Kategoria: ”Nedut”

On ”Nothing”

Minulla on David Bowieen ammatillinen suhde: suomensin Marc Spitzin David Bowie -elämäkerran (Otava 2010) ja toimitin Hannu Tervaharjun suomennosta David Buckleyn elämäkerrasta David Bowie (Like 2002). Sitä paitsi arvostelin helmikuussa 1997 Rumbaan Bowien tuoreen Earthling-albumin.* Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut eikä tule olemaankaan pelkästään ammatillinen: David Bowien musiikki on ollut ainakin jossakin mielessä osa minun elämäni sountrackia siitä lähtien kun satuin nauhoittamaan alle kymmenvuotiaana radiosta ”The Man Who Sold the Worldin” ja etenkin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin jälkeen.

Kiinnostavaa kyllä myös englantilainen filosofi Simon Critchley noteeraa Ziggy-albumin singlekappaleen ”Starman” ja singlen kääntöpuolella julkaistun ”Suffragette City” -kitaravallin merkittäviksi Bowie-, musiikki- ja kasvukokemukseksi. Kahta vuotta minua vanhemman Critchleyn tapauksessa laulut osuivat ratkaisevan tärkeään vaiheeseen seksuaalisessa heräämisessä, minun tapauksessani ne olivat vielä lähinnä… makeita biisejä, vain aavistuksen mutkikkaampia ja ”aikuisempia”  kuin siihen aikaan muuten radiosta ja levyiltä kuulemani suomalainen iskelmä tai englantilainen purkkapop.

Simon Critchleyn kirja Bowie (suom. Anna Tuomikoski) on Aula & Co -kustantamon ensijulkaisuja. Alkuteos oli ilmeisesti jo pitkälle valmiina Bowien viimeisen albumin Blackstarin ilmestyessä kahta päivää ennen Bowien kuolemaa viime tammikuussa.

Kirjan suomenkielinen nimi on hieman harhaanjohtava. Alkuperäisotsikko On Bowie on valaisevampi, mutta englanninkielinen fraasi ei käänny yhtä napakasti: Ajatuksia Bowien tuotannosta. Kyse ei nimittäin ole elämäkerrasta: Critchley olettaa lukijan tuntevan Bowien elämänvaiheet ja jopa tuotannon kohtuullisen hyvin ja keskittyy pohdiskelemaan Bowien sanoituksia, imagoja ja niiden takana – kenties – olevia ajatuksia ja maailmankuvaa, tai pikemminkin Critchleyn tulkintaa Bowien maailmankuvasta. Hän on erinomainen kirjoittaja (ja käännös on, ilmeisestä kiireestään huolimatta, kohtuullisen sujuva), joten parisataasivuisen, väljästi taitetun kirjan lukaisee muutamassa tunnissa.

Tälle kirjalle voisi toivoa hyvää menekkiä, sillä soisin kernaasti että musiikista ja musiikintekijöistä julkaistaisiin (suomeksi) muutakin kuin vain elämäkertoja. Materiaalia sekä tällaiselta filosofiselta ja jopa laajemmalta kulttuuris-filosofiselta kannalta erittäin kiinnostavia tutkimus- ja pohdintakohteita kyllä riittää. Parhaimmillaan Critchley tuo esiin erinomaisia näkökulmia muun muassa korostaessaan, ettei Bowien levytettyä tuotantoa pidä tulkita (ensisijaisesti) omaelämäkerralliseksi, vaan kyseessä on pikemminkin spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, jonka väline vain sattuu olemaan romaanien ja novellien sijaan musiikki – albumit ja singlet. Toki Bowien tarinoiden ja kuvien juuret ovat ympäröivässä todellisuudessa ja oman elämän kokemuksissa, kuten kaikilla meillä spefinkirjoittajilla, mutta niiden lukeminen omaelämäkerrallisuutena on yhtä harhaanjohtavaa kuin kuvitella, että vaikkapa Nedut kertoisi siitä mitä erään Jyri Pekka Mäkelän elämässä tapahtui niinä vuosina jolloin hän asui Korson Lintupolulla.

