Kategoria: ”Muurahaispuu”

”Meidän yllemme lankeaa isojen koneiden varjo”

Yksi ”nuo luen ensi tilassa” -pinon teoksia on ollut Sirpa Kähkösen seitsenosainen Kuopio-aiheinen romaanisarja, on ollut oikeastaan siitä lähtien kun käytin hänen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjaansa (2010) lähdemateriaalina omaan Muurahaispuuhuni. Kuopio-sarjan Lassi Tuomen ilmeisenä esikuvana on ollut Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka kohtaloita Liekit puolestaan kuvaa Etsivän keskuspoliisin avautuneita arkistoja hyödyntäen. Kuten Kähkönen on todennut, Liekit piti kirjoittaa, koska niin moni Suomen historiaa tuntematon – tai koulussa puolueellista, pimeimpiä lukuja vähättelevää oppia saanut – oli kysynyt: ”Eihän tällaista todellisuudessa ole voinut tapahtua, eihän?”

Kyllä tapahtui.

Sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) muodostaa eräänlaisen johdantojakson. Siinä missä myöhemmät kirjat kattavat päivän, parin päivän tai korkeintaan muutaman kuukauden ajanjaksoja, Morsiamissa kerrotaan kymmenvuotinen tarina siitä, kuinka teini-ikäinen Anna muuttaa maaseudulta, kotitilaltaan Kuopioon lääkäriperheen palvelukseen 1930-luvun alussa. Hän tapaa komean ja tumman Lassi Tuomen, tapaa toisenkin kerran, rakastuu. Asia johtaa toiseen, Anna tulee ensin raskaaksi, sitten rouva Tuomeksi ja hänen esikoispoikansa kuolee synnytyksessä vain vähän ennen kuin Etsivä keskuspoliisi, ”ohrana”, pidättää Lassin ja vie Tammisaaren vankileirille kärsimään seitsemän vuoden tuomiota. Annasta tulee ”elävän leski”. Vaimolleen Lassi ei ole juuri menneisyydestään puhunut, kertonut vain olleensa ennenkin leirillä, vakaumuksellisena kommunistina, ja että hän on edelleenkin ohranan silmätikku. Pienessä Kuopiossa ”kaikki” myös tietävät, että Lassin isoveljet ovat muuttaneet jo vuosia sitten sinne – Neuvostoliittoon – rakentamaan sosialismia eikä heistä ole juurikaan kuultu sittemmin. (Myöhemmissä osissa selviää, että Lassikin on aikoinaan sinne lähtenyt, mutta palannut parin vuoden päästä pettyneenä takaisin – kuten todellinen Lauri Tuomainen.)

Siinä missä Morsiamet oli pitkälti Anna Tuomen tarinaa, vuoden 1940 kesään sijoittuva Rautayöt (2002) laajentaa näkökulmaa Lassin – ja nyt myös Annan – perheeseen. Mukaan tulee myös sarjan keskeisiin henkilöihin nouseva Helvi Martiskainen, karjalaispakolainen joka on nähnyt Sortavalan-kotinsa tuhoutuvan talvisodassa ja menettänyt kaiken muunkin, paitsi Mari-tytärtään. Seitsemän vuoden vankilakokemukset ja talvisota työvelvoitettuna ovat murtaneet Lassi Tuomen psyyken, ja kaksosvauvoja hoitava Anna on jotakuinkin yhtä miehetön kuin vankilavuosien aikana.

Seuraavien osien myötä tapahtumien miljöö laajenee Työväenasunto-osakeyhtiö Puijon pienen puutalon pihapiiristä laajemmalle alueelle ja mukaan tulee pikku hiljaa enemmän näkökulmahenkilöitä, myös työläisperheitä varakkaammista yhteiskuntaluokista. Vuoden 1941 talveen ja kevääseen sijoittuva Jään ja tulen kevät (2004) esittelee jatkossa tärkeäksi muodostuvan Tatra-ravintolan, jossa Anna ja Helvi käyvät töissä, Lehtivaaran eroavan pariskunnan ja heidän kasvatikseen päätyvän puoliorvon Juho-pojan. Kirjan lopussa Suomi lähtee jatkosotaan Saksan aseveljenä – monien pohtiessa, lykkäsikö Saksa hyökkäystä Neuvostoliittoon niin kauan, että myöhäisen kevään Suomessa saatiin kylvöt tehtyä. Talvisodassa vapaaehtoisena taistellut englantilainen herra Mulligan viedään vihollismaan kansalaisena turvasäilöön, pois tulevan lapsensa elämästä.

