Kategoria: ”Muurahaispuu”

Kontulan aika! ja expat

Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.

Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.

Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)

Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.

HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.

 

Uimisesta

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

Tovi taattuja tuloja

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Sinne menee

No niin. Olen juuri sähköpostitellut taittotiedostoja kustantamon graafikolle, joka käy ne vielä kerran läpi ja lähettää sitten painoon. Viime hetken korjauskierroksia on tehty kustannustoimittajan kanssa tälläkin viikolla pari, ja joka kerta on löytynyt ainakin jotakin korjattavaa. Niin käy aina, väistämättä. Valmiistakin kirjasta löytyy yleensä ainakin jokunen kämmi, mutta toivottavasti mahdollisimman vähän.

Osallistuin monta vuotta sitten Eino Leinon seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen, jossa muuan nimekäs kirjailija valitti katkerasti kirjoihinsa tehtyjä kammottavia kansikuvia. Minun silmääni hänen mukanaan tuomansa esimerkit olivat lähinnä oman aikansa tyypillisiä kansia tyypillisine kliseineen ja – nykykatsojan silmässä – herttaisen vanhentuneine olemuksineen, mutta en ollut lukenut niitä, joten en tiedä miten paljon ne todella olivat ristiriidassa sisällön kanssa tai veivät lukijan mielikuvia vääriin suuntiin. No, tunnetusti, minulla ei ole ollut tätä ongelmaa, koska useimpien kirjojeni kansikuvat ovat itse tekemiäni – varsinaisesta layoutista vastaavat ammattilaiset, mutta kuva on, enemmän tai vähemmän, minun tekosiani. Alas jatkaa sarjaa.

Pohjana on, kuten Alshainissakin, Digital Universe -ohjelmalla tehty kuva siitä miltä tähtitaivas näyttäisi Alshainia kiertävältä planeetalta käsin. Alshainissa kaksi kalliolla seisovaa ihmistä osoitti pientä ja vaatimattoman näköistä tähteä, joka on meidän Aurinkomme viidenkymmenen valovuoden päässä heistä. Tällä kertaa kuvassa nähdään auringonnousu ja aika jumalattoman pitkä ja solakka torni (noin 40 000 kilometrin korkuinen, jos haluatte tietää), molemmat keskeisissä osissa kirjassa.

Jollei ihmeitä satu, Alas on painettu Finnconiin mennessä, kuten oli tarkoituskin. Olen aina Alshainin tekemisestä alkaen ollut varma, että kirjoitan lisää tarinoita samaan maailmaan, ja päätin jo hyvin varhain, että kirjoitan tasan viisi itsenäistä Alshain-romaania. Kun minua pyydettiin conin kunniavieraaksi, syntyi ajatus tehdä kirja numero kaksi ilmestymään juuri silloin – osittain siksi, että muuten tuorein romaanini olisi ollut Muurahaispuu joka ei ole suoranaisesti scifiä ja spekulatiivista fiktiotakin vain lievähkösti. Muutamia kertoja kuluneen puolentoista vuoden aikana olen miettinyt, tuliko haukattua liian itsevarmasti liian iso pala, varsinkin kun kirjan rakenne – sitten kun sain sellaisen mietittyä kasaan – on vähän kimurantti ja epätavallinen. Mutta jotenkin vain kirja on syntynyt aikataulussaan, ongelmat ovat ratkenneet ja muutaman muun kirjan syntyprosessissa koettuja lamaannuksen hetkiä ei ole tullut. Toivotaan, että kirja ilahduttaa myös lukijoita.

Tänään kuulin myös, että alkuvuodesta, Alas-romaanin kirjoitustauolla, suomentamani Rage Against The Machine – Taistelu lavalla -bändihistoriikki on tullut painosta.

Vallin kautta nurkkaan

Eilen joukko kirjailijaliittolaisia kokoontui Elokuvasäätiön tiloihin Katajanokalle kuulemaan ajatuksia ja kokemuksia siitä kuinka kirjoista syntyy – tai on syntymättä – elokuvia. Kiinnostavaa keskustelua, vaikka kysymys ei ainakaan vielä ole ollut minun kohdallani mitenkään ajankohtainen: muutamakin Muurahaispuun lukenut on tosin kertonut osaavansa kuvitella tarinaa elokuvana ja kustannustoimittaja-Stella bongasi uudesta Alas-käsikirjoituksesta muutamia hyvinkin elokuvallisia kohtauksia, mutta eipä ole ehdoteltu enkä ole tyrkyttänyt. Enkä välttämättä oleta että tilanne muuttuu kovinkaan pian, ainakaan ellei kirjojani käännetä muille kielille. Star Wreckeistä ja Iron Skysta huolimatta Suomessa tunnutaan edelleenkin kuvittelevan, että kaikki arkirealismista poikkeava on kallista ja aikaavievää, vaikka asia alkaa olla päin vastoin: on paljon kalliimpaa aidata katualue kaupungin keskustasta päiväksi ja raahata sinne kymmenittäin hyväpalkkaista väkeä duuniin kuin antaa prosessorien hyristä keittiän nurkassa muutaman yön (tai viikon) ajan.

