Kategoria: rakentelu

Nauhat takaisin

Syksyllä 1985 tulin ostaneeksi varmaankin hintavimman soittimen mitä minulla on koskaan ollut. Vuoden 1974 lokakuussa valmistettu punainen Rickenbacker 4001 -bassokitara maksoi Kitarapajalla nelisentuhatta markkaa – uudet Rickenbacker 4003 -mallit olisivat olleet yli seitsemän tonttua – ja lisähintaa tuli siitä, että jätin soittimen saman tien remonttiin. Halusin nauhallisesta bassosta nauhattoman: olin poistanut entisestä Yamahastani nauhat itse, mutta tämän arvosoittimen jätin ammattilaisten käsiin. Tulos olikin erinomainen. Punainen ’Backer on ollut mainio nauhaton basso jo yli kaksikymmentä vuotta. Sittemmin olen itsekin modifioinut sitä edelleen, muuttanut elektroniikan kytkentöjä, vaihtanut pleksin ja tallamikrofonin, hionut kaulan takaa lakat pois (koska paljas puu tuntuu mukavammalta kädelle kuin paksu lakkaus).

(On minulla ollut joku katumuksen hetkikin näiden vuosien mittaan. Tarkkaan ottaen sellainen sattui katsellessani telkkarista Motörheadin konserttia. Lemmyn Rickenbacker-soundia ei pysty saamaan aikaan nauhattomalla: hänhän soittaa bassoaan kuin komppikitaraa.)

Viime vuosina olen rakennellut itselleni kaksikin vallan mainiota nauhatonta bassoa, ja jossakin vaiheessa juolahti mieleen ajatus laittaa ’Backeriin uudelleen nauhat. Tuumasta toimeen tarttumista hidasti (jonkin aikaa) pelko siitä, että hyvä ja rakas soitin menisi kämmäilyjen ja amatöörimäisen hölmöilyn vuoksi piloille. Pohtimista aiheutti myös ’Backerin omintakeinen otelautaratkaisu. Ruusupuuotelauta on nimittäin lakattu, ja siinä on reunalista. Lakkausta harrastetaan yleensä vain Fender-tyylisissä vaahteraotelaudoissa, eikä niissä ole yleensä reunalistoja.

Soitinkorjaajan aikoinaan vaalealla viilulla tukkimat nauhaurat eivät tietenkään ylety reunalistoihin asti, joten niiden aukaisemiseksi listat on otettava ensin pois. Mutta mitä neljäkymmentä vuotta vanhalle muoviluiskareelle tapahtuu, jos sen irrottaa liimauksistaan? Mureneeko se palasiksi? Kutistuuko se?

Jonakin hiljaisena päivänä tulin kokeilleeksi: muovilista näytti irtoavan yllättävänkin helposti kevyesti mattoveitsellä avittaen. Joten vedin syvään henkeä, kannoin soittimen nikkaritilaan ja…

… totesin, että listat lähtivät ihan siististi irti. Ja säilyttivät muotonsa. Viilusuikaleet oli sen jälkeen helppoa sahata olemattomiin ohutteräisellä ns. japanilaisella vetosahalla. Seuraava operaatio oli sitten liimata reunalistat takaisin ja hioa otelauta siistiksi.

Otelaudan lakkaamisen suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa. Toiset lakkaavat ennen nauhojen kiinnittämistä, toiset nauhojen jälkeen. Itse päätin kiinnittää nauhat ensin.

Periaatteessa yksinkertaista nauhojen takomista/puristamista paikoilleen hankaloitti, että jotkut vanhan otelaudan urista olivat (luultavasti jo muinaisen viilutuksen jäljiltä) niin väljiä, etteivät nauhojen ”juuret” saaneet kunnon otetta. Oli pakko turvautua liimaan ja pistää homma kuivumaan puristukseen. Lopulta kaikki kuitenkin istuivat siististi aloillaan. Nauhoja laittaessa otelaudan yläpuolinen reunalista irtosi osittain, ja katkesikin, mutta onneksi sen sai liimattua paikoilleen jotakuinkin ehjän ja siistin näköiseksi.