Yhdenpäivänromaani Lakanasiivet (2007) alkaa kuin televisiosarjan jakso, kun hyvän aikaa nimettöminä pysyvät nainen ja lapsi saapuvat yötä myöten Kuopioon. Kuten arvata sopii, heistä tulee tässä ja myöhemmässä sarjassa keskeisiä henkilöitä. Takakanteen (tai mainosteksteihin) tutustunut lukija tietää, että kirja sijoittuu siihen ainoaan jatkosodan päivään, jolloin Kuopiota pommitettiin kesällä 1941. Tämä luo jännitettä, mutta koska pommitus tapahtui jo puoliltapäivin, romaani jatkuu vielä yöhön asti tapahtuneen jälkiseurauksien keskellä. Tämä kirja heilahtaa ohimenevien näkyjen ja/tai aaveiden ansiosta myös hieman, hetkeksi, spekulatiivisen fiktion puolelle.

Neidonkenkä (2009) on sekin yhdenpäivänromaani ja alkaa yhtä lailla kovin telkkari- tai elokuvamaisella kohtauksella, joka alustaa lasten näkökulman kasvavaa merkitystä tarinassa. On kesä 1942, nälkätalven jälkeen, eikä sota olekaan loppunut edellisenä syksynä – kuten luvattiin – eikä näytä loppuvan seuraavanakaan syksynä. Kuopion omat miehet ovat rintamalla – sotilaina tai Lassin tavoin työpalveluksessa – elleivät ole kaatuneet tai kadonneet, kaupunki on täynnä sitä lomakaupunkinaan pitäviä saksalaisia sekä heitä hyysääviä virkamiehiä ja toimittajia.

Hietakehto (2012) sijoittuu vuorostaan elokuuhun 1943. Sinnikkäimmät jaksavat yhä uskoa Saksan (ja sen liittolaisen Suomen) sotamenestykseen ja Neuvostoliiton pikaiseen romahtamiseen, mutta heidän määränsä harvenee hyvää vauhtia, sillä Stalingradin katastrofista on kulunut jo puoli vuotta, Kurskin panssaritaistelun tappiosta vain muutama viikko. Hietakehto on sarjan ainoa kirja joka tapahtuu Kuopion ulkopuolella, kesähuvilalla jossa aikaisemmista kirjoista tutut säätyläiset ja työläisperheet viettävät muutamia päiviä, melkein yhdessä ja melkein tasavertaisina – mutta eivät kuitenkaan aivan, eivät tietenkään. Tämän osan keskeisimmiksi henkilöiksi nousevat Lakanasiipien alkuaan esittelemä Charlotta-tyttö ja hänen paras, melkein ainoa kaverinsa Juho, joka uppoutuu yhä raaempiin ja mustempiin sotaleikkeihin, jotka ovat lopulta vähällä johtaa katastrofiin. Hietakehto on eräänlainen poissaolojen ja hyvästijättöjen kirja: osa henkilöistä jättää Kuopion seudun karun rauhan ja lähtee kohti rintamaa, osa poistuu tavalla tai toisella muuten, tai on poissa, tuskallisesti poissa.

