Kategoria: ”Nedut”

Paikka

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?


En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Uimisesta

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

Uutta ”tuhlatun” tilalle

Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.

Haastateltavana

Viime viikolla piipahdin brunssilla Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbomin kanssa. Syntyi haastattelu.

Tunnin leppoisasta juttelurupeamasta jäi itselleni mieleen myös Taikan esittämä ajatus Neduista ”urbaanina fantasiana”. Itse olen ajatellut kirjaa scifinä – niinhän, hah, lukee kirjan kannessakin – mutta kun mietin, urbaani fantasia on monessa suhteessa vallan käypä luokitus. Tässähän ollaan monipuolisempia kuin olen kuvitellutkaan.

Varsinkin kun tuo tuleva romaani Hunan on todennäköisesti taas jotain aivan muuta.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

5/25

Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä,  keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.

Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.

Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.

Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.

Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.

Alfredin mallin mukaan

Tulin jostakin syystä vilkaisseeksi vanhan blogin ensimmäisiä kirjoituksia ja huomasin paljastaneeni tulevan kirjailijan pikaisen piipahduksen omassa esikoisromaanissaan. En muistanutkaan asiasta maininneeni, mutta olen epäilemättä kirjoittanut molempiin blogeihin uusina asioina kaikenlaista, mitä olen ennenkin kirjoittanut jompaankumpaan blogiin. Joutunette kestämään sellaista hatarapäisyyttä jatkossakin.

Olin itsenäni mukana myös Nedujen ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa, siinä jossa kirja alkoi Jolle Peltolan muusikkoelämäkertana, jonka Jolle ikään kuin kaappaa jostakin elämäkerran sitaattikatkelmassa, ja jatkaa sitten oman tarinansa kertomista omilla ehdoillaan.*  Tämän kuvitteellisen muusikkoelämäkerran yksi haastateltava oli muuan kirjailija/suomentaja/amatöörimuusikko-Mäkelä, joka kertoi näkemistään Näädän ja Dystokion keikoista.

Taannoin istuessamme kollegoiden kanssa kirjallisuuden suomentajien jaoston kokouksen jatkoilla eräs tovereista kertoi vastikään lukeneensa Muurahaispuun ja arveli tunnistaneensa kirjasta minut. Myönsin. Olisikin ollut aika vaikeaa olla sortumatta itsensä sijoittamiseen romaaniin, joka tapahtuu muutaman sadan metrin päässä sieltä missä itse asuin lapsuudesta melkein parikymppiseksi, ja joka sivuaa muutenkin muutamaa omaa elämänvaihettani. Kyse ei ole silti missään mielessä minkäänlaisesta ”avainromaanista”: Kari Lännenheimon dysfunktionaalinen perhe ei ole oma tai kenenkään tuttavanikaan kotoa. Eihän meillä ollut punaista cockerspanieliakaan, enkä muista että kenelläkään tuttavallakaan olisi ollut (mustavalkoisia kyllä parin kaverin perheellä). En ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua avainromaanien kirjoittamiseen, ja ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan vähän moraalittomalta.**

Ei, en aio järjestää minkäänlaista ”tunnista jPekka” -kilpailua. Minusta ei tarvitse tietää kovinkaan paljoa tietääkseen, kenestä ohimennen piipahtavasta tyypistä on kyse.

Saatan piipahdella kirjoissani toistekin. Jos tulee tilaisuus. Ja kiusaus.

Samaisessa varhaisessa blogahduksessani pohdin Alshainin Vera Poitakin hahmoa ja kerroin, että minulla oli aikeita kertoa hänestä lisää myöhemmissä Alshainin maailmaan sijoittuvissa kirjoissa. Niin onkin, edelleen. Varhaisissa Paluun kaavailuissa Vera olisi ollut hyvinkin merkittävässä osassa, mutta sitten tuli tarpeelliseksi pistää kirjan rakenne ja tapahtumat remonttiin, ja kävi niin, että Veran runsas mukanaolo tässä kirjassa – sellaisessa roolossa kuin hänelle olen ajatellut – ei oikein olisi ajallisesti mahdollista, tai muutenkaan. Mutta kyllä hänestä vielä kuullaan, jos saan kirjoitettua lisää tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja.***

Muuan toinen Alshainin henkilö kyllä on käväisemässä tässäkin kirjassa. Ehkäpä joku toinenkin. Vielä riittää kirjoittamattomia sivuja.

*

Siitäpä tulikin mieleeni: Käydessäni 1990-luvulla teoreettisen filosofian laudaturseminaarissa ryhmässä istui hyvin nuoren ja ujon oloinen poika, joka tuntui olevan seminaarin vetäjälle varsin tuttu. Toisin kuin minä hän ilmeisesti sittemmin sai tehtyä tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa hänen oppiarvonsa oli jo siihen aikaan fil. yo (väit.), sillä tohtorinarvosta puuttuivat, laudaturseminaarin lisäksi, enää filosofian maisterin ja lisensiaatin sivuaineopinnot. Sittemmin nuoren miehen ura on edennyt vauhdikkaasti. Suomen Kuvalehden nettisivut tietävät kertoa, että hänelle maksettiin 700 000 euroa vastikään ilmestyneestä 157-sivuisesta Sinisestä kirjasta, joka on ilmaiseksi ladattavissa Valtioneuvoston nettisivuilta. Minun romaanini ovat keskimäärin kolmesataasivuisia, huomattavan paljon tiiviimpää tekstiä, enkä ole yhdestäkään saanut edes tuhatta euroa ennakkopalkkiona. Aikaa myötä myynneistä tulee muutama satanen lisää vuodessa – kaikista kirjoista yhteensä. Ja suunnilleen saman verran lainauskorvauksina.

Ai että minäkö kateellinen? No, ehkä vähän.**** Mutta onhan se mukava huomata, että edes joku tienaa hyvät massit humanistisellakin koulutustaustalla.

___

* Hauska idea, joka ei vain tuossa kokonaisuudessa sittenkään toiminut. Hmmm, taisin juuri muuten keksiä sopivan kirjaprojektin, jossa tuota voisi käyttää…
** Ai niin, olen tainnut todeta tämänkin joskus aikaisemmin.
*** Minulla on jotenkin pieni päähänpinttymä siitä, että jokaisesta kolmesta kirjoittamastani romaanista yhden pitäisi sijoittua Alshainiin. Kolmesta ensimmäisestä keskimmäinen on Alshain. Kolmesta seuraavasta viimeinen on Alshain. Tietysti, kun Alshain-kirja jakautui viiteen osaan, joista (melkein) jokaisessa on viisi lukua, voisi olla tieten sopivampaa, että jokaisesta viidestä kirjoittamastani romaanista yksi tapahtuu Alshainissa, mutta se venyttäisi suuruudenhullun viiden Alshain-romaanin suunnitelman valmistumista melkoisen pitkälle.
**** Voin tosin olla ylpeä siitä, että minulla on selvästikin huomattavasti parempi kustannustoimittaja ja oikolukijoita.

Shimo shummaa

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.