Kategoria: Kiina

Kuin elokuvissa

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).

Sukelluksia muualle

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Laitamanterelaisia Keski-maassa

Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.

Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.

Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan  kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.

Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.

Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.

Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.

Mestarin jälkeenjääneet bambuliuskat

Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.

Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut*
putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.

Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.

Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:

Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.

Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.

(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)

Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.

___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)

 

Mediakansanmurha 1937

Toisin kuin meille on koulussa opetettu, toinen maailmansota ei alkanut syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolaa. Yksi sodan keskeisiä osapuolia, Japani, oli hyökännyt Kiinaan jo vuosikymmenen alussa. Kansainväliseksi mediatapahtumaksi sota nousi kuitenkin vasta syksyllä 1937, kun Japani laajensi hyökkäystään Mantšurian ja Pohjois-Kiinan ohella myös etelämmäksi ja valloitti ensin Shanghain ja sitten Kiinan silloisen pääkaupunkin Nanjingin.* Jälkimmäisen kaupungin väestön tuhoaminen oli niin raakaa, silmitöntä ja avointa kansanmurhaa, että järkytys levisi kaikkialle maailmaan, ja pakotti Japanin (hieman) suitsimaan omiakin tiedotusvälineitään. Sodankäynnin menetelmiin kohu ei juurikaan vaikuttanut, ei siellä eikä missään muuallakaan.

Kiinalaissukuinen amerikkalainen tietokirjailija Iris Chang (1968–2004) tutustui Nanjingin tapahtumiin alkuaan kaupungista paenneiden isovanhempiensa avulla. 1990-luvun alussa hän rupesi tutkimaan järjestelmällisesti tätä historiankirjoissa perin vähälle huomiolle jäänyttä kansanmurhaa ja onnistui haastattelemaan lukuisia vielä elossa olleita silminnäkijöitä. Tuloksena oli melkoista kansainvälistä huomiota saavuttanut kirja The Rape of Nanking – The Forgotten Holocaust of World War II (1997). Etenkin japanilaiset nationalistit ovat kovasti yrittäneet kiistää Changin kirjaamien tapahtumien todenmukaisuutta, mutta valitettavasti (jopa heidän itsensä esiin kaivamat) todisteet ja aikoinaan sekä Japanissa että muualla maailmassa julkaistut kuvaukset silmittömistä joukkoraiskauksista, massateloituksista, päänkatkaisukilpailuista ja muista raakuuksista tuntuisivat pitävän paikkansa. Arviot kuusiviikkoisen teurastuksen uhrien määrästä vaihtelevat noin 80 000:sta neljännesmiljoonaan ihmiseen. Vammautuneita ja traumatisoituneita lienee ollut moninkertaisesti.

Mediakohu sai japanilaisetkin lehdet hillitsemään alkuun perin avointa ja voitonriemuista kuvailuaan siitä miten urheat sotilaat kohtelivat sitä kansaa jota he pitivät pikemminkin ”sikoina” kuin ihmisinä. Jossain määrin kohu – ja joidenkin korkeiden upseerien tunnontuskat – hillitsivät myös niin Japanin kuin kaikkien muidenkin maiden sotien ja sisällissotien hillitöntä joukkoraiskauskulttuuria. Tässä tapauksessa tapahtumat johtivat sotilasbordellien perustamiseen, mutta valitettavasti suuri osa niiden ”lohtunaisista” oli sinne väkisin vietyjä korealaisia ja kiinalaisia.

Chang on tiivistänyt tapahtumat vain 250 sivuun (ja noin 50 sivun lähdeviitteisiin ja huomautuksiin). Kirjan ensimmäinen puolisko kuvailee joulukuun 1937 tapahtumia kolmelta eri kantilta: Japanin sotavoimat, kiinalainen siviiliväestö ja kolmantena kaupungin eurooppalaisväestö ja näiden perustama suojavyöhyke, jonne saatiin ainakin tilapäiseen turvaan aikamoinen määrä nanjingiläisiä naisia, lapsia ja miehiä – tosin sotilaat tekivät alueelle päivittäisiä ”tarkastuksia” ja raastoivat sieltä jotakuinkin summanmutikassa väkeä raiskattavaksi ja/tai teloitettavaksi. Mielenkiintoista kyllä suojavyöhykkeellä tärkeinä toimijoina oli – natseja. Diplomaatti ja liikemies John Rabe  oli toiminut kansallissosialistisen puolueen paikallisluottamustehtävissä, ja Nanjingin teurastuksen aikaan hän tovereineen käytti hakaristikäsivarsinauhaa suojellakseen itseään ja pelastettavia siviileitä natsi-Saksan liittolaismaan sotilaiden silmittömältä väkivallalta. (Saksaan palattuaan Rabe yritti kiinnittää natsipuolueen johdon huomiota japanilaisten raakuuksiin, mutta joutui Gestapon tarkkailulistalle. Sodan jälkeen sekä neuvostoliittolaiset että amerikkalaiset kuitenkin kohtelivat häntä pitkään natsina.)