Siinä missä Mustat morsiamet oli eräänlainen johdanto sarjalle, Tankkien kesä (2016) tuntuu epilogilta.  Edellisestä kirjasta on loikattu kaksikymmentäviisi vuotta eteenpäin elokuuhun 1968. Minulle tämä aiheutti lievää pahempia hahmotusongelmia. Tuntui, että oltiin jotakuinkin nykyajassa, modernissa Suomessa. Jouduin tolkuttamaan itselleni: Sinä olit silloin kuusivuotias. Siitä on viisikymmentä vuotta. Suomi oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Työväenasunto-osakehyhtiö Puijon puutaloa pihoineen ollaan pian purkamassa, ja Kuopioon nousee uusia elementtitaloja hyvää vauhtia. Moni edellisten kirjojen tärkeä paikka on katoamassa – kuten moni ihminenkin. Kirja kysyy, monessakin mielessä: ”Missä hän nyt?” Osa ihmisistä sinnittelee edelleen, osa on kuollut, osa kadonnut jäljettömiin. Yhdestä puhutaan, hänen etsimisestään puhutaan, hänen kohtalostaan tunnetaan, aiheestakin, huonoa omaatuntoa. Entiset lapset ovat aikuisia, entiset aikuiset vanhuksia. Hetken ajan sota-aika tuntuu palaavan, kun Varsovan liiton panssarit vyöryvät Tšekkoslovakiaan ja monen naiivi usko reaalisosialismiin murtuu, ehkä lopullisesti. Monen keskeisen henkilön elämä muuttuu, muttei ehkä lopullisesti, ei sillä tavalla kuin hän, hänen läheisensä tai edes lukija odotti. Eräänlaisena spefi-aineksena voi pitää oman kertojanäänensä hetkeksi saavia taloja ja panssarivaunuja.

Yhden ihmisen elämäntarinana alkava Kuopio-sarja muuttuu lähes kolmentuhannen sivunsa mittaan yhteisön tarinaksi, jatkuvan muutoksen hengissä pitämän jatkuvuuden tarinaksi. Detaljien, sivujuonteiden, maisemien, äänien, hajujen ja makujen määrä on miltei pyörryttävä, enkä suunnilleen samaan ajanjaksoon sijoittuvan yksiosaisen romaanin tuoreena julkaisijana voi olla kuin kateellinen. Kähkösen Graniittimies (2014) kertoisi, mitä Tuomen perheen Neuvostoliittoon muuttaneille jäsenille kävi, mutta voi olla että annan sen odottaa vielä tovin. On näissä seitsemässä romaanissa sen verran sulattelemista.

Sukelluksia muualle

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Hetken laulu syvässä päässä

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Uusi pulloharja

Sain pitkästä aikaa väkerrettyä uuden laulun. Äänitystulos saapuu nyt teidän kuultavaksenne.

Laulu juontaa juurensa Muurahaispuun unijaksoon, jota olen lausunut kitaran ja viivepedaalien säestyksenä jo muutaman vuoden ajan. Tuli mieleen väkertää teemasta ”oikea” laulu, jonka voisi ehkä upottaa lausutun katkelman lomaan, mutta kun tämä laulunväkerrelmä on sitten tämänhetkisessä kuosissaan yli kahdeksanminuuttinen, kokonaisuudesta saattaisi tulla vähän turhan pitkä kokonaisuus.

Laulun aloittava kellontikitys on joka tapauksessa äänitetty alkuaan vuoden 2012 Finnconin kunniavierasesitystä varten. Äänessä on meidän keittiömme seinäkello, jonka kanteen teippasin kontaktimikrofonin. Sointukulun ideoita pohdiskelin alkuaan jo kesällä, mutta laulun teksti, perusrakenne ja lopullinen soinnutus syntyivät kuitenkin vasta eräänä iltana Anttolan kuntoutusviikkojen aikana. Tänään kuultava äänitys on syntynyt pikku hiljaa sen jälkeen. Tietyssä mielessä tämä versio kappaleesta sulkee eräänlaisen ympyrän: siinä kuullaan loppukesästä valmiiksi saamani viisikielisen basson ja syksyn kirjamessuilta ostamani akustisen, teräskielisen kitaran ohella Korg A3 -multiefektilaitetta, jonka hankin käytettynä silloisen Kyyria-yhtyeen kitaristilta Mikaelilta parisenkymmentä vuotta sitten. Kyseisen efektilaitteen tuottamien pitkien viiveiden säestämänä äänittelin aikoinaan leijuvia, pyörteileviä kitaraimprovisaatioita, jotka sittemmin johtivat minut tekemään teatterimusiikkia – ja vielä myöhemmin innoittivat käyttämään kitaraa ja efektilaitteita kirjankatkelmien lausumisen säestyksenä.