Elokuvan tekeminen on joka tapauksessa julmetun kallista ryhmätyötä. Sain asiasta itse konkreettisen esimerkin tammikuussa, kun olin avustajana tulevan, Tom of Finlandista kertovan näytelmäelokuvan teaseria tehdessä. Tämän kohtauksen Malmin lentokentän päärakennuksen aulassa tapahtuvan alkuosan kuvaamiseen kului viitisen tuntia: paikalla oli parinkymmenen avustajan lisäksi toistakymmentä elokuvan ammattilaista ja opiskelijaa:

.

(Minä vilahdan tuossa parikin kertaa, mutta en ehkä kovinkaan helposti havaittavasti.)

Yleensä varsin yksin teostaan puurtavan kirjailijan on hyvä muistaa, että ”ryhmätyö” tarkoittaa myös sitä, että kirjailijalla olen enää valtaa kirjansa tarinaan kuin korkeintaan yhtenä ryhmänsä jäsenenä. Jos ei arvele kestävänsä sitä, että luovuutensa lapsi täysi-ikäiseksi kasvettuaan päättääkin ihailla Saul Schubackia ja Björn Wahlroosia ja lähtee Hankeniin opiskelemaan rahoitusta, niin sanotusti, ei kirjan elokuvaoikeuksia kannata kerta kaikkiaan myydä. Silloin se ei ole sen arvoista.

Antoisan iltapäivän päätteeksi saimme katsella Marko Kilven romaaniin Elävien kirjoihin perustuvan elokuvan. Aki Louhimiehen ohjaama 8-pallo on saanut suitsutusta, eikä lainkaan aiheetta. Se on tumma, tehokas ja pelottavakin tarina yhden ihmisen räpistelystä kuilun pohjalta kohti (edes jonkinlaista) valoa. Päähenkilö Pike on vähän päälle parikymppinen, vankilasta juuri vapautunut entinen sekakäyttäjä – ja vajaan vuoden vanhan tyttövauvan äiti. Työttömän, köyhän yksinhuoltajan arki on on yksinäistä ja ankeaa, eikä asiaa auta että vanha, edelleen päätään sekoittava kaveripiiri vaikuttaa selvin päin tarkasteltuna täydellisiltä idiooteilta. Kuvioihin palaa myös vanha poikaystävä, jonka ansiosta Pike on tuomionsa saanut. Molemminpuolinen rakkaus ei ole kadonnut, mutta Lallin mukana kuvioihin tulee muutakin kuin rakkautta. Tarinan toisena puoliskona on vähän kliseinen huumetutkijakaksikko: Olli on juuri sairaslomalta palannut, puukotuksen jäljiltä pahoista PTSD-oireista kärsivä avioeroisä, Elias taolaisen arvoituksellinen vanha ja kokenut poliisi, joka toimii sivuhomminaan psykoterapeuttina.

Jessica Grabowsky tekee vaikuttavaa työtä pelkästään epämiellyttävistä vaihtoehdoista valitsemaan joutuvana Pikenä: hän onnistuu näyttämään, miten naurettavaa kymmenen vuotta narkannutta nuorta on kehottaa omahyväisesti vain nostamaan leuka pystyyn ja sanomaan ”ei” – silloinkin kun nuori itse haluaa joka solullaan päästä uudelleen elämään kiinni. Elias (Pirkka-Pekka Petelius) ja etenkin Olli (Mikko Leppilampi) jäävät aika ohuiksi hahmoiksi eikä Eliaksen kiinnostuksen syitä Piken tilanteeseen lopultakaan avata. Ajatus siitä että Olli pääsee peloistaan yli silkalla väkivallalla on kertakaikkisen typerä, lapsellinen ja naurettava. Samanlaisia poliisihahmoja on nähty niin monta, vaikka itse yleensä välttelenkin rikoselokuvia ja -sarjoja. (Osittain juuri näistä syistä.) Yhtä lailla hämmentäväksi jää Eero Ahon sinänsä hienosti tulkitsema Lalli: Muutamassa kohtauksessa hän ilmaisee hyvinkin selvästi haluavansa itsekin pakoon maailmastaan, mutta hän ei löydä ulospääsyä senkään vertaa kuin Pike – paitsi tienaamalla jumalattomasti rahaa haaveilluista rikoksista ja hankkimalla omakotitalon rantatontilta. Toisaalta Lalli näyttäytyy täysin psykopaattisena hahmona, mikä tietysti tekee katsojalle hieman helpommaksi sulattaa loppuratkaisun.

Oletan, että Kilven kirjassa hahmoissa on enemmän syvyyttä, mutta kyllä elokuvan henkilöiden pitäisi pystyä seisomaan ihan omillakin jaloillaan. Joka tapauksessa hieno, komeasti ja näyttävästi kerrottu elokuva, joka kannattaa katsoa – mutta ei luultavasti silloin, jos oma elämäntilanne on tavalla tai toisella kovin ahdistava. Vasta myöhemmin sitten, kun alkaa mennä paremmin.

