Kategoria: ”Alshain”

Uimisesta

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

Kaksi päivää neljästä

Panokseni tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla oli suhteellisen vähäinen, vaikka jalat kyllä ovat eri mieltä jouduttuaan kannattelemaan kehoa lauantain ja sunnuntain päämäärättömän vaeltelun ja lauantaisen kaksituntisen SKTL:n osastolla päivystäjänä seisoskelun ajan. Koivet kestävät kyllä oikein sujuvasti kymmenen kilometrin reippaan kävelylenkin (ja hyvässä lykyssä parin kilsan uimisen siihen päälle), mutta seisoskelu ja hidas lumpustelu ovat tietenkin paljon raskaampia lajeja.

Pääosin puheissa kanssani ollut porukka tuntui tapahtumaan vallan tyytyväiseltä. Kauppa oli käynyt, järjestöjen kojuilla oli käynyt mukavasti väkeä – ne oli sijoiteltu aikaisempia vuosia huomattavasti paremmille paikoille – eikä tunnelma ollut runsaasta väkimäärästä huolimatta niin tukahduttavan ahdistavan tungokseinen kuin joskus aikaisemmin.

En voi väittää ettenkö olisi ollut lainkaan mustasukkainen kun salissa vaellellessani tuntui että jokaisella sivuuttamallani lavalla istui joku tuttu tai puolituttu kollega haastateltavana uudesta kirjastaan – Hei, oletteko huomanneet että minulta ilmestyi muutama kuukausi sitten uusi, vallan mainio romaani??!! – mutta toisaalta tiedän hyvin, miten hankalaa kaikkia uusia julkaisijoita on saada mahdutettua lavojen tai edes kustantamojen osastojen ohjelmaan. Kirjoja ilmestyy niin paljon* ja messut kestävät vain neljä päivää. Minun kohdallani paras markkinointimenetelmä tuntuu joka tapauksessa olevan vanha kunnon viidakkorumpu, esiintymiset tai edes kirja-arvostelut (tai niiden puuttuminen) eivät vaikuta juuri mihinkään.

Enkä minä itsekään jää pahemmin katselemaan kenenkään kirjamessuesiintymisiä, puhumattakaaan siitä että tekisin ostopäätöksiä niiden perusteella.

En myöskään osaa pahoittaa mieltäni Suomen kuvalehden messujen aikana ilmestyneen numeron suurta paheksuntaa herättäneestä kansijutusta suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, jonka ansiosta (SK:ta julkaisevan) Otavan toimitusjohtaja määräsi lehden poistettavaksi kustantamon osastolta. Yhden lukaisun perusteella olisin melkein valmis ennustamaan, että niiden muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jolloin tämän hetken suomalaisen kirjallisuuden tilaa voidaan mitenkään mielekkäästi arvioida, jutun kirjoittajat ja haastateltavat muistetaan (jos ylipäänsä muistetaan) lähinnä siitä, miten huonosti ja pinnallisesti he suomalaista kirjallisuutta ja sen tilaa ovat tunteneet.

Voin tietysti olla väärässäkin. Yleisesti ottaen olen kyllä sinnikkäästi sitä mieltä, että ”nykyään ei kirjoiteta sellaista kirjallisuutta, mistä minä olen aikaisemmin ollut innoissani” on yhtä pöljää ajattelua kuin ”ennen listapoppikin oli parempaa”. Tai ylipäänsä henkilökohtaisten mieltymysten nostaminen absoluuttisiksi laatukriteereiksi.

Enemmän löysin literääriä hengenheimolaisuuttani haastateltavastani Hugh Howiesta. Minullahan on ollut taipumusta väittää, että scifi (tai fantasia, tai spekulatiivinen fiktio ylipäänsä) on ennen kaikkea oman aikansa peili, ja sellaisena monasti rehellisempi ja paljastavampi kuin niin sanottu realistinen kirjallisuus. Yllätyin silti, kun Howie mainitsi sunnuntaiaamun bloggaritapaamisessa ajattelevansa Siiloa (myös) satiirina omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Ihan noin pitkälle en ollut itse kirjaa lukiessani ajatellut tai tulkinnut, mutta… miksipäs ei.

