Kategoria: rakentelu

Tuolta, täältä ja sieltä

Vilkaisin äsken blogiarkistoa hakusanan ”rakentelu” kohdalta ja huomasin kiusanneeni teitä viime vuosina varsin vähän soitinrakentelukertomuksillani. On siis aika korjata asia.

Parisen vuotta sitten hommasin valmiin, mutta pintakäsittelemättömän Telecaster-tyylisen suosaarnilankun ja (valmiiksi lakatun) vaahterakaulan sekä muita romppeita ja väkersin niistä sellaisen Telecaster-tyylisen kitaran, jota olen himoinnut jo hyvän tovin nimenomaan slide-soittoon. ”Slidecaster”-nimen saanut soittopeli toimi oikein hyvin, mutta pikku hiljaa minua alkoi nyppiä lankun pintakäsittely, jonka olin mielestäni mokannut: maalipinta oli epätasainen eikä violetti värikään oikein toiminut. Koska nämä herra Leo Fenderin työtovereineen suunnittelemat kitaramallit ovat perusrakenteeltaan viehättävän modulaarisia, ei ollut suurikaan temppu tilata nettikaupasta uusi lankku, johon aikaisemmat komponentit sopivat varsin pienellä työstöllä. Tällä kertaa pintakäsittely onnistui mainiosti ja ”Slidecaster” on ollut vallan aktiivisessa käytössä. Vanha lankku pyöri pitkään nikkaritilassa odottamassa tulevaa kohtaloaan.

Vuodenvaihteessa tulin selailleeksi Warmothin nettikataloogia ja valmiiden kaulojen osastolta sattui silmään kaunis, tumma, ruusupuinen Tele-kaula. Siitä tuli vahva mielikuva monilla suomalaisilla huippumuusikoilla 1980-luvulla näkyneisiin Fender-tyylisiin kitaroihin, joita Kitarapaja oli rakennellut (siihen aikaan Yhdysvalloissa toimineen) Schecter Guitar Researchin osista: ne olivat tummanruskeita, mattapintaisia kitaroita, joissa oli kullatut metalliosat ja samoin kullanvärinen ”pleksi”. Olen aikoinaan kirjoittanut Nedujen päähenkilön Jollen omistukseen samanlaisen kitaran (johon hän tosin oli vaihtanut normaalimman muovipleksin), joten viehtymys niihin on ollut pitkällistä ja syvää.

Nikkaritilassa pyöri myös vuodentakaisesta baritonikitaraprojektista jäänyt kuusimillinen pähkinäpuulevy, ja sain päähäni hyödyntää senkin tähän projektiin. Tästä tulisi ”Thinline”-tyylinen Tele.

Ensimmäinen tehtävä olikin jyrsiä suosaarnilankusta suurin osa pois. Pohjatyö tapahtui pylväsporakoneeseen kiinnitetyllä oksaporaterällä, viimeistely uskollisella käsiyläjyrsimellä.

Thinline-tyyliin kuuluu tietysti myös kannen f-aukko. Olen muutamassa aikaisemmassa projektissa tehnyt pilkun (tai lainausmerkin) muotoisia f-aukkoja, mutta tähän halusin vähän perinteisemmän mallin.

F-aukko oli tehtävä suhteellisen valmiiksi ennen kannen liimausta, koska lehtisahalla (tai muilla työkaluilla) sohlaaminen matalaan umpipohjakoloon olisi perin vaikeaa. Ennen kannen liimausta teippasin kolon vielä alapuolelta umpeen, etteivät myöhemmät petsi-, maali- tai muut roiskeet sotkisi aukosta näkyvää paljasta puupintaa.

Tässä vaiheessa kaulataskusta puuttuu vielä pieni korokepala: koska lankusta (tai kopasta) tuli kannen liimauksen jälkeen yli puoli senttiä korkeampi, on kaulaakin nostettava saman verran. Pähkinäpuulevystä jäi kanneksi muotoilun jäljiltä riittävästi jämäpaloja, josta sopiva koroke oli sitten helppo tehdä.

Tästä kitarasta oli tarkoitus tehdä yhdistelmä montaa eri kitaramallia: Telecasterin muodot, Stratocaster-tyyliin vibrakoneisto ja kolme mikrofonia, mutta Gibsonin P-90-mikrofonien mallisia ”saippuapaloja”. Rungossa oli siis vielä paljon aukkoja jyrsittäväksi.

Lankun alareunaan muinoin liimaamani reunalista sai lähteä mukavoituspyöristysten tieltä, ja lisäksi kaiversin lankkua vähän ohuemmaksi kaulaliitoksen kohdalta: tämä mukavoittaa (hieman) soittamista ylemmiltä nauhoilta, eikä tarvitse sitä paitsi etsiä jostakin ylipitkiä kaulankiinnitysruuveja.

Taloyhtiön nikkaritila on maan alla, joten yritän tehdä kaikki pölyävämmät ja haisevammat toimet, kuten hiomisen, ulkoilmassa.

Ensimmäisten petsikerrosten jälkeen on vuorossa reunalistojen liimaaminen. Tämä vie disainia tietysti pois 80-luvun Schecterien estetiikasta, mutta minä nyt vain satun tykkäämään reunalistoista… jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ensin levittää myös värilliset lakkakerrokset, kaikki värillinen, ja vasta sitten liimata reunalistat, sillä nyt väripinnasta tuli hieman epätasainen listojen vierestä. No. seuraavassa projektissa sitten…

Kuvassa näkyy myös toinen kämmi. Kansilevy on sen verran paksu, että sitä on madallettava säätimien kohdalta niin että niiden mutterit mahtuvat kiinni. Tarkoitus oli tehdä tyylikkäät syvennykset, mutta jostakin aivopieruteknisestä syystä tein homman vääränmallisella jyrsinterällä ja vierä lipsautin terää alimman reiän ympärillä, joten kolot näyttävät aika rujoilta. Onneksi ne peittyvät suurin piirtein potentiometrien nuppien reunan alle.

Pintojen viimeistely on näissä soitinprojekteissa ollut minun heikoin kohtani, ja tällä kertaa päätin käyttää mattalakkaa ihan vain siksi, että saisin skipattua viimeistelykiillotuksen. Välihionnoilta ja muulta hienosäädöltä mattalakkakaan ei vapauta. Sain pidettyä lankun enimmäkseen oikein hyväpintaisena – mutta kyllä siihen jäi sitten muutama perin nolo skröbyinen kohta.

