Kategoria: ”Muurahaispuu”

5/25

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Alfredin mallin mukaan

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Shimo shummaa

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.

Kemiallinen kuvaaja Kontulassa

Puolisentoista viikkoa sitten sain aikaiseksi sen, mitä olin suunnitellutkin: käväisin Kontulassa valokuvaamassa Muurahaispuun tapahtumapaikkoja samalla kameralla, jolla kirjan kannen valokuva on aikoinaan otettu.

Tulokset eivät olleet suunnattoman hyviä. Kohta kuusikymmenvuotias  Flexaretin kaksilinssinen peiliheijastuskamera ei olekaan ihan priimakunnossa. Se ei ole mikään yllätys: kameraa ei luultavasti ole huollettu koskaan, vaan se on toiminut kahden sukupolven lasten leluna. Laukaisin toimi epäluotettavasti, ja tajusin vasta kahdentoista kuvan rullan loppuvaiheilla, että suljin ei ollut aina avautunut kuvaa ottaessa. Sitä paitsi kamera on näköjään perin herkkä tärähtämään kuvaa ottaessa, herkästä 27 dinin* filmistä huolimatta.

Esittelen kuitenkin pari onnistuneempaa valotusta, ja yhden huonon.

Tämä on kirjan päähenkilön Karin (lapsuudenaikainen ja kirjan tapahtumahetkellä tilapäinen) kotitalo – tai kotitalon naapuritalo – kuvattuna Kiikun kävelytien viereiseltä kalliolta. Tämä ruutu voisi olla periaatteessa ihan hyvin 1970-luvultakin: juuri tuo kohta, tästä suunnasta kuvattuna, on aika lailla ennallaan, vaikka melkoisen suuri osa ympäristöä onkin muuttunut melkoisesti. Onneksi.

En alun alkaenkaan aikonut mennä soittamaan entisen kolmannen kerroksen asuntomme ovea: ”Hei, mä asuin täällä seiskötluvulla. Saisinks mä tulla ottamaan pari valokuvaa teidän ikkunasta?” Kävin kyllä rapussa katselemassa paikkoja: lattiat on uusittu, seinät maalattu siistimmin ja tyylikkäämmin, mutta tutulta siellä näytti.  Tyydyin ottamaan muutamia valokuvia rapun alaovelta – ja nekin kaikki onnistuivat tärähtämään.

Tuskin kirjan Karin taloa olisi näkynyt oikeasta ikkunastakaan kuvatessa. Puut ovat kasvaneet ja peittävät jopa meidän muinaisten parakkikoulujemme tilalle nousseen Keinutien ala-asteen. Talon edessä kasvava puu on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa venähtänyt varjostamaan entisen asuntomme ikkunoita, joiden lomasta ei välttämättä kovin kauheasti maisemia paista.

Viimeinen kuva on Kontulan sijaan jostakin Kurkimäen ja Kivikon välimailta. Tuohon koivuun kirjan Kari nojailee kirjan loppupuolella pohtien, onko kyseessä sama koivu, jonka hän muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan.

Flexaret siirtynee nyt ullakolle muistoesineiden joukkoon. En luultavasti viitsi ostaa enempää filmiä. Minun kuvaustyylini oli jo 1970-luvulla sellaista, joka sopi paremmin digikameroiden mahdollistaman välittömän tuloksen tarkastelun ja uusien versioiden räpsimisen aikakaudelle. Sielu ei oikein salli haaskata enempää filmikehityksen ja kopioinnin vaatimiä ympäristömyrkkyjä harrastehuuhaaseen.

___
* Nykyään sanottaisiin ”400 ASAn”, mutta tuohon aikaan filmiherkkyyttä mitattiin yleisemmin DIN-asteikolla.

Sananvapaus koskee myös Mannerheimia

Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.

Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.

Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.

Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)

Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.

Riskille alttiina

Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:

VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan

Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.

Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.

Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.

*

Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.

Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.

Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.

___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.

”Suomalaisen spefi-kentän lempeä arkirealisti”

Niinhän siinä sitten kävi, että Tähtivaeltaja-palkinnon nappasi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En lainkaan ihmettele: jahka alun hölmöhköstä vankilakohtauksesta päästään, käsissä on aikamoinen pläjäys tarinaksensa.

Uudessa Tähtivaeltaja-lehdessä minulla on puolestaan jalka tukevasti kansien välissä. Ensinnäkin lehdessä on suomennokseni Finncon-kunniavieras Liz Williamsin tarinasta ”La Malcontenta”, joka ei oikeastaan ole novelli, vaan Winterstrike-romaanin alkuluku. Mutta toimii kyllä novellinakin. Lehdessä on myös Elli Lepän varsin positiivinen arvio Muurahaispuusta.

Muutaman muun kriitikon tavoin Leppä kaipailee kirjaan dramaattista nostetta: myönnän kyllä, että tässä suhteessa tekstini pysyttelee varsin tiukasti maanpinnalla. Kirjan päähenkilökin olisi kuulemma kaivannut rosoa, ”ehkä jopa vihaisuutta dominoivaa isää kohtaan”. Sitä minä kyllä mielestäni kirjaan kirjoitin, Kari karjuu isälleen mutta paljon useammin itselleen, itsekseen: ahdistuu ja yksisilmäistyy, vihaa pelkojensa keskellä kaikkia toisintoimineita ja -ajatelleita. Mutta ehkä olisi pitänyt ärjyä kovempaa. Leppä on joka tapauksessa oikeassa, että kirja on ”ympäristöltään ja aihepiireiltään rajattu, suorastaan pieni”. Sellaiseksi minä sen kirjoitin.

Kemiallisen kuvaamisen pikainen paluu

Taannoin esittelemäni lapsuuden Flexaret-kamera toimii. Ainakin suurin piirtein.

120-koon filmirullaan mahtuu kaksitoista 6 × 6 -koon valokuvaa. Niiden ottamiseen kotona ja pihapiirissä meni noin tunti. Filmin kehittämiseen meni reilu viikko. Kuvien skannaamiseen useampi tunti. Vasta sen jälkeen oli mahdollista todeta, millaista jälkeä kamera tekee, tai tekeekö lainkaan – varsinkin, kun minulla ei ole enää nykyään erillistä valotusmittaria. Onneksi digitaalijärkkärin näyttö kävi valotusmittarista, ja aukko- ja valotussäädöt oli mahdollista säätää edes sinne päin.

Kyllä tuo kuvia tuottaa. Tosin saattaa hyvin olla, että optiikka (joka ei välttämättä ole ollut alkuaankaan ihan maailman priimaa) on aikaa myöten saanut kolhuja. Pääsääntöisesti filmille kuvaamiseen pätee kuitenkin sama kuin vinyyleihin ja ääninauhaan: se, että tallennusmetodi on analoginen, ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita sitä että lopputulos olisi digitaalituotosta laadukkaampi.

On minulla vielä toinenkin filmirulla. Heräsi ajatus käväistä Keinutiellä kuvaamassa Muurahaispuun kanteen päätynyt maisema nykytilassaan, tosin entisen huoneeni ikkunan sijaan vain rapun alaovelta. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä asunnossa nykyään asuu, enkä aio ruveta tunkeilemaan heidän elämäänsä. Ei se ole enää minun kotini.

En tiedä, oliko silloinkaan. Jokaisen terveen lapsen ja nuoren tavoinhan minäkin vietin ison osan aikaani haaveilemalla siitä, että muuttaisin muualle, kauas pois, jännittävämpiin paikkoihin.