Howie vaikutti muutenkin fiksulta ja sanavalmiilta tyypiltä sekä haastateltavana että lauantai-illan päivällisseurana likeläisten ja muutamien muiden Like-kirjailijoiden porukassa. Yksi meistä – kokenut, monelle kielelle käännetty, myyvä ja arvostettu kirjailija – oli tosin jossain määrin hämmästynyt Howien ”kaupallisesta” asenteesta julkaisutaajuuteen†, mutta muuten he(kin) tuntuivat tulevan juttuun oikein hyvin. Sunnuntainen haastattelumme meni myös hyvin, huolimatta siitä että jännitin itse etukäteen tilannetta melkoisesti: en ole koskaan ennen simultaanitulkannut haastatteluja saman tien kieleltä toiselle olin melkoisen peloissani, miten aivoparka koettelemuksesta selviää. Taikakirjainten Raijan mielestä haastattelumme spoilasi joitakin kirjan alkupuolen tapahtumia, mistä vilpittömät pahoittelut. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, ettei hyvä kirja menetä yleensä lainkaan tenhoaan tai nautittavuuttaan, vaikka sen juonen osaisi ulkoa. Olisi joka tapauksensa pitänyt olla varovaisempi kysymyksissä. Toisaalta kirjasta on vaikeaa puhua, jos kirjan tapahtumista ei voi puhua.

___
* Ei, en liity edelleenkään siihen kuoroon jonka mielestä kirjoja julkaistaan ”liikaa”.
† Kirja vähintään kerran vuodessa, kolme parhaassa. Ja huolellinen taustatutkimustyö siihen päälle. Eri kirjailijoilla on perin erilaiset työrytmit.

Viimeinen askelma on muita korkeampi

Vuosi ja pari päivää sitten istuimme hotellihuoneessamme Washingtonissa, kun tuli mieleen: ”Tänäänkö sen piti hypätä?” Netti toimi, ja kävi ilmi että ajatus oli tullut mieleen juuri oikeaan aikaan. Saimme yhteyden suoraan lähetykseen vain vähän ennen kuin Felix Baumgartner avasi ilmapallonsa paineistetun kapselin oven, astui pari askelmaa metallitikkailla ja hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Yhdeksän minuutin vapaapudotuksen ja laskuvarjojarrutuksen jälkeen hän laskeutui maanpinnalle.

Vaikuttava temppu, vaikka sen tieteellinen merkitys ehkä olikin suhteellisen vähäinen (kuten Bad Astronomy -blogin mainio Phil Plait toteaa). Vaikuttava on myös nyttemmin julkaistu hyvälaatuinen kypäräkameravideo, joka kannattaa suurentaa koko ruudun kokoiseksi:

.

.

Hyppyä vuosi sitten katsellessa Alas oli suunnittelupöydällä, ja vaikka peruslinjat olivatkin jo pitkälle hahmoteltuja, kaikki uudet ideanpoikaset olivat tervetulleita. Joten jos joku on tullut pohtineeksi, mahtoiko Baumgartnerin hyppy jotenkin vaikuttaa parin kirjan hahmon ratkaisuihin heidän elämänsä kriisitilanteissa, myönnän suoraan: kyllä vaikutti.

 

Uutta ”tuhlatun” tilalle

Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.

Messun arvoinen

Omalta osaltani Turun kirjamessut päättyivät jo eilen, joten univelatkin alkavat olla pääosin maksettuja. (Ei, en valvonut hyvin, vaan nukuin huonosti.) En olekaan käynyt Turun messuilla toviin, mikä on valitettavaa. Helsingin meluiseen, hälyisään ja ahtaaseen megatapahtumaan nähden Turun perinteikkäämpi (reilun kymmenen vuoden erolla) tapahtuma on pienimuotoisempi, intiimimpi ja leppoisampi. Näyttää siltä, että molemmille – ja monille muille – on riittämiin tilaa ja yleisöä. Jo näiden kahden välillä on tapahtunut selvää profiloitumista: siinä missä Helsingin messut painottuvat isoihin kustantamoihin, suomalaisen kirjallisuuden suurin tämän hetken tähtiin ja yhteiskunnalliseen (kauno- ja tieto)kirjallisuuteen, Turussa saavat enemmän tilaa pienet kustantajat ja kaikenlaiset kirjallisuusgenret, runot ja novellit. Mielenkiintoista kyllä, Turun messut monta vuotta lähinnä pienillä riviuutisilla sivuuttanut Helsingin Sanomatkin tuntui ottavan tänä vuonna tapahtuman tosissaan.