Kaulalle ei periaatteessa olisi tarvinnut tehdä mitään, mutta vetelin siihenkin muutamia sävytettyjä ja (lopuksi) kirkkaita lakkakerroksia niin että sen sävyt pääsisivät samalle kartalle kuin rungossa.

Koska nikkaritilan ilmanvaihto on kytköksissä muun talon ilmanvaihtoon, olen käyttänyt vesiohenteisia, hajuttomia lakkoja monien rakentajien suosimien nitroselluloosa- tms. lakkojen sijaan. Vesiohenteiset lakat ovat myös muutenkin mukavampia käsitellä. Vetelen lakkaukset siveltimellä, ruiskutteluun ei nikkaritilassa oikein ole mahdollisuuksia.

Vesiohenteinenkin lakkaus saa lopulta kuivua vähintään toista viikkoa ennen kuin päästään viimeisten rakentelupäivien jännän äärelle: ruuvaamaan ja kolvaamaan osia paikalleen.

Tästä kitarasta on tarkoitus tulla eräänlainen perillinen soittimelle, jonka Oma studio -toveri joskus risti ”Hullu tiedemies -kitaraksi”.* Siksi kolmen mikrofonin kytkimien alle on kolvattu melkoinen johtoviidakko potentiometreineen ja kytkimineen, joiden avulla mikrofoneista on mahdollista saada käyttöön jotakuinkin kaikki mahdolliset kombinaatiot sekä sarjaan että rinnan kytkettyinä.

Lopulta, eilen illalla, soittopeli alkoi olla siinä kunnossa että sen saattoi kantaa kotiin, laittaa siihen kielet ja säätää intonaatiot ja asetukset suurin piirtein kohdalleen (odottamaan puiden ja rakenteen asettumista, jolloin on vuorossa täydentävä säätökierros). Ensikokeilujen perusteella tämä ”Typecasteriksi” ristitty kitara toimii ja soi juuri niin kuin sen pitääkin ja tuntuu hyvältä kädessä.

Nyt se on ottanut paikkansa veljensä ”Slidecasterin” ja muiden talouden kielisoittimien joukossa.

____
* Kyseessä on 1980-luvun lopussa ostamani Squier Stratocaster, josta on ajan mittaan vaihdettu jotakuinkin kaikki mahdollinen kaulaa ja lankkua myöten – alkuperäisosista on jäljellä vain vibrakoneisto ja potentiometrien nupit. Tämä ”Palacaster” seurannee lähitulevaisuudessa muutamien vähemmälle käytölle jääneiden, mutta vallan toimivien ja hyvin soivien muiden soitinprojektieni tietä ja päätyy jonkun vastaanottokeskuksen soittajien tekemisen tarvetta kaipaaviin käsiin.

Albumialbumi XII

Tämän kertainen minun elämäni klassikkolevyn esittely alkaa vähän teknisesti, mutta koettakaa kestää. Muutin kotoa alkusyksystä 1982 ja mukana muuttivat myös perheemme stereot, joihin minä olin tuhlannut kaikki siihenastiset liikenevät rahani. (Ne, jotka levyistä jäivät, siis.) Vähän myöhemmin tulin hommanneeksi divarista ylimääräisen kaiutinparin, sillä halusin kokeilla viritystä, jonka olin jostakin lukenut tai kaverilta kuullut. Luulisin, että nykyisten 5.1-kotiteattereiden ”stereomusiikki viisikanavaiseksi” -levitystoiminto perustuu jonkinlaiseen samankaltaiseen ideaan, tosin hienostuneempana ja digitaalisesti toteutettuna versiona. Yksinkertaisesti selitettynä lisäkaiuttimet kytketään pääkaiuttimien (tai kaiutinlähtöjen) ”kuumien” johtojen väliin keskenään vastakkaisvaiheessa, selventävästi piirrettynä näin:

(Koska stereoissani oli liitännät kahdelle kaiutinparille, käytin lisäkaiuttimille niitä kakkosparin liitäntöjä, joten ne sai tarvittaessa pois päältä kaiuttimien valintanapista johtoja irroittelematta.)

Tämän kytkennän ideana on, että vasemmanpuolisesta takakaiuttimesta kuuluu siis stereoiden vasemman kanavan signaali miinus oikean kanavan signaali, ja vastaavasti oikeasta takakaiuttimesta oikea kanava miinus vasen kanava. Siis kanavien erotussignaali.* Normaalistereoita kuunnellessa tilavaikutelma on hyvin herkkä sille missä kohdassa kuulija sattuu istumaan kaiuttimiin nähden. Nelikaiutinviritys ikään kuin väljensi tilavaikutelmaa, aivan samalla tavoin kuin nykyiset viisikaiutinviritelmät. Solukämpässä ei ollut kovin paljoa mahdollisuuksia akustoida huonetta tai edes sijoitella kaiuttimia kovin optimaalisiin kuuntelupaikkoihin (vaikka tajusin sentään olla koskaan pitämättä kaiuttimia, yh, lattialla) joten tällä kikkailulla sai aikaan paljon täyteläisempiä äänimaisemia.

Joillakin levyillä ääni- ja studiotekniikkaa oli käytetty tosin luomaan jotakin muuta kuin ns. ”luonnollisia” tilavaikutelmia, ja niiden kanssa nelikaiutinviritelmä sai joskus aikaan melkoisen kiinnostavia tuloksia. Yksi sellaisista levyistä tuli minulle kaverilta lainaksi, ja koska lainasin kyseiseltä kaverilta samalla kertaa noin puolisen hyllymetriä muitakin levyjä, pääsin syventymään niihin vasta siinä vaiheessa kun kaseteille äänittämisrumba oli ohi ja oli taas aikaa paneutua musiikkiin. Erityisesti yksi albumi tuntui lähes kirjaimellisesti loikkaavan kaiuttimista ja luovan ympärille aivan oman maailmansa.

