitä puolia, jotka eivät ole historiallista romaania.

Oli matkakohteena kyllä entisestään tuttujakin paikkoja. Beijingissä tuli käytyä edellisen reissun kohteisiin kuuluneet Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja tietenkin myös Muuri, joskin eri kohdasta kuin viimeksi. Edelliskerralla etenkin Kielletystä kaupungista tuli kuva hiljaisena, seesteisenä paikkana, tällä kertaa ei: kaupungin kaikki turistikohteet olivat täynnä enimmäkseen kiinalaisia turisteja, joten hälyä, melua ja ihmisiä piisasi.

Beijing ei noussut tälläkään kertaa lempikaupunkieni joukkoon. Holtittomasti paisunut yksityisautoilu saasteisine seurauksineen olisi opettavaista seurattavaa niille, joiden mielestä Helsinginkin keskusta pitäisi tunkea mahdollisimman täyteen peltikopperoita. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa kulua hyvinkin helposti pari tuntia, vuorokaudenajasta riippumatta. Kiinalle aikaisemmin niin tunnusomaiset polkupyörät ovat enimmäkseen kadonneet, tilalle on tullut mopoja ja skoottereita, onneksi sentään sähkökäyttöisinä versioina. Jalankulkijoita on perin vähän – niin vähän, että kahvila- ja ravintolakadutkin tuntuvat iltasella miltei aavemaisen autioilta. S:lle kaupungista massiivisine ja mahtipontisine julkisille rakennuksineen tuli mieleen edesmennyt Neuvostoliitto.

Seuraava matkakaupunkimme oli Kiinan muinainen pääkaupunki Changan eli nykyinen Xian, jonka kaupunginmuurilta tämän postauksen ensimmäinen kuva on peräisin. Xianin tunnetuin (ja vaikuttavin) turistikohde on tietenkin vähän matkaa itse kaupungin ulkopuolelta kaivettu ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin hautamonumentin ympärille ryhmitelty terrakotta-armeija.

Päähenkilöni ei yhdentoista Kiinan-vuotensa juurikaan päässyt ihailemaan matkailunähtävyyksiä: hänen tullessaan maa oli sisällissodassa ja pari vuotta myöhemmin sodassa Japania vastaan, ja Japanin lopulta antauduttua 1945 jälleen sisällissodassa, joten huvimatkailua ei ollut juurikaan mahdollista harrastaa. Kirjailija suhtautuikin reissuunsa etukäteen lähinnä silkkana turismina, mutta matkan varrella tuli pikaisesti piipahdettua myös paikoissa, joista on hyötyä tekstin ja tekstin miljöiden kannalta.

Etenkin Guilinin lähellä olevissa Yangshuon ja Daxun pikkukaupungeissa sekä Longjin vuorilla kävelimme kaduilla, jotka olisivat hyvin voineet olla 1930-luvulta – kunhan maisemasta poistaa ensin sielunsa silmillä sähköt, sähkömopot ja karuimmankin näköisessä kämpässä hehkuvat taulutelevisiot.

Monista muistakin syistä Guilinin seutu nousi tällä reissulla lempikohteiden joukkoon. Tempo tuntui olevan vähän rauhallisempaa verrattuna kohti kaikkea uutta ja hienoa rynnistävään muuhun Kiinaan, tunnelma Beijingin neuvostoliittolaisuuden ja Xianin lähes yhtä mahtipontisen mutta kiiltelevämmän amerikkalaisuuden sijaan ikään kuin eteläeurooppalaisempaa.

Muuten apurahakauden kolmannesta vuosineljänneksestä haukkasi suurimman osan Manu Chao -elämäkerran Clandestino suomentaminen: siihen meni kauemmin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsin oman kirjan suunnitteluun ja kirjoittamisen aloittamiseen vasta syyskuulla. Mutta nyt on suomentajapää vaihtunut taas kirjailijapääksi, ainakin siihen asti kunnes kirjoituspöydälle päsähtävät Clandestinon oikovedokset kustannustoimittajan merkintöineen.

Apurahakaudesta on siis jäljellä enää neljännes, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että aika on tullut käytettyä kohtuullisen hyvin siitäkin huolimatta, että konkreettista tulosta – kirjan tekstiä – on vielä perin vähän. Romaanin kirjoittamisessa itse kirjoittaminen on useinkin vain sadonkorjuuvaihe. Suurin osa työstä tapahtuu ennen sitä, ja sille työlle on iso osa kuluneesta ajasta tullut pyhitettyä.

Kun me olimme me, ja me olimme oikeassa

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.

Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.

Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.

Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.

Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.

Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.

Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.

Ylettömän pitkä Kiina-aiheinen blogahdus

Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.

En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.

Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.

Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.

Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.

Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.


Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.

Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.

Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.

En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.

Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.

Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.

Kuten on aina ennenkin ollut oikein.

Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.

* * *

Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.

Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.

Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.

(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)

Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.

Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.

(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)