Kirjailijalle messut ovat tietysti, periaatteessa, ennen kaikkea myynninedistämistilaisuus, tilaisuus kertoa mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle, miksi juuri tämä kirja kaikista täällä messuilla esitellyistä saattaisi olla oikea ostos juuri sinulle. Ainakin siinä mielessä perjantainen lava-aika Erkki Kauhasen kanssa tuntui toimivan mainiosti. Johanna Sinisalolla oli erinomaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Hän kiinnitti muun muassa huomiota meidän molempien kirjojen naishahmoihin. Alasissahan kolme viidestä kertojasta on naisia, ja yksi heistä on kirjan ainoa todella vahva hahmo, toimija eikä sivustaseuraaja, kuten kirjojeni keskeiset hahmot ovat niin usein. Yleisöä lavan edustalla oli mukavasti, ja he tuntuivat seuraavan juttujamme kiinnostuneina. Lauantainen kaffeklatsch scifi-seurojen osalta oli pienimuotoisempaa ja vapaampaa jutustelua, mutta mukavaa yhtä kaikki.

Markkinointiin kuuluu tietysti myös ns. jalkautuminen: kirjamessuilla me poistumme norsunluutorneistamme ja kuljemme joukossanne kuin ketkä tahansa teistä. Meidän kanssamme voi tulla juttelemaan astellessamme päämäärättömästi hallin käytäviä ja norkoillessamme erilaisilla osastoilla. Siksi haluankin pyytää anteeksi lukijalta, joka yhteisten tuttujen kertoman mukaan oli perjantaina halunnut saada minulta signeerauksen kirjaan, mutta ei uskaltanut lähestyä. Ensi kerralla yritän olla vähemmän pelottavan oloinen.

Kirjailijalle messut ovat samalla tilaisuus tavata kollegoja. Tokihan heitä tapaa kustantamojenkin tapahtumissa, mutta ei lisä haittaa lain: useimmat puurtavat tekstejään omissa oloissaan, omassa työ- tai makuuhuoneessaan, ja toverien kohtaaminen livenä on harvinaista herkkua. Niinpä tämänkin reissun parhaisiin hetkiin kuuluivat muutamat pitkäksi venähtäneet turinatuokiot puolituttujen kollegojen seurassa. Mielenkiintoista kyllä, niistä useimmat tapahtuivat nuorisokirjailijoiden osastolla: vaikka en itse kirjoitakaan (erityisesti juuri) nuorille, huomasin pian että sieltä löytyy mukavaa juttuseuraa.

(Viime aikoina olemme muutamien tuttujen kanssa kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjailijat kohtaavat enimmäkseen tilaisuuksissa, jotka ovat joko kustantajien tai (Kirjailijaliiton kaltaisten) järjestöjen puuhaamia. Toimenpiteisiinkin on ryhdytty, ja sen seurauksena tulin taannoin huomanneeksi, että täältä Pohjois-Helsingistä voi lähteä baari-iltaan Hämeenlinnaan ilman että matkoihin kuluu välttämättä paljoakaan kauemmin kuin jos lähtisi Helsingin keskustaan: tuosta aivan läheltä sattuu nimittäin kulkemaan bussivuoro suoraan Tikkurilan asemalle, ja toisaalta suora bussiyhteytemme Rautatientorille kiemurtelee pientaloalueiden halki pienen iäisyyden.)

Messujen suurin ongelma on usein ollut kotimatkan kantamukset. Siinä suhteessa onnistuin tällä kertaa itsehillitsemään itseäni, matkaan tarttui vain Cosmic Comic Cafén näyttelystä sarjakuvataiteilija/Oma studio -työtoverilta Kivi Larmolalta ostettu uusi Georg Büchner -henkinen sarjakuvaromaani Timo (Kumiorava 2013) – ja Timo-paita, jolla voi hämmentää paidan kaimoja sopivissa tilaisuuksissa. Niin, ja uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottelijaiden tekijöiden upouusin novellikokoelma Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat 2013).

Lisätään vielä loppuun Hanna van der Steenin ja Magdalena Hain loistavat vinkit kirjamessupöhinän parantamiseksi.

Turkuun!

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Tovi taattuja tuloja

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.