Teräväkatseisten oivallusten ja laajojen kaarien analyysin lomassa Critchley tosin menee välillä kyllä perin pahoihin epäuskottavuuksiinkin, esimerkiksi puhuessaan ”kurinalaisuudesta” kuvaillessaan 1970-luvun päihdepitoisen ”Berliini-kauden” tuotantoa. Critchleyn tausta on etnisessä länsimaisessa yliopistofilosofiassa, ja tämä näkyy kiusallisen selvästi hänen lukuisissa pohdiskeluissaan siitä, miksi sana ”nothing” toistuu niin paljon Bowien sanoituksissa ja mitä tämä sana voi missäkin kontekstissa: rivien välistä suorastaan räikyy ilmoille, ettei Critchley kertaakaan ota esille Bowien buddhalaista uskoa eikä ”tyhjyyttä” tarkoittavan śūnyatā-käsitteen merkitystä (merkityksiä) buddhalaisuudessa. Critchley kyllä puhuu Bowien tekstien (mahdollisesta) uskonnollisesta symboliikasta, mutta vain juutalais-kristillis-islamilaisen perinteen puitteissa.

Silmille hyppäsi myös Critchleyn ylistys Bowien velipuolensa Terry Burnsin hautajaisiin lähettämästä ”sydäntä särkevästä” tervehdyksestä, joka on jotakuinkin suora sitaatti Rutger Hauerin Blade Runnerissa improvisoimasta ”sateen pois huuhtomat kyyneleet” -kuolinpuheesta: eikö Critchley tunnista näin tunnettua sitaattia, vai olettaako hän että jokainen lukija tunnistaa eikä asiaa siksi tarvitse selittää? Ainakin minun silmissäni viestin tunnistaminen sitaatiksi vähentää melkoisesti sen sydäntäsärkevyyttä. Suomennoksessa kiire näkyy satunnaisten kömpelöiden lauserakenteiden (tiedän kyllä että niitä on jäänyt omiinkin suomennoksiini) ohella joissakin kummallisissa käännössanavalinnoissa, kuten ”joukkoampuja” ja ”trumpettihousut”, jota en ainakaan muista koskaan nähneeni käytettävän suomessa 1970-luvun alun leveälahkeisista housuista.

Mutta älköön tällaiset pikkuseikat karkottako tältä kirjalta lukijoita: pääosin kirja on erinomaisen antoisa ja tämäntyyppistä pohdiskelua musiikin tekijöistä ja heidän töittensä taustafilosofiasta soisi näkevänsä enemmänkin.

____
* Ja näin minä siitä silloin kirjoitin:

DAVID BOWIE
Earthling
(BMG)
Earthlingin kannessa on pelkästään Bowien nimi: kuitenkin niin biiseistä, sovituksista kuin tuotannostakin vastaavat herran lisäksi jo Tin Machinessa soittanut kitaristi/kosketinsoittaja Reeves Gabrels sekä ohjelmoija/looppaaja/sämplääjä Mark Plati.
Musiikillisesti Earthling on ikään kuin parikymppisten remiksaajien läpi kierrätetty yhdistelmä Tin Mahinea ja jo klassikoksi muodostunutta ‘vaikeaa’ Bowie/Eno-albumia Low. Laulut ovat fragmentaarisia, kuin leikkurilla uudelleen konstruoituja; äänikuvaa dominoivat vatsanpohjaa kouraisevat matalien taajuuksien sähkörytmit ja efektit. Gabrelsin elektroninen survinkitara ei hypi silmille niin paljon kuin Tölkityskoneen aikoina, vaan väijyy vaivihkaa siinä päälimmäisten äänikerrosten alla tuikatakseen seuraavassa hetkessä peliin raa’an säröisen riffinkatkelman. Mihinkään perinteisiin tyylilajeihin tai laulullisiin rakenteisiin ei tämän levyn kohdalla voi tukeutua: Battle For Britainin poukkoilevan grooven lomaan luikahtaa yhtäkkiä Mike Garsonin hämmentävä avantgarde-pianosoolo. Little Wonder vaikutti vähän oudolta singlevalinnalta, mutta tämän levyn äänimaailmassa se kuuluu konservatiivisempaan osastoon Seven Years in Tibetin ja suorarytmisen tanssiraidan Dead Man Walking kanssa.
Kaikesta sirpalemaisuudestaan huolimatta tämä levy on äärimmäisen johdonmukainen ja eheä kokonaisuus – oman omalaatuisen maailmansa logiikan mukaan. Levyn arvo kuulijalle riippuu siitä, miten hyvin hän pystyy sukeltamaan tähän vääristyneiden peilien ja mutanttisoittimien maailmankaikkeuteen. Perinteisempien Bowie-laulujen ystävälle saattaa saattaa yritys olla liian vaikea.
Ei lainkaan mahdotonta, että Earthlingista tulisi aikaa myöten Lown veroinen kulttiklassikko. Vielä on liian aikaista sanoa.
ooo 1/2                                     J. PEKKA MÄKELÄ

Alkuperäinen eurooppalainen (jälleen kerran)

Nyt kun Hunanin käsikirjoitus on ainakin vähäksi aikaa poissa käsistä ja mielestä – no, okei, merkkasin kyllä tänään muistiin muutaman jatkokehittelyidean – voi taas hetken aikaa madaltaa edes hieman niiden kirjojen pinoa, jotka ovat tuottaneet huonoa omaatuntoa sillä että en ole niitä vieläkään lukenut.