Vuonna 1982 ilmestynyt neljäs albumi The Dreaming tuntuu olevan vaikea pala monille Kate Bushin musiikin ystävillekin – vaikka toisaalta on muitakin kuin minä, joiden mielestä se on hänen tuotantonsa ehdoton huippu. Edellisten levyjen kohtuullisen mainio menestys oli antanut Bushille ilmeisen paljon kyynärpäätilaa tehdä musiikkiaan haluamallaan tavalla, jopa siinä mitassa että hän oli nyt ensimmäistä kertaa oma tuottajansa. Vapauden ja innostuneen kokeilunhalun tunteen kuulee kyllä selvästi, ei vain äänitys- ja sounditeknisessä mielessä vaan myös siinä, miten innokkaasti Bush heittäytyy tutkiskelemaan millä kaikilla tavoilla hänen lauluääntään voikaan käyttää. Tekemisen riemusta huolimatta musiikillinen kokonaisuus on itse asiassa hyvinkin tummasävyinen.

Monessakin mielessä The Dreaming on aina yhdistynyt minun mielessäni Peter Gabrielin samoihin aikoihin tekemiin kolmos– ja nelossooloalbumeihin. Niissäkin hyödynnettiin ajan uutta studiotekniikkaa – samplereita, rumpukoneita, digitaaliefektejä, kaikkea – tappiin asti ja saatiin aikaiseksi hyvin omintakeista, uusia uria aukovaa ja toisaalta hyvinkin henkilökohtaista musiikkia. Isoin ero on kenties kummankin muusikko-lauluntekijän taustoissa: Gabriel oli ennen Genesisin laulajaksi ryhtymistään rumpali ja hänen musiikillinen ajattelunsa on aina ollut hyvin lyömäsoitinvetoista ja -tehoista. Kate Bushin instrumentti on taas piano. Se kuuluu.

”Sat in Your Lap” on aina tuntunut minusta kovin irralliselta muuhun levyyn nähden kevyine pimpelipompelikomppeineen rämisevine perkussioineen, mutta toisaalta – kun nyt kuuntelin levyä – se tuntuisi muodostavan jonkinlaisen symmetrisen vastanavan levyn jylhästi jyrisevälle päätösraidalle ”Get out of My Houselle”. Silti itse albumi tuntuisi oikeasti alkavan vasta ”There Goes a Tennerin” alkusanoista

Okay, remember, okay remember
that we have just allowed half an hour
to get in, do it and get out

Kate Bush tuntuu minun korvissani kuuluvan Queenin ja The Beatlesin kanssa samaan joukkoon siinä mielessä, että kaikki nämä artistit ovat hyödyntäneet musiikissaan hyvin paljon brittiläistä music hall -perinnettä, joka oikeastaan alkoi hiipua jo niihin aikoihin kun Bush viisikymmentäluvun lopulla syntyi. ”Tennerin” voi hyvin kuvitella estraadille olkihattuisen ja viiksekkään, kävelykeppiään tahdissa heiluttelevan herrahenkilön esittämäksi, samanlaista tunnelmaa, rytmiikkaa ja henkeä on ”Suspended in Gaffassa”. Tekstit ovat sitten ihan eri asia – ”Gaffa” käyttää nimen roudarinteippiä symbolina asioille, jotka estävät (tai ovat estävinään) ihmistä saavuttamasta tavoitteitaan.

Muidenkin laulujen tarinat, aiheetkin, ovat joskus kieli- ja mielikuviltaan varsin hämäriä, ja olivat etenkin siihen aikaan, jolloin muiden ja mahdollisesti jopa itse tekijän tulkintoja ei voinut niin vain googlata, eikä ulkomaalaisten lehtienkään analyysejä ollut niin vain luettavissa. Minun mielessäni ”Pull out the Pin” on jotenkin onnistunut yhdistymään ajatukseen oman parvensa turvallisuuden vuoksi uhrautuvaan mehiläiseen – tai terroristiin – mutta Bushille itselleen se(kin) on näköjään laulu Vietnamin sodasta. (Mutta koska kuuntelin levyä niin kauan vain kasetilta, minulla ei myöskään ollut luettavanani laulun tekstiä. Kuulin sanoiksi mitä kuulin.)

”Leave It Open” ja levyn kakkospuolen kolmen hitaasti auki keriytyvän laulun sarja ”Night of the Swallow”, ”All the Love” ja ”Houdini” on ehkä selkeämpää tulkittavaa avoimine ihmissuhdeteemoineen ja haavoineen. Samaan jatkumoon kuulunee myös levyn vimmainen päätösraita ”Get out of my House”.

Minulle tämän levyn iso juttu, se biisi, kiteymä, huipentuma ja tärkein teos on kuitenkin aina ollut sen nimikappale.

(Silmät kannattaa ehkä panna kiinni, video on aika… kasarikauhea. Onneksi en nähnyt sitä 80-luvulla.)

Laulussa on samaa vääjäämättömän, väistämättömän mielipuolisuuden tuntua kuin Nick Caven paria vuotta myöhemmässä klassikossa ”From Her to Eternity”, ja samalla tavoin musiikki rakentuu loputtomasti toistuvalle rytmikuviolle. Bushia on selvästikin innoittanut Australian aavikoiden tunnelmat ja alkuperäisasukkaiden musiikki – kappaleella kuullaan myös didgeridoota eli yidakia – mutta samalla tämä on Bushin luultavasti petergabrielmaisin laulu: ehkä tätäkin on ideoitu ja sävelletty rumpukoneen tahdissa? Äänimaisema-arkkitehtuuria tämä kyllä vie kauemmaksi kuin Gabriel ehkä koskaan.

The Dreamingin studiokustannukset olivat ilmeisesti aikamoiset, ja seuraavaa levyään varten Bush perustikin itselleen ilmeisen hyvin varustellun kotistudion 48-raitanauhureineen päivineen. Kolmen vuoden kehittelyn jälkeen julkaistiin hänen ehkä tunnetuin ja monen myös eniten arvostama albumi The Hounds of Love. Itsekin taisin ostaa levyn jotakuinkin ilmestymispäivänä. Hieno levy se on, mutta The Dreamingiin verrattuna paljon tavanomaisempi ja… kiltimpi. Siloitellumpi. Valoisampi. Iskelmällisempi. Bush julkaisi vielä The Sensual Worldin (1989) ja The Red Shoesin (1993) ennen kuin katosi julkisuudesta melkein kahdeksi vuosikymmeneksi: Patti Smithin tavoin hänellä oli tarve ja tilaisuus keskittyä perheen perustamiseen. Paluu tapahtui sitten Aerial-levyn myötä 2005, jota seurasi Sensual Worldin ja Red Shoesin uudelleentulkittuun materiaalin perustunut mainio The Director’s Cut neljä vuotta myöhemmin ja sitten hiljaisen tunnelmallinen 50 Words for Snow (2011). Tänä vuonna Bush teki sitten jotakin mitä ei ole tehnyt sitten esikoisalbuminsa ja mitä kukaan ei tainnut oikein edes odottaa häneltä: lähti keikoilla, ainakin muutamalle. Paikalla olleet ovat esityksiä kehuneet, toivottavasti yleisölle esiintyminen viehätti tähteä niin paljon että keikkoja nähdään lisääkin. Tai edes niistä keikoista julkaistaan tallenne. Toivoa sopii.