Lähes yhtä paljon tilaa Chang käyttää kuvaillakseen sodanjälkeisiä suhtautumisia Nanjingin tapahtumiin – tai pikemminkin suhtautumisen puutetta. Käskyt Nanjingin valtauksen toimintatapoihin ovat ilmeisesti tulleet suoraan keisarillisen perheen piiristä, mutta keisarillinen perhe selvisi sodasta ja sen jälkipyykistä täysin koskemattomana. Japanissa ei ole koskaan käyty toisen maailmansodan raakuuksista samanlaista tilintekoa kuin Saksassa. Kylmän sodan alkamisen johdosta Yhdysvallat alkoi avokätisesti rahoittaa Japanin jälleenrakennusta eikä rauhansopimuksessa lykättyjä sotakorvauksia ole koskaan pantu maksuun. Väkivallan uhrit ovat kokeneet, että Kiinan kansantasavaltakaan ei ole pysynyt heidän tukenaan, vaan on hyssytellyt tapahtumia Japanin kaupan tarjoamien taloudellisten etujen vuoksi. Japanissa iso osa toista maailmansotaa kuitataan koulukirjoissakin muutamalla virkkeellä. Monet ovat suhtautuneet maansa rooliin sodassa jonkinlaisena pyhänä ristiretkenä eurooppalaisten imperialistien ryöstövaltaa vastaan.†

Tällaiset kommentit tietysti pistävät pohtimaan asioita lähempää kotia. Suomi oli 1940-luvulla Japanin ja Saksan liittolainen, ja osa suomalaisista – myös sodanjohdossa – kannatti samanlaisia mielipiteitä ”rotujen” luontaisesta epätasa-arvosta. Suomen osuus toisessa maailmansodassa nähdään sekin mielellään puhdasotsaisena ristiretkenä absoluuttista pahuutta vastaan. Viime vuosina on varovasti alettu kertoa oloista Vienan Karjalan suomalaisjohtoisilla keskitysleireillä, mutta onko muutakin mistä ei vieläkään haluta tietää? En tiedä. Toivottavasti ei.

Iris Changin kirja on näjemmä ilmestynyt myös Heikki Salojärven suomennoksena Nankingin verilöyly (WSOY 2006). En oikein osaa sanoa pitäisikö kirjan lukemista suosittaa: tämä on ahdistavaa historiaa. Näistä tapahtumista on kuitenkin erittäin tärkeää tietää, sillä historiasta mitään tietämättömät tai vääristellyn historian uhrit ovat toistaneet samanlaisia tekoja, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, eri puolilla maailmaa senkin jälkeen.

Kiinnostavaa on Changin japanilaissotilaita käsittelevässä osuudessa esittämä, useisiin todistajanlausuntoihin perustuva huomio: Raakuudet, raiskaukset ja summittainen murhaaminen eivät olleet japanilaissotilaille(kaan) millään tavoin luontaisia, vaan heitä piti opettaa niihin, järjestelmällisesti, julmasti ja tinkimättä. Vasta sen jälkeen teurastus alkoi sujua kuin luonnostaan.

___
* Nykyisin käytetyn pinyin-translitterointistandardin mukaan kaupungin nimi kirjoitetaan ”Nanjing”. Vanhemman Wade-Giles-järjestelmän mukainen kirjoitusasu on yhä edelleen etenkin Yhdysvalloissa suosittu ”Nanking”.
† Onhan tässäkin tietysti vissi peränsä. Eurooppalaisten toiminta Aasiassa oli 1800–1900-luvuilla luokattoman törkeää ryöstämistä. Mutta siitä kärsi eniten muu Aasia kuin Japani, ja muita maita paremmin korttinsa pelannut Japani liittyi itse asiassa 1800-luvun lopulla riemumielin muiden imperialistien ryöstöporukan jatkoksi.