Seuraava versio

Toisinaan kirjoittaminen on tavattoman sosiaalista touhua. Ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan käsissä käsikirjoitusraakile keskustelee ja kirjailija huomaa joutuvansa vastaamaan kysymyksiin, joihin käsikirjoitus ei ole vastannut, kun kirjailija ei ollut tullut ajatelleeksi, että lukija voisi kysyä sellaista.

Jotkut kirjailijat ja kovin monet kirjoittamisoppaat kiroavat Facebookin ja muun sosiaalisen median alimpaan kattilaan. Se häiritsee, vaikeuttaa keskittymistä. Tai sitten ei. Koska en ole trenditietoinen enkä asu kantakaupungissa, en istu kahvilanpöydässä tarkkailemassa muita asiakkaita ja kirjoittamassa heidän sanomisiaan ja tekemisiään muistiin. Käytän, toisinaan, Facebookia kahvilanani. Muurahaispuun kohdalla tämä tietysti oli aivan ilmeistä, kun sain päähäni käyttää päähenkilöiden FB-päivityksiä eräänlaisena modernina versiona vanhoista, pitkistä luvunnimistä tyyliin TOINEN LUKU, jossa Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.

Mutta saa Alaskin osansa sosiaalisesta mediasta. Ystävät ja toverit, olkaa huoleti: en varasta elämäänne enkä sen osasiakaan omaksi kirjakseni. Saatan lainata pikkuriikkisen palasen tuolta ja täältä, mutta luultavasti ette itsekään tunnistaisi niitä, vaikka arvaisitte etsiä. Sellainen ei olisi reilua. Vähälevikkiselläkin kirjailijalla on kohtuuttomasti valtaa niihin ihmisiin, jotka hän tekstiinsä sijoittaa, enemmän valtaa kuin kyseisillä ihmisillä on puolustautua mielestään väärää tulkintaa vastaan. Yhdessä romaanissani on kohtaus, joka tuli kirjoitettua suhteellisen suoraan todellisista tapahtumista: sen annoin asianosaiselle luettavaksi ja hän antoi luvan pitää sen romaanissa. Yhteinen ystävämme ei toisaalta tunnistanut kohtausta, vaikka tiesi sen todellisesta esikuvasta. En kirjoita avainromaaneja.

(Ainakaan, hah, en tunnusta kirjoittavani.)

Sosiaalisesta mediasta on, kirjoittamisen ja tekstin miettimisen tarvitsemien ajatustaukojen ohella, hyötyä enemmänkin tunnelmien ja, toisinaan mielipiteiden välittäjänä ja innoittajana. Eräs FB-tuttavani kirjoitukset ovat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, että minun on ollut mielekästä kirjoittaa uuteen romaaniin tiettyjä, tietyllä tavalla ajattelevia sivuhenkilöitä. Osittain hänen takiaan olen katsonut oikeudekseni tehdä kyseisille sivuhenkilöille niin kuin olen heille tehnyt. En usko, että tuttavani välttämättä edes huomaa vaikutustaan (jos hän nyt jostakin syystä sattuisi kirjaani edes lukemaan). Jos joku tökkäisi sormen sivulle ja ilmoittaisi että tuon sinä olet innoittanut, hän luultavasti väittäisi – ja varmaankin aivan oikein – ettei hän niin ole koskaan ajatellut eikä väittänyt. En minä ole häntä tähän kirjaan kirjoittanut, sittenkään.

(Enkä ainakaan tunnusta että olisin tehnyt niin.)

Joka tapauksessa Alas-romaanin käsikirjoituksen uusi versio on lähdössä kustannustoimittajalle. Sen pitäisi olla jo suhteellisen lähellä valmista ja korkeintaan pientä hienosäätöä ja viimeisiä kirjoitusvirhekorjauksia vailla. Hän ja ateljeekriitikot ovat pääosin olleet tyytyväisiä tekstiin, mutta korjattavaa ja kysyttävää on ollut. Toivon, että tämä versio vastaa vähän paremmin niihin kysymyksiin, joita edellinen versio ei osannut kuvitellakaan kysyttäviksi.

Huomaan myös, että oma suhtautumiseni romaanin viiteen kertojaan on muuttunut. Erästä heistä pidin aikaisemmin vähän säälittävänä reppanana, olosuhteiden ymmärrettävänä uhrina. Nyt olen alkanut pitää hänestä koko ajan vähemmän. Toinen kertojahenkilö oli ensimmäisissä juonikaavailuissa järjestelmää hyväksikäyttävä nuori nokkelikko, mutta hänestä kasvoi epämiellyttävän itsekeskeinen ja ylimielinen mulkku – älykäs ja osaava, mutta mulkku yhtä kaikki. Sittemmin olen alkanut ymmärtää häntä paremmin – hetkittäin melkein ihaillakin. Jos vähän liioitellaan.

Muurahaispuuvuosi

Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.

Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975

Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.

Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.

En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.

Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.

Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.

Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.

Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.

Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.

Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.

Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.

Kalastajalaituri Atlantin rannalla.

Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.

Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.

Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.

Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!

Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.

Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.

Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.

Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.

Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.

(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)

Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.