Juha Valsteen Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri (SKS 2015) ei tosin ehtinyt olla pinossa kauaakaan: ostin sen tuoreeltaan viime syksyn kirjamessuilta. Ottaen huomioon vanhan ja sinnikkään neandertalilaisfiksaationi ei ole mikään ihme, että kirja kiinnosti.

Valste esittää parissa sadassa sivussa tiiviin katsauksen siihen, mitä neandertalilaisista tällä hetkellä tiedetään, sekä pikaisen (ja, paikka paikoin, vähän jälkiviisastelevan) historiikin siitä mitä neandertalilaisista on kuviteltu sen jälkeen kun ensimmäiset luurangot löydettiin 1800-luvun alkupuolella ja tunnistettiin meistä vähän poikkeavan ihmispopulaation jäännöksiksi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Nykytietämän mukaan erot ”rakenteeltaan nykyaikaisiin ihmisiin”, kuten nykyään asia ilmaistaan, ovat jotakuinkin olemattomat. Ulkonäöllisiä eroja on jonkin verran, mutta nekin osuvat jotakuinkin jo nykyihmisten vaihteluiden piiriin, kuten Timo Nummisen mainio kansikuva osoittaa.

(Sinänsä mielenkiintoinen, hupaisa ja mieleenjäävä detalji: Valste huomauttaa, että neandertalilaisilla ei oikeastaan ollut sen matalampi otsa kuin meilläkään. Heidän kasvonsa vain olivat aivokoppaan nähden suoremmin sen etupuolella, kun taas meidän kasvomme ovat ikään kuin valahtaneet muutamia senttejä alemmaksi.)

Valste kartoittaa myös sitä mitä neandertalilaisten kulttuurista (kulttuureista) tiedetään, ja siitäkin on onnistuttu selvittämään yhtä ja toista. Kuten kirja korostaa, klassinen kuvitelma ”luolamiehistä” ei päde neduihin, sillä heidän rakentamiensa, puu- ja luukehikoiden ympärille rakennettujen majojen jäännöksiä on löydetty riittävästi. Luolat ovat muutenkin kehnoja paikkoja asua: kesällä kylmiä, talvella ehkä ulkoilmaa lämpimämpiä, mutta aina niin kosteita että nahkaiset ja puiset pukineet ja tarvekapineet pilaantuvat nopeasti. (Ja jokainen tajunnee, miten huono ajatus on sytyttää nuotio luolaan). Luolista on tehty luu- ja esinelöytöjä, totta, mutta se johtuu pitkälti siitä että ne säilyvät muualla paljon huonommin ja luolia on ilmeisesti käytetty hauta- ja rituaalipaikkoina.

Kulttuurikohdissa – ja sinne tänne ripotelluissa lyhyissä ”paleofiktiota”-pätkissä, joissa hän yrittää kuvailla elämää neduyhteisössä – Valste lipsahtaa kuitenkin kiusaannuttavan puolelle. Vailla lähdeviitteitä, vailla perusteita, vailla edes mitään selittelyä spekuloinnista hän tuntuu pitävän itsestäänselvänä, että viidenkymmenentuhannen vuoden takaisissa kulttuureissa on noudatettu samanlaisia sukupuolten välisiä työnjakoja joita 1800-luvun viktoriaanit kuvittelivat ”luolamiesten” noudattaneen, hekin vailla mitään perusteluja. Esimerkiksi spekuloidessaan neanderilaista ydinperhettä Valste arvelee, että esimerkiksi poikkeuksellisen hyvällä metsästäjällä tai kivisepällä saattoi hyvin olla useampia vaimoja, ikään kuin olisi jostakin syystä itsestään selvää että hyvät metsästäjättäret ja kivisepättäret olisivat aina olleet jostakin kumman syystä lesboja.

