Kategoria: ”Karsta”

Shimo shummaa

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.

”… maan pinnalle elämääääääääääähhhhhhhhhnnnnnn!”

Jos oikein muistan, näin Ratsian livenä kaksi kertaa. Ensimmäinen oli Kaivopuistossa kesällä 1979, sen jälkeen kun bändi oli voittanut Rock-bändien SM-kilpailujen punk-sarjan. En ollut vielä sisäistänyt punkkia kovinkaan hyvin, siinä suhteessa paremmin ajan hermolla olleet kaverini diggailivat paljon innokkaammin. Luultavasti esikoisalbumi Ratsia oli juuri ilmestynyt, tai ilmestymäisillään. Toinen kerta oli Tavastialla joko syksyllä –80 tai vuonna –81; muistelisin että bändissä oli jo silloin mukana kosketinsoittaja Brandi ”Ifgray” Ruokonen, mutta ohjelmisto oli enimmäkseen kahden ensimmäisen levyn settiä eikä viimeiseksi jääneen Jäljet-albumin synkistelyä. Tosin mieleen on jäänyt välispiikki: ”Tää seuraava on transsimusiikkia. Kaikki transsimaan!”

Jossakin mielessä löysin bändin kunnolla vasta 2000-luvulla. Erinäisten nostalgiadokumenttien katkelmat ovat muistuttaneet mieleen sen mitä parilta ekalta levyltä kyllä olisi kuulunut oikein hyvin: parhaimmillaan Ratsia oli mielettömän tiukka yhtye, ja heidän parhaat biisinsä olivat loistavia. ”Me tultiin kellareistamme” on ehdoton helmi, ja olen jo useamman vuoden kehitellyt jonnekin 1980-luvun alkupuolen bändikuvioihin sijoittuvaa samannimistä näytelmäideaa.

Ratsia on liittynyt kirjallisiin tekemisiini muutenkin. Bändin laulaja/lauluntekijä/kitaristi Jyri Honkavaara (1960–1997) oli yksi Nedujen Jolle Peltolan esikuvista. Mielikuvitellessani Jollelle lyhytaikaista, Lepakossa treenannutta Voltaire Killbees -yhtyettä käytin esikuvana hyvinkin paljon Honkavaaran Hefty Loadia, jonka näin joillakin festareilla ja joka oli minusta avutonta ja teennäistä muniinpuhaltelua. (VK:n nimi tosin tuli, paitsi ilmeisestä kirjallisesta sanaleikistään, myös Honkavaaran viimeiseksi levyttäneeksi bändiksi jääneeltä Killer Poodlesilta.)

Suomalaisen sarjakuvan armoitetun käsikirjoittajan Pauli Kallion (mm. Suuri Kurpitsa -lehti sekä Rumbassa aloittanut ja nyttemmin Suomen Kuivalehdessä ilmestyvä loistava Kramppeja ja nyrjähdyksiä) kontakti Honkavaaraan ja Ratsiaan oli paljon vahvempi, pidempi ja henkilökohtaisempi. Kyky Ahosen piirtämä Maalaispunkin päiväkirja (Suuri Kurpitsa 2009) kertoo pitkälti nimenomaan Kallion ja Honkavaaran (sekä muiden Ratsian jäsenten) kontaktista aikana, jolloin nivalalaisella punkilla ei ollut kotiseudulla juuri muita hengenheimolaisia kuin pihtiputaalainen bändi. Lyhimmillään aukeaman mittaisia sarjatuokiokuvia lomittavat tekstikommentit, ja kirjan loppuosa koostuu Ratsian jäsenten ja muun silloisen porukan kommenteista sekä Honkavaarasta että 70–80-lukujen vaihteen punk-kuvioista.

Itse pari vuotta Kalliota ja Honkavaaraa nuorempana missasin suuren osan punkin noususta ja pääsin edes jollakin tavalla mukaan vasta siinä vaiheessa kun musiikki oli monipuolistunut ja radikalisoitunut(kin) uudeksi aalloksi. Sitä paitsi olen kotoisin Itä-Helsingin Kontulasta, jossa ympyrät olivat perin toisenlaisia. Kallionkin dokumentoima diinarien väkivalta (tai ainakin väkivallalla uhkailu) punkkeja kohtaan oli kyllä tuttua, mutta lähinnä vanhempien tuttavien kertomuksista. Tilanne oli jo rauhoittunut, vähäksi aikaa: diinarien raaka rasismi ja ahdistunut erilaisuuden kammo valitettavasti periytyi sittemmin skinheadeille (joita Helsingissä ei tosin ollut koskaan kovin paljoa) ja heiltä myöhemmin ns. maahanmuuttokriitikoille. Ahdasmielisyys periytyi tietysti myös punkin taistelulipun omineille hc-punkkareille, mutta heitäkään ei ollut kovin paljoa ja heidän energiansa taisi mennä suurimmalta osalta Sorbuksen ja kiljun kittaamiseen.

