Kategoria: ympäristö

Pimeän sisällä

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.

Pieniä suuria paikkoja

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.

 

Reikiä seinällä

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Toinen kvartaali

Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.

Valoisaa juhannusta!

Minulle juhannus on aina ollut pikemminkin kesän alun kuin keskikesän juhla. Yleensä säät alkavat vasta lämmetä kesäkuun lopussa: toivotaan että niin käy nytkin, vaikka onhan tässä ehditty jo muutamasta leppoisamman helteisestä päivästä nauttia aikaisemmin keväällä.

Omaan juhannukseemme kuuluu perinteisesti muun muassa piipahdus Kivinokan juhannusjuhlissa (mistä yllä oleva kuvakin on otettu). Tänä vuonna paikalle saapuneiden tunnelma lienee tavallistakin hyväntuulisempi: kaupunginhallitushan päätti alkukuusta, että Kivinokka säilyy vastakin kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.

Sille kyllä kelpaa skoolata.

Missä majailimme kerran

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

WTF Suomi

En kovin usein saa kerjuukirjeitä, onneksi. Yleensä minua lähestyy vain yksi tai kaksi aivan tukemisen arvoista tahoa. Yksi tukemisen arvoiseksi aikaisemmin arvelemani taho, Suomen WWF lähestyi tänään kirjeellä hyvän asian, norppien suojelun puolesta.

Paksusta kirjeestä paljastui viiden arvan nippu, laaja esite palkintona olevasta roinasta, väitteitä että roina-arpajaisiin osallistumalla jotenkin autettaisiin luontoa, palautuskuori (jos ei halua arpoja, WWF voi lähettää ne yhtä pyytämättä jollekulle toiselle) ja tietenkin tilillepanokortti.

Ai niin, ja arpajaisten pääpalkintona on tietenkin tuo jokaisen luonnonystävän pettämätön tunnusmerkki, henkilöauto.

(Tai vaihtoehtoisesti rautakaupan lahjakortti.)

Ei jatkoon.

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.