___
* Nyt muistankin, mistä idea tuli. Kaverillani oli Saloran hieno Ortoperspekta-vahvistinjärjestelmä, jossa tavanomaisten kahden stereokaiuttimen sijaan oli keskellä iso pääkaiutin (kaverin virityksessä Hifi-lehden ohjeiden perusteella itse rakennettu kymmenvuotiaan lapsen korkuinen pönttö) ja kaksi pientä satelliittikaiutinta, joista tuli juuri tuo erotussignaali. Järjestelmän stereokuva oli vaikuttavan kolmiulotteinen, etenkin luonnollisessa tilassa hyvin äänitetyllä akustisella musiikilla.

Bassoja… konttiin

Liitän tähän kauniin kesäisen soitinpotretin kertoakseni, että kuvan kaksi viisikielistä bassokitaraa ovat myynnissä.

Molemmat ovat itse tekemiäni – itse asiassa kaksi ensimmäistä itse tekemääni soitinta – mutta niissä on amerikkalaisen Warmothin valmistamat vaahterakaulat. Molempien runko on koivua, peräisin (pääosin) vanhasta loimukoivuisesta pöytälevystä joka löytyi talomme ullakolla. Molempien lankkuun on jyrsitty sisäiset onkalot, mutta silti ne ovat soittimina melkoisen painavia, muuten suhteellisen onnistuneesta ergonomiastaan huolimatta: vaaka ylittää molempien kohdalla viiden kilon rajan.

Soittimina niissä ei ole muuten mitään vikaa. Molemmat soivat erinomaisesti, pitävät vireensä, istuvat hyvin ainakin minun käsiini ja soundaavat vallan mainiolta. Lähempää tarkastellen niistä löytää kyllä kaikenlaista pientä ulkonäköskröbyä – en ole kovinkaan hyvä lakkaaja enkä viimeistelijä – mutta jos basisti ei päästä yleisöään liian lähelle…

Luovun niistä oikeastaan vain siksi että tilaa kotona ja kotistudiossa on rajallisesti, ja minua kiinnostaisi tehdä vielä monta uutta soitinta. Olisi mukava jos nämä teokseni pääsisivät tämänhetkistä runsaampaan käyttöön. Omatekoisen soittimen hintaa on perin vaikeaa määritellä, mutta kuvittelisin että pysytään jossakin vajaan tuhannen euron tietämissä.

Lisää tietoa vasemmanpuolisesta nauhattomasta bassosta (”JPM 2009”) löytyy täältä, ja basson rakennuskertomuksesta näkee hyvin myös soittimen sisäistä rakennetta.

Lisää tietoa oikeanpuolisesta nauhallisesta bassosta (”JPM Custom 2008”) löytyy täältä, ja siitäkin on olemassa samanlainen rakennuskertomus.

Kerron toki lisääkin vaikka s-postitse: j(piste)pekka(piste)makela(at)yrttimaa(piste)net

Käsinkosketeltavaa korvinkuultavaa

Kuten olen joskus todennutkin, kiinnostukseni soittimien rakentamiseen (ja modifiointiin juontaa juurensa ajatuksesta: ”Jos minulla olisi varaa teetättää itselleni custom-kitara tai -basso, millaisen minä haluaisin?” Tilatut customit ovat sen verran hintavia (ja syystä – materiaalit ja käsityö ovat syystäkin kalliita) että mahdollisesti huonoksi osoittautuvia ideoita on ikään kuin turvallisempaa kokeilla omana nikkarointina. Jos homma ei toimikaan, jos syntyy susi, osat voi aina irrottaa hylystä ja käyttää seuraavaan projektiin.

Jo melkein vuoden ajan (ainakin ideoinnin tasolla) vireillä ollut projekti syntyi huomiosta, että pikku hiljaa muotiin tulleita puoliakustisia bassokitaroita (joilla on pieni ja ohut kaikukoppa eikä umpilankkua kuten bassoilla useinmiten) tehdään enimmäkseen nelikielisinä ja lyhytmensuurisina, sellaisina kuin niitä tehtiin puoliakkaribassojen edellisellä muotikaudella 1960-luvun lopulla. Itse kuitenkin olen tykännyt viisikielisistä bassoista eikä ”täyspitkä” 34 tuuman mensuuri ole tuntunut sormissa mitenkään hankalalta. (Olen joskus kokeillut kavereiden lyhytmensuurisia, ja hauskoja vekottimia ne kyllä ovat.) Minua on myös kiinnostanut päästä kokeilemaan vieläkin pidempää, 35 tuuman mensuuria: pystyisinkö soittamaan sellaista? Minun sormeni eivät ole mitenkään suunnattoman pitkät tai notkeat. Isot pojat ovat kertoneet, että tuuman lisäpituus tekee hyvää erityisesti sille viidennelle kielelle eli ala-H:lle. Sen pitäisi soida tasapainoisemmin muiden kielien kanssa.

Näin syntyi idea uudesta soitinrakennusprojektista: puoliakustinen (tai ainakin onttokoppainen) viisikielinen basso, jossa on 35 tuuman mensuuri ja nauhaton otelauta.