Joka tapauksessa Kallion ja Ahosen kuvaama maailma on monessa suhteessa minullekin tuttu. Kirja kuvaa punkkien keskinäisen solidaarisuuden ja hyvän hengen sisäistänyttä maailmaa ja sitä, kuinka ajat ja maailma alkoivat pikku hiljaa muuttua – ei kaikissa suhteissa huonompaan, mutta ei kaikissa suhteissa parempaankaan. Maan lupaavimpiin kuuluvana lauluntekijänä pidetyn Honkavaaran hidas luisuminen päihteiden ajamaksi hasbeeniksi dokumentoituu enemmän teksti- ja liiteosuuksissa.

Maalaispunkin päiväkirja tavoittaa aikansa erinomaisesti. Toivon mukaan se kertoo nuoremmillekin lukijoille myös sen, miksi menneiden aikojen ihailussa ei ole mitään älyä. Punkistahan on nykyään sentään kulunut jo, herra nähköön, vuosikymmen enemmän kuin punkin aikoina oli diinareiden niin epäterveesti ihailemasta viiskötluvusta.

Täydellisyydestä

Sekä Toni Jerrmanin ansiokkaassa Karsta-arvostelussa Tähtivaeltajassa (4/2009) että MaKon Risingshadow.netin kirjailijatietokantaan kirjoittamassa Karsta-arviossa putkahtaa, eri asiayhteyksissä, ajatus joka on jonnin verran mietityttänyt minua muutenkin erilaisten spekulatiivisten fiktioiden eri alagenrejen yhteydessä.

Saatuani aikanaan Alshainin kirjoitettua minua (ja ainakin muutamaa lukijaa) rupesi pikku hiljaa nyppimään kirjan täydellinen hälyn puute: jotakuinkin kaikki ohikulkijatkin liittyivät jollakin tavalla tarinaan sitten myöhemmin. Neduihin oli luontevampaa sijoitella kaikenlaista kulissisälää, hälyä, ihmisiä, ohikulkijoita, naapureita. Pyrin tekemään samaa Karstassa, ja kirjoitin siihen tarkoituksella keskusteluja ja pohdiskeluja jotka eivät johda mihinkään. Osa niistä johtaa, mutta eivät suinkaan kaikki. Ei ollut tarkoituskaan. Ne ovat hälyä, miljöötä: kirjallinen vastine televisiosarjan tuotantoryhmän äänitaustafirmalta tilaamalle ”noin kahdenkymmenen työntekijän toimiston taustahälyä” -nauhalle. Ihmiset jorisevat ruoka- ja kahvipöydässä mitä sattuu. Ihmiset ajattelevat mitä sattuu eivätkä välttämättä muista jälkeenpäin moisia ajatelleensa. Kirja on kirjoitettu Trian jonkinlaisesta tajunnanvirtanäkökulmasta, joten noin se piti tehdäkin. Ainakin minun mielestäni.

Kaikki ei liity kaikkeen. Kaikki ei liity mihinkään. Eihän Tuntemattoman Hietasestakaan tullut ahvenaa, ei tainnut poika edes ehtiä uimasilleen vetäytymisvaiheen kaaoksessa ennen kuin haavoittui ja kuoli.

Ja, kuten MaKo huomauttaa, Karsta marssittaa näyttämölle (tai ainakin kulisseihin) pitkän listan erilaisia Linnunradan muita kulttuureita edes yrittämättä vastata Fermin paradoksiin: Missä ihmeessä, siinä tapauksessa, ne kaikki muut kulttuurit ovat nyt? Miksi mitään ei kuulu mistään?