Postmessum

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Ylpeyden ja nöyryytysten jälkeen

Matkalukemiseksi on hyvä valita jotakin kevyttä, mahdollisesti sellaista jonka voi huoletta jättää matkakohteeseen muiden iloksi. Tai sähkökirjanlukijan, jossa kulkee kokonainen kirjasto helposti mukana. Minulla oli tosin Kiinan-reissulla, kaikkine välilentoineen, jotakin jota oli hyvin hankalaa saada sullottua lentokoneen istuintaskuun: tuhatsivuinen tiiliskivi.

Immanuel C. Y. Hsü (1923–2005, alkuperäinen nimi pinyin-translitteroituna Xú Zhōngyuē) oli erittäin arvostettu Kiinan-tutkija ja The Rise of Modern China (Oxford University Press 2000, täydennetty laitos alkuaan vuonna 1970 ilmestyneestä teoksesta) on hänen tunnetuin julkaisunsa.

Kuten Hsü esipuheessaan ilmoittaa, Kiinan viimeisen vuosisadan historiaa on vaikeaa ymmärtää tuntematta parin edeltävän vuosisadan historiaa. Niinpä teos alkaa 1600-luvun puolivälistä, jolloin matšujen Qing-dynastia kaappasi Kiinan vallan korruptoituneelta ja väsähtäneeltä Ming-dynastialta, ja samaan aikaan Kiinan vesillä alkoi ensi kertaa liikkua eurooppalaisia laivoja.

Nykyään on aikamoisen vaikeaa käsittää, miten eristyksissä omassa omahyväisyydessään Kiina oli siihen asti ollut, ja yritti olla vielä hyvän aikaa. Ei maalla ollut muita tasaveroisia neuvottelukumppaneita ympäristössään, vain heikompia barbaari- ja vasallivaltioita. Vielä 1800-luvun loppupuolellakin hallinnolle oli täysin käsittämätön ajatus, että pääkaupunkiin pitäisi päästää ulkomaalaisia diplomaatteja asumaan vakinaisesti. Siihen asti oli riittänyt aivan hyvin, että ulkomaiden lähetystöt tulivat tuomaan kunnianosoituslahjansa keisarille ja häipyivät saman tien kotimaihinsa. Ylimielisyydelle oli syynsä: Kiina oli ollut Aasian kiistämätön kulttuurikeskus ja voimakkain valtio vuosisatojen ajan. Mutta se ei ollut sitä enää. Viimeistään oopiumsodat olivat osoittaneet, ettei Kiina enää pystynyt puolustamaan omaa aluettaan, ja ulkovallat – etenkin eurooppalaiset mutta myös japanilaiset – käyttivät tilaisuutta hyväkseen. 1800-luku ja 1900-luvun alkupuoli olivat yhtä nöyryytysten sarjaa. Kiinaan alettiin maailmalla suhtautua sen koon ja vaikutusvallan arvoisella tavalla vasta 1970-luvulta alkaen, kun maan diplomaattinen ja taloudellinen eristäminen/eristäytyminen alkoi päättyä. Sittemmin kehitys onkin ollut vauhdikasta: tämän vuosikymmenen loppuun mennessä Kiina on todennäköisesti maailman suurin talous.

(Tämän(kin) kirjan jälkeen on surkuhupaista seurata muiden entisten suurvaltojen ja tulevien entisten suurvaltojen sinnikästä, mutta toivotonta pyristelyä oman verrattomuutensa kuplassa. Venäjän ohella tulevat mieleen tietenkin Britannia, Ranska ja, pikku hiljaa, myös Yhdysvallat.)

