Kategoria: ”391”

Kummunrakentajien yöstä

Muistin kirjasta lähinnä mudan – mudan, epätoivon ja toistatuhatta vuotta vanhasta intiaanihaudasta luurankojen seasta löytyneet modernit messinkihylsyt.

Tekisi useamminkin hyvää elvyttää nuoruuden harrastus lukea ennen luettuja kirjoja uudelleen. Tällä kertaa tuloksena oli elämys. Löytö – monessakin mielessä, muun muassa minun tiestäni kirjailijaksi.

Olen luullakseni lukenut Howard Waldropin vuonna 1984 ilmestyneen romaanin Them Bones suhteellisen pian sen jälkeen, kun Leena Tammisen suomennos Vain vanhat luut ilmestyi vuonna 1992. Omistamani kappale on luullakseni hankittu jostakin divarista vasta paljon myöhemmin, ehkä sen jälkeen kun Kirjava julkaisi Waldropin huikean novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (suom. Jan Hlinovsky 2007). Se on odottanut hyllyssä oikeaa hetkeä, joka koitti eilen illalla.

Oli kannattanut odottaa. Ehkä hetki oli tosiaan sopiva. Luin illalla ennen nukahtamista viitisenkymmentä sivua, ja aamulla herättyäni loput. Myös tällaista putkeenlukemista tulee harrastettua nykyään aivan liian vähän. On upea tunne saada lumoutua kaikessa rauhassa, kahden kesken vieraan maailman kanssa. Lukemista häiritsi oikeastaan vain huvittunut tietoisuus siitä, miten vahvasti oman esikoisromaanini perusideat ovatkaan peräisin Waldropilta, tästä kirjasta. En ollut tajunnutkaan.

Kirjan syntyajan lähitulevaisuudessa, 2000-luvun alussa, kehitetään keino matkustaa ajassa yhteen suuntaan: hyvin varustettu retkikunta lähtee matkalle 1900-luvun alkupuolelle muuttaakseen historiaa niin, ettei kaiken tuhoava kolmas maailmansota syttyisikään uuden vuosituhannen alussa. Mutta jotakin menee pieleen. Retkikunta huomaa joutuneensa paljon varhaisempaan aikaan, tulevaan Louisianaan, jossa ei vielä tiedetty mitään Hernando de Sotosta eikä edes Kolumbuksesta. Se oli Mississippi-kulttuurin ja kummunrakentajien maailmaa, suurten intiaanikaupunkien maailmaa (ennen kuin espanjalaisilta levinneet taudit hävittivät koko hyvin verkostoituneen kulttuurin, jonka tilalle siirtyi aikaisemmin marginaalisia metsästäjä-keräilijöitä, joita englantilaiset tapasivat alueelta 1700-luvulla – lisää voi lukea vaikkapa blogissa aikaisemmin puheena olleesta Charles C. Mannin kirjasta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta).

Ensimmäisenä aikamatkaan lähtenyt tiedustelija joutuu eri paikkaan: tai ehkä samaan paikkaan, ehkä samaan aikaankin, mutta toiseen maailmaan ja todellisuuteen, jossa Amerikassa elää vielä viimeisiä mammutteja, jossa kristinusko on jäänyt paikalliseksi Lähi-Idän kultiksi ja atlantinyliset kauppayhteydet ovat vastikään käynnistyneet kreikkalaisten ja arabien kehitettyä höyrylaivan.

Romaanin kolmas säie sijoittuu vuoteen 1929, jolloin joukko arkeologeja tutkii muinaisten kummunrakentajien monumenttia, joka on muutaman viikon sisällä tuhoutumassa lopullisesti Mississippin tulvien voimasta. Toista tuhatta vuotta vanhoista kummuista löytyy ensin hevosenkallo, jonka läpi on ammuttu luoti, sitten messinkihylsyjä. Lopulta, juuri ennen kuin tulvavedet vyöryvät päälle, löytyy jotakin, joka saattaa selvittää mistä on kyse – ehkä. Jos joku edes uskoisi selitystä.

