Kategoria: ”Alshain”

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Pimeän sisällä

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.

22 kiperää kysymystä ja 22 visaista vastausta

Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.

Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.

Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.

Minkälaista on olla kirjailija?

– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.

Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.

Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.

Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.

Kuinka monta kirjaa olet kirjoittanut ja minkä nimisiä kirjasi ovat?

– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.

Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.

– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.

– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.

– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.

– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.

Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.

– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.

(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)

– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.

– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.

– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.

– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.

– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.

Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.

– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.

– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.

– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.

– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.

Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.

– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.

(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)

– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.

– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.

En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.

– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.

Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.

– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.

En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.

(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)

Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.

– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.

Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.

Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.

 

 

Ohjelmallista

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

Puolitiu

Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.

S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.

Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.

Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah,  halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.

En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.

Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.

MMXIII -> MMXIV

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Harmaa mappi

Kuten olen ennenkin kertonut, olen vanhana kulttuuriantropologian opiskelijana hyvinkin viehättynyt riitteihin. Ne ovat oleellinen osa ihmistä, hänen elämänsä muutoksia (ja jatkuvuutta), vuodenkiertoa, elämää ja ihmissuhteita.

Kokeellisen työnohjauspiirimme riemastui taannoin, kun kerroin heille harmaan mapin riitistä. Aloitin sen silloin kun Alshain oli suunnitteluvaiheessa: kävin kirjakaupassa ostamassa harmaan kotelomapin (ja välilehtinivaskan), jota kirjan suunnittelun mittaan aloin sitten täyttää lehdistä leikatuilla artikkeleilla, ideointia sisältävillä irtolapuilla ja muulla hankkeeseen liittyvällä paperitavaralla. Kirjoittamisen ja editoinnin mittaan sinne päätyivät myös ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan kommentteja sisältävät printit. Sinne päätyivät myös kirjaan liittyvät tiedostot cd- tai dvd-levyille poltettuina.

Siitä lähtien olen jokaista kirjaa varten ostanut uuden harmaan mapin. Niitä olisi siis jo viiden täyden mapin rivistö, jos työhuoneen hyllytila ei olisi hupeneva luonnonvara: nyt täytetyt mapit ovat ullakolla kosteudenpitävässä laatikossa.

(Aikanaan mapit päätyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon, mutta eivät vielä.)

Harmaan mapin ja välilehtien hakeminen kirjakaupasta, kirjan työnimen kirjoittaminen mapin selkään ovat riitti, joka kertoo kirjailijan mielelle, että tämä kirja on alkanut syntyä. Se ei ole enää epämääräinen kaavailu, haave, vaan projekti, jolle on muotoutumassa aloituspäivä ja deadline. Sille on varattu aika, jona projektia tehdään täyspäiväisenä työnä.

Hunan on saanut oman harmaan mappinsa jo vähän aikaa sitten, vaikka olenkin vielä täysipäiväisesti työstämässä Sarah Lotzin The Threen suomennosta. Lähipäivinä mappi saa myös sisältöä, kun tulostan sinne erään tietyn päiväkirjan, jota olen käyttämässä romaanin pohjana: kyseinen dokumentti on minulla kyllä (työtietokoneen ohella) myös sähkökirjanlukulaitteen muistissa, mutta – vaikka yleensä välttelen turhia välitulostelemisia – haluan sen myös paperille.

Tähän kirjahankkeeseen perustin myös uuden aloitusriitin ja hankin kirjakaupasta kapineen, jota näemmä kutsutaan konttorikirjaksi. Siitä tulee tämän kirjahankkeen työpäiväkirja, johon dokumentoinen hankkeen edistymistä, luettua lähdemateriaalia, ideoita ja mahdollisesti kaavioita ja piirroksia – mitä suunnittelu ja kehittely sitten tuntuukin vaativan. Tämän riitti-idean lainasin työnohjausryhmätovereiltani. Idea tuntui erinomaiselta.

Ja onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten joskus tulevaisuudessa vähän lisää luettavaa.

Juoma

Viime aikoina on tullut luettua ilahduttavasti useampikin sellainen romaani jota olen jo tovin kytännyt: ”Tuo pitäisi ehdottomasti…” Asiassa on auttanut, että teen tällä hetkellä käännöstyötä. Omia romaaneja suunnitellessa olen paljon kehnompi muiden fiktion lukija, ja omia romaaneja kirjoittaessa en lue muiden fiktiota lainkaan.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti ensin kustantamon käsikirjoituskilpailun ja sitten Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon, eikä asia välttämättä yllätä kirjan lukemisen jälkeen. Kyseessä on hallittu, harkittu ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, joka ei turhia rönsyile eikä sorru kovin pahasti spekulatiivisen fiktion helmasyntiin eli jaarittelevaan selittelemiseen.*

Teemestarin kirjan maailmassa on klassisia dystopian piirteitä – tulevaisuuden poliisivaltio, pula jostakin keskeisestä (tässä vedestä), katkaistu historiankirjoitus, joka jättää oleellisia osia historian kulkua hämärään ja enemmän tai vähemmän kielletyksi tiedoksi tavalliselle kansalaiselle. Itäranta sotkee kuitenkin kuvioita tekemällä tulevaisuusmaailmastaan vinkeän sekoituksen vanhaa Pohjois-Suomea ja sinne tulvinutta itäaasialaista valtakulttuuria, joka on vuosisatojen mittaan ennättänyt vakiintua niin syvästi että kirjan päähenkilön ammatti, ritualistinen teemestari, on osa ikiaikaista suomalaisperinnettä. Sf-kirjallisuuden mielikuvituksettomampien perinteiden mukaisesti ammatti kulkee suvussa. Sf-perinteen mukaisesti Noria Kaitio on myös ammatissaan poikkeus perinteestä siksi että on nainen, ja siksi että alkaa tonkia asioita joita hänen ei erityisen mielellään haluta tonkivan.

Pohjalta löytyy monessa suhteessa klassisen sf-perinteen hengessä kirjoitettu tarina ystävyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta tarina on kirjoitettu sen verran viehättävän kiireettömällä, tyynellä ja hallitulla tavalla että se toimii erinomaisesti. Loppuratkaisukaan ei ole maailman omaperäisin, mutta sekin toimii osana tätä kokonaisuutta. Vaikuttaa siltä että Teemestarin kirja on tuonut sf-kirjallisuuden pariin niitäkin lukijoita jotka ovat näitä aihealueita aikaisemmin karsastaneet†, joten tällaista klassista perinteikyyttä voi tavallaan pitää hyvänä johdantona mahdollisille tuleville harrastajille.

Mutta hyvän kirjan pitää kantaa myös omana itsenään, ei vain osana jotakin suurempaa jatkumoa. Teemestarin kirja kyllä kantaa.

___
* Siitä sain itsekin risuja Elli Lepän tuoreessa Tähtivaeltajassa (4/2013) julkaistussa Alas-arvostelussa. Ja varmaankin ihan aiheesta.
Teemestarin kirja on ilmeisesti yksi niitä teoksia, joiden vuoksi nykyisen ”nuortenkirjallisuuden” dystooppisuutta on paheksuttu.