Nöyryytysten ja silkan sumeilemattoman hyväksikäytön aiheuttama katkeruus on näkynyt maan tunnelmissa ja politiikassa pitkään. Se vaikutti myös kommunisti-Kiinan välirikkoon Neuvostoliiton kanssa 1950-luvulla, kun kiinalaiset saivat tarpeekseen alempiarvoisten ulkomaalaisten komentelusta ja päättivät jatkaa sosialismin rakentamista omin voimin ja Maon ajatuksin. Neuvostoliitto ei ottanut välirikkoa kovinkaan hyvin. Minulle oli aivan uusi tieto, että neuvostojohto tiedusteli 60- ja 70-luvuilla aivan vakavissaan Yhdysvalloilta, pahastuisivatko jenkit jos NL tuhoaisi Kiinan ydinlaitokset pikkupikkiriikkisillä ydinpommi-iskuilla. Kaikeksi onneksi amerikkalaisilla oli järki päässään. Kahden suurimman sosialistisen yhteiskunnan keskinäinen kinastelu ja väliin aivan avoin sodankäynti epäilemättä nopeutti Neuvostoliiton romahdusta taloudellisten resurssien huvetessa. Kiina selvisi paremmin – tosin sosialismia tai kommunismia ei maassa taida enää juuri olla missään muualla kuin johtavan puolueen nimessä ja juhlapuheissa. Maa muistuttaa nykyään pikemminkin eteläamerikkalaista oikeistodiktatuuria, jossa talous ja taloudelliset toimijat määräävät kaikesta. Paikallistasolla korruptio ja hallinnon toimimattomuus lienee jo saavuttanut Ming- ja Qing-dynastioiden loppuaikojen tason, ja sen ovat huomanneet valtakunnan tason päättäjätkin jo kauan sitten. Kiinassa dynastiat ovat nimittäin useinmiten vaihtuneet talonpoikaiskapinoiden ansiosta* – kungfutselaisen opin mukaan kelvoton hallitsija menettää taivaallisen mandaattinsa hallita – ja nykyjohto on keskittynyt pitämään kaikki kapina-ajatukset mahdollisimman visusti kurissa.

Hsün historiikki pitäytyy enimmäkseen aika neutraaleissa äänenpainoissa niin keisarikunnan, Kiinan tasavallan, Kiinan kansantasavallan kuin Taiwaninkin (virallisesti Kiinan tasavalta) asioiden suhteen. Joissain kohti tämä neutraalius muistuttaa tosin välinpitämättömyyttä: Hsü mainitsee 1950-luvun ”Suuren harppauksen” kauden negatiivisista puolista teollisuustuotannon romahduksen, mutta ei kerro sanallakaan niistä (ilmeisesti) miljoonista kiinalaisista, jotka kuolivat nälkään tämän huonosti mietityn ja vielä huonommin toteutetun teollistamisen edistämisyrityksen aikana. Mutta kirjan näkökulma on muutenkin usein kovin hallinnollispainotteinen. Mielelläni olisin kuullut enemmän esimerkiksi siitä, miten Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit käytännössä järjestettiin 1920-luvun alussa: ketkä olivat äänioikeutettuja, keillä oli (käytännössäkin) mahdollisuus äänestää, miten ehdokasasettelu ja kampanjointi toteutettiin maassa, jonka väestöstä oli tuolloin valtaosa lukutaidottomia. Nyt Hsü tarjoaa vain suppeita vaalituloksia.

Puutteistaan huolimatta The Rise of Modern China on mainio, luistavasti kirjoitettu esitys Kiinan muutoksen vuosisadoista. Suosittelen sitä lämpimästi, mutta valitettavasti en voi lainata omaa kappalettani kenellekään. Sen sivunlaidat ja sisäkannet toimivat nimittäin reissun aikana muistikirjoina ja täytin alleviivauksilla, kommenteilla, juoni-ideoilla ja kaikenlaisilla muilla huomautuksilla. Lisäksi taittelin sivujen kulmat koirankorville. (Älkää te tehkö kirjoillenne mitään samanlaista, ellei siihen ole hyvää syytä.) Tämä kappale mennee sitten joskustulevaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kirjailija-arkistoon yhdessä muiden Hunan-romaanin mapitettujen muistiinpanojen ja materiaalien mukana.

___
* Itse asiassa sekä Han-dynastian ensimmäinen keisari Gauzu (206–195 eKr.) että Ming-dynastian ensimmäinen keisari Hongwu (1368–98 jKr.) nousivat talonpoikaisluokasta, ainakin jälkimmäinen vielä perin köyhistä oloista.