Valste viittaa siellä täällä etnografisiin ja kulttuuriantropologisiin tutkimuksiin 1800- ja 1900-luvulle säilyneistä keräilijä/metsästäjäkulttuureista, mutta niin hyvin hän ei näytä niihin perehtyneen, että olisi huomannut ettei niissä mitenkään välttämättä ole noudatettu sellaisia sukupuolityönjakoja kuin mitä 1800-luvun saksalais- ja englantilaisporvaristo kuvitteli. Kaiken lisäksi neandertalilaislapset ovat ilmeisesti kasvaneet ja kypsyneet selkeästi nopeampaa tahtia kuin me rakenteellisesti uudenaikaiset ihmiset, joten lastenhoitoon keskittymiseen kulunut aika oli vähäisempi.

Toinen useampaan kertaan toistunut kummallisuus oli ihmislajin polveutumiseen liittyvän out of Africa -teorian vähättely. Valste huomauttaa (aivan oikein), että nykyihmiset levittäytyivät Afrikasta Lähi-idän kautta muualle Euraasiaan (ja sittemmin Amerikkaan), mutta korostaa (aivan oikein), että ne samalla risteytyivät paikallisten ihmispopulaatioiden (neandertalilaisten, denisovalaisten ja mahdollisesti varhaisempienkin pystyihmisten) kanssa. Ai että olivatko nämä populaatiot sitten alkusyntyneet siellä missä asuivat? Eivät suinkaan, ne polveutuivat Afrikasta vaeltaneista esi-isistä.

(Euroopassa ja Lähi-idässä kehittyneiden neandertalilaisten tapauksessa näitä afrikkalaisia esi-isiä olivat heidelberginihmiset, jotka ovat myös nykyihmisen esi-isäistöä.)

Mutta nämä lipsahdukset tieteenhistorian tunkkaisemmille ullakoille ovat onneksi pelkkiä pieniä kauneusvirheitä. Kokonaisuutena kirja on erinomainen, suositeltava katsaus. Se muuten kannattaa lukea pian: neandertalilaiset on tutkimusala, jossa kymmenen vuotta vanha tieto on nykyään jo vanhentunutta.

Vuorokauden kuluttua

Helsingin toisen Kirjakroolin alkuun on noin vuorokausi. Tiedossa on jälleen kerran monipuolinen katsaus kirjallisuuden laidasta toiseen, kun liuta loistavia tyyppejä lukee tekstejään baareissa, taidegalleriassa, kahviloissa, kirjastossa ja – Rakennusviraston yleisöpalveluaulassa:

Rakennusviraston asiakaspalvelupiste
(Pohjoinen Makasiinikatu 9)

– – –   SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA   – – –
Klo 16.30
– Esa Mäkinen
Klo 16.50 – J. Pekka Mäkelä
Klo 17.10 – Johanna Vainikainen
Klo 17.30 – Tanya Tynjälä  *en español & in English
Klo 17.50 – Anu Holopainen
Klo 18.10 – Juha Jyrkäs

Hunan ei ole vielä siinä vaiheessa että pystyisin antamaan siitä maistiaisia – ensi vuoden Kirjakroolin aikaan tilanne on aivan toinen. Tällä kertaa joudutte kuuntelemaan ennenkin kuultuja tekstejä, mutta sentään säestyssoitin kirjailijan ja pedaalilaudan välissä on ihan uusi, toissapäivänä valmistunut.

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Taidetta kotiluoliin

Vallitsi pitkään käsitys, että ihmiskunnan esihistoriassa tapahtui nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten jonkinlainen älyllinen nytkähdys. Tämä nytkähdys teki meistä sitä mitä me olemme – sai meidät puhumaan, ajattelemaan abstrakteja ja tekemään taidetta. Pohtimaan muutakin kuin mistä löytää seuraava ateria tai miten välttyä muiden metsästäjien kitaan joutuminen. Vallitsi pitkään myös käsitys, että tämä älyllinen nytkähdys tapahtui Euroopassa tai ainakin Lähi-Idässä, niillä alueilla missä ns. nykyihminen kohtasi serkkunsa Homo neanderthalisin. Käsitys oli ymmärrettävä: näiltä alueilta tunnettiin ehdottomasti suurin määrä esimerkiksi luolamaalauksia ja, kaiken lisäksi, hienoimmat koskaan tavatut luolamaalaukset. Pitkään uskottiin myös, että abstrakti ilmaisu on nykyihmisen ”keksintö”, etteivät neandertalilaisserkkumme olisi moiseen pystyneet – ei heidän uskottu osanneen edes puhua.