Tämän jälkeen oli vuorossa lakkaus, ja lakkauksen jälkeen pari viikkoa lakan kuivattelua. Nauhojen lakkautumisella ei ollut väliä, koska ylimääräinen pinnoite lähti sitten nauhojen hionta- ja siistimisvaiheessa pois.

Alkuperäisen mustan, muovisen yläsatulan kieliurat oli aikoinaan tietenkin syvennetty nauhattomalle otelaudalle sopiviksi, joten vielä oli jäljellä uuden satulan tekeminen. Sopivan aihion löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista, koska ’Backerin yläsatula on poikkeuksellisen korkea, poikkeuksellisen paksun ruusupuuotelaudan vuoksi, ja toisaalta poikkeuksellisen ohut. Pohjoisrannan Millbrookilta löytyi kuitenkin riittävän lavea ja leveä sekä riittävän ohut luuaihio, josta oli helppo työstää oikean muotoinen rautasahalla ja hiekkapaperilla. Valkoinen värikin sopii paremmin punavalkoiseen soittimeen kuin alkuperäinen musta.

Siinä se nyt sitten on, hivenen alkuperäisemmässä kuosissa kuin aikoihin. Pientä säätelyä joudun vielä tekemään – ja olen joutunutkin, kun yhdessä nauhoista osoittautui olleen turhan korkea kohta – mutta kaiken kaikkiaan remontti näyttäisi onnistuneen paljon paremmin kuin pelkäsinkään.

Tuota ”alkuperäisemmäksi” soitinta ei ole (ainakaan tällä erää) tarkoitusta laittaa. Olen tässä suhteessa ollut tiukasti ”soittimet ovat työkaluja, joita sopii modifioida omia tarpeita paremmin vastaaviksi” -koulukuntaa. Tämän nimenomaisen soittimen suhteen on kuitenkin tullut viime vuosina hieman huolestuneita pohdiskeluja sen minua edeltävän historian kannalta. En nimittäin tiedä siitä oikeastaan mitään.

Vuonna 1974 Rickenbackerin bassoja sinänsä valmistettiin melkoisesti, ja kiiretuotanto näkyy tässäkin: pleksin alla oleva kaulamikin johtokanava on tehty karusti poraamalla, ei jyrsimällä. Tätä mallia on tuskin silti tuotu siihen aikaan Suomeen kovinkaan montaa kappaletta, ja tuodut yksilöt ovat olleet melkoisen hintavia. Jos tämä NJ6323-sarjanumeroinen yksilö on tullut maahan jo silloin, sen ensimmäinen omistaja on luultavasti ollut joku ammattimuusikko, ehkä nimekäskin artisti. On ihan mahdollista, että tätä bassoa on soitettu jollakin hyvinkin arvostetulla klassikkolevyllä. Ja jos osoittautuu että niin on, niin ”soittimet ovat itsessään taideteoksia jotka on säilytettävä alkuperäiskunnossa” -koulukuntalaiset voisivat hyvinkin ns. vetää herneen nenään.

(Olen joskus ihan oikeasti saanut hyvin paheksuvaa spostia tuntemattomalta musiikinystävältä siksi, että olen vaihtanut bassoon tallamikrofonin.)

Toistaiseksi en ole kuitenkaan onnistunut selvittämään soittimen aikaisempia vaiheita, huolimatta siitä että aikanaan, vasta haaveillessani tämän yksilön ostamisesta ja kokeillessani sitä Kitarapajalla, ovesta käveli sisään sen aikaisempi omistaja ja tunnisti vanhan soittopelinsä: yllä olevassa valokuvassakin näkyy oksakuvio pleksin reunassa, siinä kohtaa mihin muusikko helposti ankkuroi peukalonsa, ja tämä yksilö on helppo tunnistaa siitä. (Tasaisen punainen kuultovärikin on harvinaisempi kuin musta ”jetglo” ja punertavakeltainen, liukuvärjätty ”fireglo”.) En tuntenut tyyppiä enkä tullut kysyneeksi nimeäkään.