Vaikka omissa kirjoissani tämä versio kulkee vielä otsikolla ”luonnos” – teen siitä varmaankin uuden version sitten kun rupean työstämään tosissani seuraavaa Studio Yrttimaa -levyä – se näyttää kohtuullisen mutkikkaalta ja työläältä kokonaisuudelta, kun sitä tarkastelee äänitysohjelman ikkunoissa:

(Musiikin äänittäminen on yksi niistä syistä, miksi tykkään siitä että tietokoneessa on useampi, iso, leveä ja lavea näyttö.)

En ole ihan tyytyväinen tekstiin, miksaukseen enkä kokonaisuuteenkaan, joten kuulen mielelläni kommentteja, kehuja, ideoita ja kritiikkiä.

22 kiperää kysymystä ja 22 visaista vastausta

Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.

Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.

Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.

Minkälaista on olla kirjailija?

– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.

Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.

Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.

Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.

Kuinka monta kirjaa olet kirjoittanut ja minkä nimisiä kirjasi ovat?

– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.

Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.

– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.

– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.

– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.

– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.

Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.

– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.

(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)

– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.

– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.

– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.

– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.

– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.

Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.

– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.

– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.

– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.

– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.

Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.

– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.

(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)

– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.

– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.

En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.

– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.

Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.

– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.

En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.

(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)

Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.

– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.

Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.

Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.

 

 

Ensimmäinen kvartaali

Yhden vuoden apurahakaudesta on nyt kulunut neljännes. Neljäskin vajaan tuhannenseitsemänsadan euron suuruinen apurahaerä kilahti eilen tilille, kiitoksia vain. Mitä tähän mennessä on syntynyt?

Pinnalta katsoen: ei juuri mitään. Tulevasta romaanista ei ole kirjoitettuna ensimmäistä lukuakaan, ei ensimmäistäkään sivua. Iso osa kirjahanketta varten hankitusta lähdemateriaalistakin on vielä lukematta. Tämän kirjahankkeen suurta projektinhallintauudistusta, työpäiväkirjaa, on kyllä kirjoiteltu ihan kohtuullisesti. Käveltyä on tullut HeiaHeian tilastojen mukaan 313 kilometriä, kroolattua 65 kilometriä, molemmat kirjailijalle äärimmäisen arvokkaan meditatiivisia liikunnan muotoja. Jotain sentään, siis.

En toki kuvitellutkaan että ryhtyisin suoltamaan säkenöivää tekstiä heti ensi kuukausina, tuskin edes ensimmäisen puolen vuoden aikana. Ei kirjoja niin kirjoiteta, tai jotkut saattavat kirjoittaa, mutta en minä. Jotta minä saisin kirjoitettua yhtään mitään, minulla pitää olla kohtuullisen hyvä käsitys siitä, mistä lähdetään ja mihin päädytään, sekä ainakin jonninmoinen suunnitelma siitä mitä sillä välillä tapahtuu, miksi ja kenelle.

Hunan on, kuten mainittu, (minulle) poikkeuksellinen romaanihanke, koska se perustuu todellisen ihmisen aitoon päiväkirjaan. Kyseinen päiväkirja on tavallaan hienoa dokumenttia kadonneesta ajasta, kadonneesta maailmasta ja niiden aikaisista ajattelutavoista, mutta samalla se on miltei raivostuttavan suurpiirteinen sekä historioitsijan että kaunokirjailijan kannalta isoista tapahtumista ja toisaalta välillä miltei pikkutarkka arkisista detaljeista, jokapäiväisten menemisten, tulemisten ja aamuherätysten ajoista. Henkilökohtaisia kriisejä kuitataan parhaimmillaan fraasilla ”en tahtonut tyyntä tietä, sinun tahtosi tien vain” ja heti seuraavassa merkinnässä todetaan, montako henkeä on ollut paikalla jokaviikkoisessa rutiinikokouksessa. Yhdentoista vuoden mittaan kirjoitetussa päiväkirjassa on myös ammottavia ajallisia aukkoja, yksi jopa kokonaisen vuoden mittainen.