Kummunrakentajakulttuurit eivät olleet minulle uutta tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani. Nuorena tulevana arkeologina luin moneen kertaan C. W. Ceramin kirjan Ensimmäinen amerikkalainen – intiaanien arvoitus (suom. Raija Mattila 1973), joka kertoo tästäkin vaikuttavasta, mutta perin huonosti tunnetusta kadonneesta kaupunkikulttuurista. Normaali eurooppalaismielikuva metsästäjä/keräilijä/paimentolaisintiaaneista on kuitenkin vahva, niin vahva, että Heikki Kalliomaan suomennokseen tekemässä kansikuvassakin näkyy stereotyyppinen 1800-luvun tasankointiaani, vaikka itse romaanin teksti huomauttaa useaan otteeseen, miten paljon aikamatkalaisten kohtaamien kummunrakentajien ulkonäkö(kin) poikkesi kuvakirjainkkareista. Waldrop on taustatyönsä tehnyt, vaikka sittemmin tutkimus on osoittanut muutamia hänen käyttämiään oletuksia vääräksi. Waldrop ei saarnaa eikä infodumppaa, hän toteaa asioista vain tarpeellisen, oli kyse arjesta, juhlasta tai sodasta. Kateeksi käy moinen itsehillintä. Hyvä kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen oppia aiheesta lisää, ei yritä kertoa tarinan lomassa kaikkea mitä itse on saanut selville. Siinä suhteessa minulla on paljon opettelemista.

Waldrop on hurmaava kirjailija leppoisan kirjoitustyylinsä lisäksi siinä suhteessa, että hän osaa kirjoittaa kauniita, eheitä tarinoita, joissa epäonnistutaan kertakaikkisen hykerryttävillä ja mieltäkiehtovilla tavoilla. Hänen hahmonsa eivät ole johtaja-ainesta, eivät edes oman elämänsä huippuyksilöitä, eikä heistä sellaisia tarinoiden mittaan kuoriudu. Jotakin he oppivat, ja joskus heidän elämänsä löytää uuden ja odottamattoman, onnellisenkin suunnan. En lainkaan muistanut, että tämänkin kirjan säikeistä yksi päättyy jossain määrin onnellisesti – tai ei onnellisesti, mutta ainakin lupaavasti. Kenties. Ehkä tulevaisuudessa, ainakin jonkun jonkinlaisessa tulevaisuudessa…

Luulen, että Them Bones pitäisi kaivaa käsiin alkuperäiskielisenä: Leena Tamminen on tehnyt hyvää työtä, tarinat ja turinat luistavat, mutta paikka paikoin huomasin pohtivani: ”Mitähän tässä on ollut alkutekstissä?” Pitäisi hommata käsiinsä myös Waldropin muut romaanit. Ja lisää novelleja.

Ja, hyvä lukija: jos kirjastossa tai divarissa tai kirjakaupassa tulee kohdalle Howard Waldropia, älä epäröi. Ota tukeva ote teoksesta äläkä päästä irti.

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

22 kiperää kysymystä ja 22 visaista vastausta

Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.

Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.

Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.

Minkälaista on olla kirjailija?

– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.

Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.

Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.

Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.

Kuinka monta kirjaa olet kirjoittanut ja minkä nimisiä kirjasi ovat?

– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.

Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.

– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.

– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.

– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.

– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.

Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.

– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.

(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)

– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.

– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.

– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.

– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.

– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.

Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.

– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.

– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.

– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.

– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.

Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.

– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.

(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)

– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.

– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.

En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.

– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.

Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.

– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.

En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.

(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)

Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.

– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.

Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.

Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.

 

 

Puolitiu

Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.

S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.

Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.

Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah,  halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.

En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.

Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

5/25

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Alfredin mallin mukaan

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Kotistudio 10 v.

Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.

Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.

Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.

En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…

Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä  kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.

Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.