Mikrofoneista meinasi tulla ongelma. Onttokoppaisten mikkien kuuluu resonoida soittimen kannen mukana, jolloin soundiin tulee mukaan hieman kaikukoppamaista tuntua. Useimmat modernit bassomikit on kuitenkin tarkoitus ruuvata mikkikolon pohjaan, jolloin suunnittelemaani onttoon rakenteeseen olisi tehtävä sen verran paksu (ja jäykkä) pohja ettei se mitään resonoisi. Kaikki kanteen kiinnitettävät mikrofonimallit tuntuivat olevan 1960-lukureplikoita, nelikielisille ja vieläpä sellaisille nelikielisille, joiden kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Lopulta törmäsin saksalaisen Christoph Dolfin yhden hengen Bass Culture -mikkipajaan, jossa syntyi kaksi minun suunnitelmaani sopivaa, kanteen kiinnittyvää mikrofonia.

(Minä siis edistyn tässä teettämisasiassa: minulla ei ole vieläkään omien speksien mukaan tilattua, käsityönä tehtyä bassoa, mutta minulla on basso, jossa on omien speksien mukaan tilatut, käsintehdyt mikrofonit.)

Sitten oli aika ruveta tekemään soitinta mikrofonien ympärille. Kopan rakenteessa noudattelin aika lailla samanlaisia, rickenbacker-kitaroita tuttuja päälinjoja kuin taannoisessa 12-kielisessä sähkökitarassani. Kansi ja sivut ovat yhtä puuta (mahonkia), joka on jyrsitty ontoksi. Pohja on muuhun kokonaisuuteen liimattu koivuvanerilevy.

Soittimen käyttöliittymä eli kaula on sekin tehty mahongista, joskin sen sisällä on normaalin säädettävän kaularaudan lisäksi kaksi hiilikuitutankoa lisäjäykisteenä. Otelauta on, sekin perinteisesti, eebenpuuta. Tällä kertaa kaula tuli liitettyä runkoon/koppaan perinteiseen tyyliin liimaamalla.

Materiaalin, onttouden, kaulanliitoksen ja mikrofonien tyypin* kannalta soittopeli siis olisi eräänlainen mukaelma Gibsonin tehtaan vanhoista bassomalleista. Samaan suuntaan viittaa tallaratkaisu: vaikka itse talla ja bumeranginmuotoinen kieltenpidin ovatkin saksalaisen Warwickin mallistoa, talla ”kelluu” eebenpuisella aluslevyllä kuin vanhan koulun puoliakkareissa. Lankun muotoilu taas vie ajatuksia enemmän Rickenbackereiden suuntaan.† Virityslavan muoto, virittimien 3+2-asettelu ja pitkä mensuuri ovat tietysti sellaista modernia, Fenderin tehtaan malleista edelleen kehitettyä bassodisainia.

Muutama soitin sitten keksin jyrsiä soittimien perään tuollaisen kivan kaarevan pikku syvennyksen ja laittaa hihnatapit sen molemmin puolin. Syvennys ei ole oma ideani sekään – niitä näkyi 1980-luvulla tehdyissä laadukkaissa Daion-merkkisissä japanilaissoittimissa – mutta se on kannattanut lainata: soittopelit pysyvät paljon paremmin nojallaan seinää tai vahvistinta vasten kaatumatta vasemmalle tai oikealle.

Tarkkasilmäinen huomaa kuvaa tarkastellessaan toisenkin rickenbackermaisen piirteen: lankun kyljessä piileksii kaksi ulostulojakkia. Tässä toiseen jakkiin on kytketty molemmat ”normaalit” magneettimikit (hyvin yksinkertaisilla säädöillä: kummallekin oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävynsäädin) ja toiseen kannen alle liimattu pietsomikrofoni. Pietsot eivät pelaa kauhean hyvin yhteen magneettimikkien kanssa, joten jos haluaa käyttää molempia, joutuu käyttämään kahta johtoa ja kahta esivahvistinta. Äänittäessä moisesta ei tietenkään ole haittaa, ja äänityskäyttöä minä sille pietsomikille enemmän ajattelinkin – niitä hetkiä, jolloin haussa on vähän ”akustisempi” bassosoundi.

Viimeistely näyttää näissä kuvissa vallan korealta, mutta siihen en ole erityisen tyytyväinen. Tein muutaman pikku mokan lakatessa ja olin turhan kärsimätön, jotenn pintaan jäi turhan paljon skröbyjä ja epätasaisuuksia. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin.

Uuden, pitkäkaulaisen ja isokoppaisen soittimen kokoa oli vaikeaa hahmottaa, ennen kuin sen asetti muiden, normaalikokoisempien bassojen viereen:

Ainakin ensikokeilujen perusteella 35 tuuman mensuuri tuntuu ihan siedettävältä käsiteltävältä, ja soittopeli soundaa vallan mainiolta. Tällaista isoa bassoa käsitellessään voi mielessään kuvitella, millaista on Tina Weymouthin ja Meshell Ndegeocellon kaltaisilla huikean taitavilla, mutta pienikokoisilla ja lyhytkätisillä basisteilla…

Voisin muuten myydä tuon keltaisen basson kohtuuhintaan hyvään kotiin. Siinä on pieniä ulkonäöllisiä skröbyjä siinäkin, ja se on (koivulankkuisena, onteloitunakin) melkoisen painava, mutta muuten erinomainen soitin. Työhuoneessani pyörii vain nykyään aika monta bassoa, ja lisääkin tekisi mieli rakennella… lisää tietoja soittimesta sen omalla sivulla.

___
* Ne ovat kaksikelaisia eli ns. humbuckereita, jotka tuottavat hivenen paksumpaa signaalia ja päästävät läpi vähemmän häiriöitä kuin yksikelaiset mikrofonit, joita esimerkiksi Fenderin kitaroissa käytetään.
† Rickenbackerit ovat minulle tunnetusti vähän heikko kohta. Ainoa omistamani ”kaupan basso” on vuonna 1985 ostamani, lokakuussa 1974 valmistettu Rickenbacker 4001. Siihen taisi kulua sujuvasti sen syksyn opintolainani… Saman tehtaan kitaratkin kelpaisivat, mutta onneksi niihin ei ole rahaa. S. kutsuu muutenkin kaikkia soittamiseen ja äänittämiseen liittyviä laitteita, kapineita ja vekottimia ”rikkenbakkervehkeiksi”.

 

Bardin sananvapaudesta

Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama  ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.

Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:

… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…

Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.