Tarinaa on onneksi mahdollista täydentää toisaalta. Käytössäni on päiväkirjan kirjoittajan työstä tehty gradu ja hänen toimintansa takana olleen järjestön historiikkeja, samoin hänen kyseiselle järjestölle lähettämiään vuosiraportteja. Kaikista näistä yhdessä kyllä rakentuu kertomuksen kaari, jossa on riittämiin ainesta romaaniin, dramatiikkaa ja hengenvaarallisia tilanteita, mutta myös mietteliäitä suvantoja. Lisäksi käytössä on paljon materiaalia Kiinan historiasta, yhteiskunnasta (tai sen puutteesta) ja kulttuurista sekä päiväkirjan ajalta että edeltäviltä kolmeltatuhannelta vuodelta ynnä seuraavilta kuudeltakymmeneltä vuodelta. Niitä asioitahan minä olen aikanaan jopa opiskellut yliopistolla saakka!*

Mutta vaikka juonen runko olisikin periaatteessa olemassa valmiiksi tarjottimella, ei se vielä riitä romaaniksi, ei vaikka päiväkirjamerkintöjä sattuu olemaan jo valmiiksi tiedostoon tallennettuna (Alas-taittopohjaan siirrettynä) noin neljän ja puolensadan sivun edestä. Päiväkirjamerkintöjä voi kyllä käyttää tekstin osana, mutta ei kirjankaan keho tanssi pelkkänä luurankona. Tarvitaan lihaa, nahkaa ja sisäelimiä.

Jos käyttäisin päiväkirjan rakennetta suoraan, minulla olisi kirjassa puolen kirjan mittainen johdantojakso, jossa päähenkilö on ensin Englannissa opiskelemassa englantia ja sitten Kiinassa opiskelemassa kiinaa, eikä juuri muuta tapahdu, joitakin puolella sanalla viitattuja ihmissuhdekuvioita lukuun ottamatta. Sitten tummia pilviä alkaisi vähitellen kasautua ja päästäisiin dramaattisiin aikoihin, hetkiin ja tapahtumiin. Huipentumien jälkeen olisi vielä monen luvun verran –  reilut puolitoista vuotta – jäähdyttelyä, jossa ei hirveästi rutiineista poiketa, ollaan vain ja tehdään duunia kaikessa rauhassa. Sellainen ei kaunokirjallisuudessa kovin hyvin toimi. Todellisesta tarinasta täytyy löytää oikea paikka aloittaa, oikea paikka lopettaa ja oikeat paikat kuvata ja kertoa myös niiden väliltä, niin ettei lopputulos muistuta perinteistä suomalaisen suurhenkilön elämäkertaelokuvaturhaketta, sarjaa irrallisia kohtauksia joita ei yhdistä mikään muu kuin päähenkilön mahdollinen läsnäolo.

On mietittävä, kenen suulla ja kenen silmillä tarinaa kerrotaan. Tässä on vielä pienoinen lisäongelma: päähenkilöni – se ihminen joka hän todellisuudessa oli – on minun edesmennyt tuttuni, sukulaiseni, ihminen jota olen aina arvostanut, mutta joka valitettavasti kuoli ennen kuin meillä oli tilaisuutta (ja minulla kypsyyttä) oikeasti tutustua toisiimme. En siis erityisemmin halua tunkea väenväkisin hänen fiktiiviseenkään päähänsä sellaisia asioita, jotka eivät sinne tunnu kuuluvan.

Tässä tietysti on sekin lisäongelma, että kyseinen henkilö oli vuonna 1902 uskovaiseen perheeseen syntynyt viipurilaisen veturinkuljettajan tytär, ja jo tämä kertoo että hän eli jo lähtökohtaisesti hyvin erilaisessa aatteellisessa ja mielenmaisemassa kuin minä tai lähipiirini on koskaan elänyt. Kyllähän me löysimme kontaktipintaa jutellessamme hänen kanssaan hänen viimeisten elinvuosiensa aikana, mutta silti. Monessa suhteessa hän oli aikaansa ja taustaansa nähden poikkeuksellinen ihminen, ja hänen omassa elämässään tekemänsä ratkaisut olivat ajan mittapuulla niin radikaaleja, että on vaikeaa keksiä nykyajasta verrokkeja – mutta silti.