Netin kuvahakukaan ei ole tuottanut tuloksia. Tunnettuja 1970-luvun suomalaisia Rickenbacker-basisteja ovat olleet ainakin Wigwamin Måns Groundstroem, Alwari Tuohitorven Mika Sundqvist, Jussi Raittinen ja Pekka Pohjola, mutta ei tämä ainakaan minun kohdalleni sattuneiden kuvien perusteella ole ollut kenenkään heistä. Jos joku tunnistaa omansa, tuttunsa tai idolinsa soittimen, olen utelias tietämään lisää sen historiasta. Ja kestämään nurkumatta kaikki ”mitä sä olet sille mennyt tekemään, grrr” -syytökset.

 

Bassonrakennuskertomus

Minulla on meneillään ”Älä koske kirjaan” -viikko. Taukoa tarvitaan, jotta käsikirjoitukseen voi sitten ensi viikolla tarttua vähän tuoreemmin silmin. Pari ideaa on kyllä mieleen juolahtanut, mutta koska olen kieltänyt itseltäni tiedostoihin kajoamisen, ne on toistaiseksi kirjoitettu muistilehtiöön.

Olen purkanut luovia paineita väkertämällä mahdollista tulevaa Suomen euroviisuedustajaa (joka ei ole minun sävellykseni eikä sanoitukseni, joten voin puolueettomasti todeta että se on, heh, aikamoinen pläjäys!) ja laatimalla lopultakin esittelyn kesällä valmistuneesta ”Steinhöfner”-bassostani.

Jo perinteisen tavan mukaan valmiin soittimen kuvia täydentää parin html-sivun mittainen kuvakertomus basson rakennusvaiheista.

Bassosta tuli varsin mainio peli. Vielä sitä ei ole äänitetty mihinkään, mutta keikkakasteensa se ehti saada viime viikonloppuna, kun taloyhtiömme järjesti pihajuhlat ja omasta väestä koottu bändi soitti puolen tunnin setin uudempaa ja vanhempaa kotimaisehkoa tanssimusiikkia. Hyvin toimi basso, ja hyvältä se myös kuulosti.

Steinhöfner

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Melkein kädestä pitäen

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Hiljaiseloa

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

Valmis & valmis!


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Ympäristöystävällinen Eko-basso

Samalla kun Oma studio -kirja – Kotistudio-kirjan uusi versio – on lähtemässä painoon, kotiin piipahti kylään aivan erilainen basso kuin olen koskaan päässyt soittamaan. No, ihan ensimmäinen bassoni, Ison Roban divarista joskus vuonna 1981 ostamani 70-luvun alun Ibanez, oli ehkä jossakin mielessä vähän samanhenkinen, mutta myin sen sadallaviidelläkympillä samaan paikkaan joskus vuoden 1982 lopulla, joten muistikuvat ovat vähän huteria.

Bassot ovat useinmiten melkoisen massiivisia instrumentteja: matalien taajuuksien soimaan saattaminen vaatii suhteellisen pitkiä ja paksuja kieliä, ja niiden jännittäminen riittävän kireälle vaatii suhteellisen tukevaa rakennetta. Niinpä bassojen kanssa vähän aikaa touhuttuaan niiden olettaakin olevan isoja, painavia ja raskaita soittaa. Kerran on tosin tullut kohdalle sellainenkin basso, josta ensimmäinen mieleen tuleva reaktio sen käteen otettuani oli ”ei teillä olis tätä pari numeroa pienempänä”? Kyseessä oli Kitarapajassa myytävänä ollut Alembic, ja pelkkä ajatuskin tunnin keikan soittaminen siihen ripustautuneena sai aikaan selkäsärkyä.

Kaveri toi pientä laittoa varten vanhan Eko-merkkisen italialaisbasson, jonka vanha (ei-alkuperäinen) mikrofoni oli päässyt elämänsä ehtoon tuolle puolen: Minulla sattui kuleksimaan nurkissa tarpeettomana sopiva mikki, joten tarjouduin laittamaan soittopelin kuntoon.