En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulee Shakespearesta ja sananvapaudesta puhuttaessa ensimmäisenä Bardin varhainen tragedianäytelmä Rikhard III – etenkin nyt kun näytelmän pääosaan nostettu Englannin lyhytaikainen kuningas on ajankohtainen siksikin, että hänen maalliset jäännöksensä on löydetty vain muutama päivä sitten leicesteriläisen parkkipaikan alta tehdyissä kaivauksissa.

Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.

Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)

Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.

On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.

Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.

Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.

 

 

Luojat, loiset ja toiset

Kömpelön, kehnosti kirjoitetun ja hölmön Anthemin jälkeen Ayn Randin pääteoksiin laskettu The Fountainhead (1943) oli, virkistävähkösti, toista maata: huomattavan paljon sävykkäämpi teos. Paasaamiselta ei toki vältytä, ei toki: yksisilmäiseen ja -oikoiseen paasaamiseenhan Randin kirjallinen ura ja maine perustuvat.

Tarina pyörii 1920- ja 1930-lukujen newyorkilaisissa arkkitehtipiireissä, joihin astuu kaksi kaverusta. Peter Keating on arvostetusta arkkitehtikoulusta juuri valmistunut kurssinsa primus, kaunis nuorukainen, taitava pujottelemaan sosiaalisissa verkostoissa ja käyttämään niitä hyväkseen. Howard Roark on juuri saanut potkut samasta koulusta kieltäydyttyään järjestelmällisesti jäljittelemään olemassaolevia rakennuksia harjoitustöihinsä. Hän on suostunut luomaan ainoastaan oman näkemyksensä mukaista arkkitehtuuria.

Molemmat onnistuvat kuitenkin käynnistelemään uraansa arkkitehteina, jonkin aikaa jopa samassa toimistossa. Heidän urillaan on nousuja ja laskuja, menestystä ja työttömyyttä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ensin toisesta tulee tähti, sitten toisesta. Lopulta toinen luisuu hitaaseen ja loputtomaan alamäkeen pystyäkseen vielä kerran edes hieman suoristamaan selkäänsä ja nostamaan päätään. Toiselle käy toisin.

Rand käyttää Roarkia peilinä jotakuinkin vastenmielisinä, omahyväisinä ja omavoitonpyyntöisinä pitämiensä arkkitehti- ja liikemiesporukoiden edessä. Roark on eräänlainen Forrest Gumpin huippuälykäs versio, omalla erikoisalallaan tavattoman lahjakas, uuttera ja taitava tekijä, josta on vaikeaa sanoa onko hänen sosiaalisten pelien pelaamiskyvyttömyytensä (tai -haluttomuutensa) vamma vai valinta. Jälkimmäiseen näkemykseen viittaa, että hän on samalla, joissakin asioissa, taitava ihmistuntija ja sen taitonsa käyttäjä: hyvinkin säälimätön valtapeluri, raiskaaja, narsisti, miltei breivikiläisten mittojen psykopaatti.

Randin maailmaan kuin maailmaan väkisin tunkema mustavalkoinen saa olettamaan, että myös hänen päähenkilönsä täytyy olla joko tai.

Rand jakaa ihmiskunnan kahteen osaan: on luojia (creators) ja on loisia (second-handers). Kollektivismin ja altruismin saarnamiehet hän sulloo sumeilematta ryhmään kaksi: heidän tavoitteensa eivät ole sitä mitä he väittävät niiden olevan, he tavoittelevat ainoastaan paikkaa valtapelin huipulla, haluavat nostaa itseään julistamalla omaa, tekopyhää hyveellisyyttään. Aidosti hyveelliset ihmiset, luojat, eivät välitä muista. He toteuttavat omaa visiotaan, omia arvojaan muista ja muiden mielipiteistä piittaamatta. He vievät yhteiskuntaa eteenpäin, he ovat keksineet tulen ja pyörän, he ovat nostaneet amerikkalaisen arkkitehtuurin aivottomasta kertaustyylikopioinnista uljaaseen, visionääriseen modernismiin. Eivät siksi että haluaisivat kehittää ihmiskuntaa tai parantaa kanssaeläjiensä oloja, vaan koska heidän luomuksensa nyt vain ovat ihan jo kategorisesti niin paljon parempia kuin porukassa ja komiteoissa pakertavien loisten.

Ei ole lainkaan sattumaa, että Ayn Rand käyttää luojista (creator) samaa sanaa kuin kristityt käyttävät Luojasta (Creator). Randin palvonnan kohde, hänen jumalansa, on ihminen ja hänen luovuutensa. Se on korkein voima, ainoa pyhä, eikä muita jumalia ole olemassakaan.

Ai niin, on tietysti kolmaskin ihmisryhmä: ne, joiden työllä visionääristen arkkitehtien visiot muuttuvat teräkseksi ja betoniksi. He, joiden harteille luojat nousevat seisomaan nähdäkseen kauemmaksi. Heidät mainitaan, heidän olemassaolonsa tunnustetaan. He ovat peilejä, joista luojat voivat katsella virheetöntä kuvaa omasta erinomaisuudestaan. Heillä ei ole omaa luovuutta, mutta he tunnistavat kyllä luovuuden jos sellaista näkevät, eivät ihannoi sitä millään niljakkaan naivilla tavalla, vaan arvostavat ja tukevat sitä työmiesmäisen rehdissä hengessä. Mikäli he poikkeavat tästä kaavasta, pullikoivat tai vaativat huomiota itseensä ja omiin ajatuksiinsa, he ovatkin oikeasti loisia.

Jos Ayn Rand itse ei olisi ollut nainen, Fountainheadin naishahmojen vähäisyyteen ja kulissimaisuuteen ei ehkä kiinnittäisi niin suurta huomiota. Hänen järjestelmällisesti käyttämänsä (nykyenglannin kannalta hieman vanhahtava) man-sana merkitsemässä ihmistä yleensä tietysti vielä korostaa asiaa. Kirjan keskeisessä henkilökaartissa on kaksi naista: toinen on (kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan) nunna joka pysyy nunnana, olisi pysynyt sellaisena vaikka olisikin päässyt naimisiin. Toinen ei ole nunna ainakaan ihan ilmeisessä mielessä. Hänkin on peili, jolla on olemassaolemisen oikeutus ainoastaan kuvastamiensa miesten kuvastamisen ja heidän pyrintöjensä auttamisen ja/tai horjuttamisen kautta. Hänet kuvataan lahjakkaaksi kirjoittajaksi, mutta hänen kirjoittamisensa ei ole luovuutta, ainoastaan (hänen itsensä tai muiden) valtapeliä. Sivuhenkilöinä kyllä piipahtelee muitakin naisia, omahyväisiä, iljettäviä pikku valtapelejään pelailevia kanoja – vaikka eivät he ole yhtään kanampia kuin miespuoliset vastineensa. He eivät ole tärkeitä. He eivät ole luojia.