Käsityksiä on jouduttu viime vuosikymmeninä kuitenkin rukkaamaan. Mitään yksittäistä älyllistä nytkähdystä tai geneettistä mutaatiota ei ole tapahtunut, ja jos onkin, se on tapahtunut Afrikassa paljon aikaisemmin ja luultavasti muutos on ollut hyvin vähittäinen. Euroopan korostuminen löytöaineistoissa on johtunut kahdesta asiasta: viileähkönä alueena tämä Aasian luoteinen niemimaa on ollut otollinen maalausten, esineiden ja myös luulöytöjen säilymiselle. Sitä paitsi Eurooppaa on tutkittu paleontologian ja arkeologian kannalta paremmin kuin mikään muu maanosa. Huolellisen tutkimustyön leviäminen muillekin mantereille rapisuttaa pala palalta eurooppakeskeistä omahyväisyyttä tässäkin asiassa.

Tätä todistaa sekin, että Leang Timpusengin luolasta Indonesian Sulawesin saarelta löytynyt luolamaalaus – sellainen samanlainen maalia puhaltamalla tehty kämmenenkuva jonka mukaelman tein Nedujen kanteen – on osoittautunut eurooppalaisia vastineitaan vanhemmaksi. Ennätyskuvan iäksi on mitattu sen päälle kertynyttä kalsiittia tutkimalla peräti noin 39 900 vuotta. Kämmenkuvan vieressä on nelisentuhatta vuotta nuorempi kuva, jonka arvellaan esittävän babirusaa eli hirvisikaa. (Nature-lehdessä julkaistu kuva kalliopiirroksista linkkien takana.)

Neandertalilaisten genomia puolestaan tutkittaessa heiltä on löytynyt samankaltainen Foxp2-”puhegeeni” kuin nykyihmisiltä (kuten tässäkin blogissa on toistuvasti todettu): kurkun rakenne on toisenlainen, joten äännevalikoima on ehkä ollut toisenlainen, mutta luultavasti nedut puhuivat. Nyttemmin on löytynyt myös ilmeisen harkittua abstraktia kalliopiirrosilmaisua, jonka ikänsä puolesta täytyy olla neandertalilaisten tekosia.

Mitä luoliin tulee, vietimme pari viikkoa sitten mukavan puolipäiväisen Li-joen risteilyllä Guilinin lähellä Guanxin maakunnassa. Seutu tunnetaan sokeritoppamaisista karstikukkuloistaan ja -vuoristaan, joita tuli ihmeteltyä ja ihailtua. Jyrkkien rantatörmien kyljistä silmä (ja kamera!) poimi myös lukuisia luolien suuaukkoja, hyvän matkaa tulvavesirajojen yläpuolella. Alue on kuuluisa niistäkin: tippukiviä piisaa. Luolista on myös löytynyt kaikenlaisia jälkiä seudun muinaisista asukeista jopa kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa (joskaan ilmeisesti ei kalliomaalauksia). Seutu vaikutti sen verran mukavalta että sinne palaisi mielellään toistekin. Ehkä silloin ennättää tutustumaan myös luoliin.

Tällaiset paikat pistävät aina kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Ikään kuin en olisi ollut jo ennestäänkin ammattikiinnostunut paleoliittisen kauden ihmisten olemisista ja tekemisistä.*

___
* Jokunen vuosi sitten osallistuin Finnconissa paleofiktiota käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa esitin ikään kuin itselleni ääneen kysymyksen ”Pitäisikö minun kirjoittaa paleofiktiota?”. En vastannut siihen silloin (eivätkä muutkaan panelistit) enkä ole sitovia päätöksiä sittemminkään tehnyt, mutta… ehkä, joskus. Kenties. Jos syntyy sellainen tarinanitu, joka olisi mielekästä sijoittaa paleoliittiselle kivikaudelle.

Viimeiset ihmiset

Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

22 kiperää kysymystä ja 22 visaista vastausta

Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.

Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.

Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.

Minkälaista on olla kirjailija?

– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.

Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.

Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.

Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.

Kuinka monta kirjaa olet kirjoittanut ja minkä nimisiä kirjasi ovat?

– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.

Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.

– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.

– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.

– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.

– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.

Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.

– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.

(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)

– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.

– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.

– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.

– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.

– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.

Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.

– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.

– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.

– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.

– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.

Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.

– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.

(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)

– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.

– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.

En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.

– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.

Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.

– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.

En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.

(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)

Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.

– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.

Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.

Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.

 

 

Puolitiu

Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.

S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.

Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.

Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah,  halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.

En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.

Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.