Pienellä nettihaulla Ekon mallimerkinnäksi paljastui Manta ja valmistusvuodeksi suunnilleen 1974-6. Lyhyt mensuuri, vanhaa rakasta Rickenbackerianikin ohkaisempi kaula, keskivertolankkukitaraa pienempi runko ja ennen kaikkea koko soittimen tavaton keveys toivat ensin mielikuvia vanhasta, hyvin pidetystä puulelusta, mutta lelumaisuus oikeastaan rapisi soittaessa. Ihan oikea basso se on, itse asiassa aivan hurmaava pomputeltava. Lyhyt mensuuri ja lankun keveys kuuluvat soundissa: siinä missä täysvaahterainen, läpikaulainen Rickenbacker sanoo Trrrrr ja perus-Precision (ynnä tuo kotitekoinen viisikieliseni) jotakuinkin Bummmm, Ekosta lähtee napakka, lyhyt Pom. Hurmaava soundi, joka toimii mainiosti äänitettynäkin. Juuri tämäntyyppistä soundia 50- ja 60-luvulla tehtiin pistämällä vaahtomuovipala kevyesti basson kielten alle niin, että turha sustain lakkasi häiritsemästä. Silloin basson tarkoitus oli pikemminkin kuulostaa siltä kuin bassorumpu olisi viritetty säveleen, ei erilliseltä soittimelta.

Ekon velmuudesta huolimatta en ole menossa alas nikkaritilaan sahan kanssa pienentämään projektibassoani uuden sointi-ihanteen mittoihin. Ei, sen lakka saa kuivua rauhassa, sillä siitä saa tulla rauhassa pitkämensuurinen, viisikielinen, jäykkä ja pitkäänsoiva (niin ainakin oletan, vaikka eihän tuolla ole vielä soittamaan päästy). Mutta eipä ole sanottu, etteikö joskus olisi hauska rakentaa myös tällainen kevyt, ilmava pikkubasso. Sitä projektia odotellessa käytin aamulla tilaisuutta hyväkseni ja äänitin Ekolla bassokulun keskeneräiseen biisiin, johon tuollainen pompotipom-soundi tuntuu sopivan mainiosti.

Kuolauskirjallisuutta

Kitarat ja bassot ovat (usein) kauniita esineitä. Parhaimmillaan puhtaasti funktionaaliseksi ja ergonomiseksi suunniteltu kapine onnistuu olemaan myös visuaalisesti lumoava esine. Fenderin vuonna 1954 julkistettu Stratocaster-sähkökitara tuntuu käsissä miltei omaan kehoon kuuluvalta. Se on kelvannut myös lukuisiin museoihin loistavana esimerkkinä 1900-luvun teollisen muotoilun helmistä. Puu on jo itsessään elävä ja kiehtova materiaali.

En ole ainoa soittamisen harrastaja, joka aina silloin tällöin lainaa kirjastosta tai selailee kirjakaupassa upeasti painettuja kirjoja, joiden pääasiallinen sisältö ovat loisteliaat värikuvat hienoista soittimista. Onneksi niiden ostamiseen ei ole yleensä ollut varaa. (Ralph Denyerin The Guitar Handbook eli Suuri kitarakirja tai pari vuotta sitten suomentamani pienikokoisempi Richard Chapmanin Kitara ovat kyllä muutakin kuin pelkästään kuvia: Denyeristä opin aikanaan 80-luvulla huoltamaan ja hoitamaan soittimiani – sekä modifioimaan niiden yksinkertaista elektroniikkaa.)

Juha Vartiaisen Suomikitarat (readme.fi 2009) kuuluu pitkälti katselu- ja kahvipöytäkirjojen osastoon: kirjassa esitellään kuvin ja sanoin kymmenien suomalaisten soitinrakentajien töitä. Skaala ulottuu klassikoista (Jaakko Noso, Landola) toissa vuonna kuolleen Jussi Ala-Kuhan, Juha Lottosen ja Juha Ruokankaan kaltaisten nykypäivän ammattilaisten kautta innokkaisiin amatööreihin. Upeiden kuvien lisäksi mukana on tietoa soittimien syntyprosesseista – ja ideoita innokkaille soitinrakentajille.

Jestas, että tässä maassa on tehty komeita kitaroita! Melkein nolottaa oman esikoisbassoni pääsy tasaveroisena tähän koti- ja ulkomaisilta levyiltä tuttujen muusikoiden kauloissa roikkuvien soitinhelmien seuraan.

Mutta rakentelun intoa kirja kyllä lisää. Taidan kohta piipahtaa pajalle hiomaan numero kakkosta edeltäjäänsä näyttävämmäksi.