Myös Randin suhtautuminen seksuaalisuuteen kiinnittää väistämättä huomiota. Seksi ei ole lisääntymistä varten: tässä kirjassa ei saada lapsia ja sukulaisuudet ovat enimmäkseen akuankkamaisia setiä, enoja ja veljenpoikia tai -tyttöjä. Seksi on (sekin) sadomasokistista valtapeliä. Voi kyllä, on sillä toisinaan tekemistä rakkaudenkin kanssa: kirjan ainoa rakkaussuhde alkaa raiskauksella ja jatkuu rajuna s/m-seksinä ja naisosapuolen eteerisenä kaukokaipuuna raiskaajaansa kohtaan silloin kun parisuhteen mies käyttää valtaansa pysyttelemällä etäällä. Muulla tavoin nainen ei kykene iho- ja sukupuolielämästä nauttimaan, eikä haluakaan.

Ayn Randin äänekkäimmän fanikunnan kannalta on miltei hykerryttävää lukea, miten avoimessti Rand tässä kirjassa halveksii rikkaita. Hän halveksii heitä melkein yhtä paljon kuin taide- ja kulttuuripiirejä. Rand halveksii ennen kaikkea perintöomaisuudellaan loisivia, jotka eivät ole itse tehneet mitään helpon elämänsä eteen. Hän halveksii myös katuojasta nousseita miljonäärejä, joiden tavoitteet eivät ole puhtaat, sillä pohjimmiltaan hekin himoavat valtaa, asemaa muiden silmistä, eivät oikeita asioita oikeiden asioiden itsensä vuoksi. Kirjan mittaan näyttää pitkään siltä että edes yksi, alkuun vastenmieliseltä vaikuttanut self-made-miljonääri saa kirjailijan silmissä arvon, mutta lopulta, pienessä sivuhuomautuksessa, hänen luoja-luokkaan kuuluva ainoa ystävänsä paljastaa ajattelevansa, että kyse on sittenkin vääristä syistä oikeita asioita tukevasta loisesta.

Tavallaan tuntuu (tämän kirjan pohjalta) siltä, että Randille on käynyt kuin Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle: niin isolla klapilla ei Linnakaan pysty lukijan päähän pasifismiaan ja herravihaansa hakkaamaan, etteikö kirjaa olisi ryhdytty käyttämään sotaintoilun ja huippuyksilöpalvonnan raamattuna. Rand jakaa Linnan herravihan ja jopa pasifismin, joskin eri syistä: hänelle sodankäynti on kommunistien, fasistien ja muiden kollektivistien aikaansaama mätäpaise, jonka (senkin) tarkoituksena on joko loisia luojien saavutuksilla tai estää heitä saamasta näkemyksiään toteutetuksi.

Kirjan kenties tunnetuimmassa kohtauksessa maailman päähänpotkimaksi itsensä kokeva, luovuudelleen kanavia etsivä teinipoika kohtaa sattumalta Roarkin tämän suunnittelemassa, vielä tyhjässä lomakylässä. Tämä hetken kohtaaminen, Roarkin lahjakkuuden ja luovuuden todistaminen, antaa pojalle voimaa jaksaa elää, löytää oma tiensä. Luoda oma elämänsä. Muutamien tuttavien tavoin uskon, että The Fountainhead voisi olla voimaannuttava kirja vaikkapa viisitoistavuotiaalle – tai, minun kaltaiseni myöhäiskypsän ihmisen tapauksessa, parikymppiselle – joka etsii tietään ja kokee ympäristönsä painostavana, lannistavana, latistavana, takahikiämäisenä, Jantelaki-maisena.

Vanhemmiten olen ainakin itse oppinut kyllä arvostamaan yhteisön, yhteisöjen, tukea ja merkitystä yksilön(kin) luovuudelle. Niin tietysti, tavallaan, oppi Ayn Randkin, joka tragikoomisesti – ja ilmeisesti varsin vastentahtoisesti – hoitatti itse aiheutettua keuhkosyöpäänsä loppuikänsä veronmaksajien rahoilla.

Puun syy

Loppukeväästä tulin tilanneeksi eräästä eurooppalaisesta soitinrakennustarvike-nettikaupasta muun tavaran ohella mahonkisen kaula-aihion. Saavuttuaan paketti oli odottamattoman leveä ja painava. Olin saanut kaula-aihion sijaan mahonkisen lankkuaihion.

Koska lankkuaihiot ovat hinnaltaan nelinkertaisia, lyhyen harkintatuokion (noin kymmenesosasekunti) jälkeen päätin olla reklamoimatta ja rupesin suunnittelemaan seuraavasta soitinprojektistani – 12-kielisestä sähkökitarasta – täysmahonkista.

Mahonkilankku oli niin hyvännäköistä puutavaraa, että oli tietysti ensimmäiseksi jyrsittävä siitä pois mahdollisimman paljon… olen huomannut, etten ole erityisen taitava tekemään umpipuisia lankkukitaroita tai -bassoja. Aina tulee jyrsittyä näitä onkaloita. Niissä on puolensa: soittopeli kevenee, akustinen (vahvistamaton) ääni voimistuu, sähköiseenkin soundiin tulee jonkinlaista… ilmaa. Kiertoherkkyys kyllä kasvaa, mutta ei ole tarkoituskaan soittaa näitä yhdellätoista huutavien tuplamarshallien vieressä.

Kun ontelot on jyrsitty ja siistitty, päälle liimataan ohutta mahonkilevyä. Useinmiten tämä levy tulee kanneksi, mutta kun tuossa lankussa oli paljon nätimpi väri ja kuvio kuin levyssä, jätin sen kanneksi ja liimasin sen sijaan pohjan, vanhojen kunnon Rickenbackereiden tyyliin.