No, minähän olen (hah!) tunnettu näkökulmatekniikan käyttäjänä. (Kyseinen termi löytyy esimerkiksi Alas-romaanin avainsanoista Helmet-tietokannasta.) Voin kuvailla päähenkilöäni ympäristön – tai ympäristöjen kannalta, aivan kuten olen edellisessä romaanissani kuvaillut samaa, dramaattista tapahtumasarjaa usean henkilön ristiriitaisista näkökulmista. Tässä tietysti on osittain samoja ongelmia: nämä ympäristönkin henkilöt ovat väistämättä aikansa lapsia. Ja jos käyttäisin oikeita, nimettyjä henkilöitä, tullaan taas siihen että pistäisin todellisten henkilöiden päähän ja suuhun asioita jotka eivät sinne välttämättä sopisi. En minä oikeusjuttuja pelkää, mutta jos pitää käyttää kaunokirjallisen itsekkäästi suoraan hyväkseen jotakuta todellista ihmistä (tai hänen sukulaistaan) murjomalla hänen elämästään sellaista fiktiota jota kyseisen tyypin elämään ei todellisuudessa liittynyt, teen sen mieluiten vain silloin jos siihen on todellinen tarve ja pakottava syy.

Todellisten päähenkilöitteni elämän ihmisten pohjalle voi toki rakentaa fiktiivisiä hahmoja. Tämä antaa jo enemmän pelivaraa. Voin myös lisäillä tarinaan kokonaan fiktiivisiä hahmoja ja tapahtumia. Pelivara kasvaa entisestään Olen myös sanonut – ja siitä pidän kiinni – ettei tästä ole tulossa tavanomaista historiallista romaania, että tähän tulee mukaan myös spekulatiivinen, reaalifantastinen elementti. Sekin antaa pelivaraa. Itse asiassa tulin nostaneeksi esikoisromaanissani eräälle huomaamattomalle, syrjäiselle seinälle proverbiaalisen haulikon, jolla olisi mahdollista ampua täräyttää tässä romaanissa, ehkäpä vain ihan hiljaa pihauttaen, monen huomaamatta. Vähän samaan tapaan kuin tein Muurahaispuussa. En tiedä vielä, teenkö tällä niin. Aika näyttää.

Tällaisiin asioihin olen käyttänyt paljon aikaa ja ajatuksia ensimmäisten kolmen apurahakuukauden aikana. Ongelmanratkaisupohdiskelu on synnyttänyt myös ongelmanratkaisuideoita, hyvinkin monia. Hanke siis etenee oikeastaan vallan hyvää vauhtia. Seuraavaksi olen ajatellut tehdä pois kuleksimasta erään aikaa sitten sovitun käännöstyön. Suomentamisen aikana jatkan lähdemateriaalin lukemista ja romaaniasioiden pohdiskelua. En varmaankaan aloita itse kirjoitustyötä vielä sittenkään kun käännös on valmis – ellei tarina sitten ala olla mielessä niin valmiina että se tunkee itseään väkisin tekstiksi.


 
Tuleva kirjailija etsimässä laajempaa näkemystä jo viisivuotiaana, tuoreena kontulalaisena.

___
* Minulla oli aikoinaan tarkoitus tehdä sivuaineopintokokonaisuus Itä-Aasian tutkimus -nimisestä oppiaineesta. Homma kaatui kielellisiin asioihin: tajusin, että joutuisin opettelemaan kiinan lisäksi, nollasta lähtien, vähintäänkin alkeiskurssin verran myös korean ja japanin kieliä. Kuten epäilemättä tiedättekin, nämä kielet eivät ole mitään sukua toisilleen ja kaikilla on oma kirjoitusjärjestelmänsä (joskin kiinalaisia merkkejä käytetään sekä japanissa että koreassa oman merkistön täydennyksenä, eräänlaisina sivistyssanoina). Urakka alkoi vaikuttaa sen verran toivottomalta että päätin ruveta tosissani kiinnostumaan kulttuuriantropologiasta, joka osoittautui sekin erittäin antoisaksi (ja myöhemmille kirjallisille tekemisille hyödylliseksi) alaksi.

Paikka

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?


En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.