Kaulatarpeeksi löytyi mahonginsukuista puuta kotimaiselta soitinrakennuspajalta. Kitaroiden lapa – se johon virityskoneistot kiinnittyvät – kenottaa useissa soitinmalleissa hieman takaviistoon paremman kielikulman vuoksi. Jotta lapa kestäisi, syiden on syytä kulkea lavan suuntaisesti. Ellei syissä satu olemaan luonnostaan sopivaa kulmaa sopivassa paikassa, kaulapuun pää pitää sahata hyvin viistosti irti, kiepauttaa ympäri ja liimata paikoilleen.

Kaulan sisään  jyrsin uran säätämistä varten tarvittavalle kaularaudalle sekä kahdelle hiilikuituvahvikkeelle.

Kaulankin puusta melkoinen määrä muuttuu lastuiksi. Pölyäviä hommia oli mukava tehdä taloyhtiön maanalaisen nikkaritilan sijaan pihamaalla. Vähemmän siivoamistakin.

Paitsi lankkuja, en myöskään osaa tehdä soittimia, joissa ei ole reunalistoja. Sellaisille piti tälläkin kertaa jyrsiä ura ja liimata (muoviset) listat paikalleen.

Estetiikka aiheutti miettimistä. Kaula, pohja ja lankku ovat kaikki (jotakin) mahonginsukuista puuta, mutta kaikki hyvinkin erivärisiä. Etenkin pohja oli jotenkin niin tylsän värinen, että päätin lopulta petsata sen, kaulan ja sivut (värisävy: ”mahonki”), mutta jättää kansipuolen luonnonväriseksi.

Vesipetsi on hajutonta, mutta vanhan kunnon ajan nitroselluloosalakka (jota Suomessa on myyty ainakin imppaajille tutulla Dicco-tuotemerkillä) haisee sitäkin enemmän. Taloyhtiön pihalla on onneksi hyvin tuuletettu entinen kasvihuone.

Olen lakannut kaikki omatekoiset soittimeni siveltimellä. Maaliruiskulla saisi ehkä tasaisempaa, mutta ruiskun käyttö vaatisi kyllä lakkaustilan miettimistä.

Dicco muuten kuulemma poistuu markkinoilta EU-säädösten vastaisten ainesosiensa vuoksi. Hyvä niin. Maailmaan kylvetään muutenkin liikaa myrkkyjä.

Olin alun perin suunnitellut kaulan ja lankun välille perinteistä liimaliitosta. Kitaran kaulamikrofonin kuoren korkeuden vuoksi kaula kuitenkin nousee aika korkealle kannen päälle, ja liitoksen liimapinta jäisi aika pieneksi. Sitä paitsi mikrofonin paikka oli ihan kaulan tyvessä, koska tulin tehneeksi kaulasta kahden oktaavin mittaisen, eli vähän ihan perinnemallia moninauhaisemman. (Joskin yhtenä esikuvana olleissa Rickenbackerin ”Capri”-sarjan kitaroissa on niissäkin ollut 24-nauhainen kahden oktaavin kaula jo kait 1960-luvulta lähtien.) Näin mitään puutukea kielten vedon suuntaan ei jäisi. Päädyinkin lopulta Fender-tyyliseen ruuviliitokseen.

Passiivimikrofoneilla varustetun kitaran sisältämä elektroniikka ei ole kovin mutkikasta, mutta kolvattava se on sekin. Alan vähitellen päästä irti jossakin vaiheessa minuun iskeneestä juottamisvastenmielisyydestä. Asiaa on auttanut kunnollisen, termostaattiohjatun juotosaseman hankkiminen.

Ensi testauksilla paljastui, että kahden eri valmistajan mikrofonit olivat vastakkaisvaiheessa. Onneksi tilanne oli helppo korjata parin piuhan juottamisella uudelleen.

Sitten soittopeli alkoikin olla valmis ottamaan vastaan ensimmäiset kaksitoista kieltään.

Vaikuttaisi siltä, että siitä tuli aivan soitettavissa, säädettävissä oleva soitin. Sounditkin kuulostavat siltä miltä pitää. Lakkapinta on tälläkin kertaa vähän skröbyliäinen, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei haittaa silmääni niin pahasti kuin aikaisemmissa hankkeissa. Visuaalisesti tämä näyttää muutenkin hieman (Rickenbackerien ohella) 1970-luvun Gibsoneilta, joissa on usein näkynyt luonnonväristä mahonkipintaa, ja joissa lakkauksen läpi syyt paitsi näkyvät myös tuntuvat sormenpäillä.

Kuvassa näkyvä pergolan lattia on sekin tuoretta tekoa, mutta ei (yksinomaan) omaani. Se on ollut koko taloyhtiön uuras projekti.

Nyt pitäisi varmaankin opetella soittamaan ainakin ”Eight Miles High” ja Byrds-versio Dylanin ”Mr. Tambourine Manista”.

*

Tekniset tiedot:

Runko mahonkia, onteloitu. Kaksiosainen kaula mahonkia, hiilikuituvahvikkeet, kaksitoiminen kaularauta. Otelauta ruusupuuta. 24 nauhaa, mensuuri 24,75″. ABM-talla (kielet läpi rungon), Schallerin lukittuvat virittimet. Kaulamikrofoni Lindy Fralin P90, tallamikrofoni Seymour Duncan P-Rails. Säätimet: volume, tone, blend, kolmiasentoinen minikytkin P-Railsin keloille.

Kissalauta

Henkisen alan (hah!) toimijana on hauskaa saada aikaiseksi jotakin konkreettista. Konkreettistakin. Jolla voi sitten ainakin yrittää tuottaa kanssaihmisille henkistä(kin) mielihyvää. Tai -pahaa, päivästä riippuen.

Molempiin tarkoituksiin lap steel -kitara eli havaijinkitara eli kissalauta on mainio kapine.

Tuommoinen siitä tuli. Onnistunut kuva kyllä kaunistelee, minulla on vieläkin paljon opettelemista viimeistelyn ja huolellisuuden taidoissa. Mutta se soi, pysyy vireessä ja kuulostaa siltä, miltä steel-kitaran pitääkin.

Vinkeä vekotin. Sikälimikäli tämä yksilö päätyy toiselle omistajalle, sisäinen David Lindleyni vaatii minua epäilemättä rakentamaan toisen itselleni. Sitten joskus, kunhan pari päällimmäisempää soitinrakennusprojektia on tehty pois kuleksimasta.