Voi tietysti väittää, että kyllähän Karsta siihenkin vastaa vihjatessaan jokseenkin sivulauseenomaisesti, että Jupiterin ja Maan väliä pidemmillä etäisyyksillä käytetään valoa nopeampia tiedonsiirtomenetelmiä. Ehkä muut kulttuurit käyttävät pelkästään niitä, eivätkä alkeelliset havaintovälineemme silloin arvatenkaan näe tai kuule mitään? Ehkä G2-spektriluokan isohkot, kaksoistähdettömät pääsarjatähdet ovat Linnunradan laajemman tietämyksen käsitysten mukaan niin kehnoja ympäristöjä elämälle, ettei kukaan ole tullut vain tarkistaneeksi, olisiko täällä joku?

Aivan oikein, Karsta ei vastaa noihin kysymyksiin.

Me spekulatiivisen fiktion lukijat olemme oppineet odottamaan näiden genrein kirjallisuudelta täydellisiä maailmanselityksiä – tai ainakin edes jotakuinkin ristiriidattomia maailmanselityksiä. On tietysti ihan hyvä vaatia tekstiltä ja juonelta jonkinlaista johdonmukaisuutta, mutta selviäisikö oma ns. todellinen maailmamme niistä vaatimuksista, joita kohdistamme kuviteltuihin maailmoihin? Selviäisivätkö tähän ns. todelliseen maailmaan, nykyaikaan ja arkikokemusten keskelle sijoitetut romaanit sf-kirjallisuudelta vaadituista maailman johdonmukaisuusvaatimuksista? Epäilen. Tässä maailmassa ainoa mahdollinen johdonmukainen maailmankuva on paranoia, enkä totisesti voi suositella sitä kenellekään.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että Karsta olisi mielestäni sataprosenttisen onnistunut kirja ja Tonin ja MaKon kritiikki näin ollen perusteetonta. Tämä maailma ei ole siinäkään suhteessa johdonmukainen. Hah!

Loma

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Lehdistökatsaus (ja ukk)

Palautetta Karstasta tipahtelee pikku hiljaa. Enimmäkseen sekä lukijoilta saadut kommentit ovat olleet vallan positiivisia.

Warkauden lehden Sirpa Ylösen arviossa on kiinnostavia pointteja. Ylönen ei ilmeisesti ole varsinainen tieteiskirjallisuuden harrastaja, ja olenkin kaivannut ei-scifistien kommentteja. (Aikaisempien kirjojen kohdalla heikäläiset ovat suhtautuneet tuotantooni vallan positiivisesti.) Tuota kielikommenttia en ole tullut ajatelleeksikaan: tiedän kyllä että englanninkielen rakenteet kulkeutuvat käännöksissä helposti suomeen ja näyttävät (usein) perin tökeröiltä ja käännetyiltä, mutta ilmeisesti englanninkielen rakenteita on uinut myös omaan tekstiini. Noloa. Pitänee vähän pitää silmällä.

Myös Toni Jerrmanin vallan positiivinen Kauppalehti-arvio on nyt luettavissa netitse.

* * *

Ai niin, taiji-kaveri kysyi sen mihin olen vähän odotellutkin joutuvani vastaamaan:

K: ”No, kumpi se nyt sitten lopulta on?”

V: ”En mä tiedä, ei se oo kertonu mulle.”

* * *

Vähän tieteempi uutinen: Floridalainen biologiryhmä on tehnyt ensimmäisen laajamittaisen selvityksen vasarahaiden stereonäöstä, kertoo Science Daily -nettilehti. Tarkoituksena oli kumota lopullisesti virheellisenä pidetty, mutta sinnikäs teoria siitä, että vasarahaiden heimo kykenisi näkemään ihmisten tavoin eteensä molemmilla silmillään ja siten saisi syvyysvaikutelman. Perusteellinen tutkimus sitten näköjään osoitti, että heimon eri lajeilla on jotakuinkin järjestään erinomainen stereonäkö. Näin tiede toimii.

(Enpä muuten tiennytkään, että vasarahaita on monta eri lajia. Näin ihminen oppii.)


Karsta ja Portti

Käydessäni kaupungilla tekemässä sopimusta uudesta käännösprojektista (josta myöhemmin lisää) poikkesin tavarataloon, jossa on rullaportaat*, ja vilkaisin lehtiosastoa. Uudessa Portissa oli Harri Erkin kirjoittama arvostelu Karstasta, josta Harri – mukava mies – ei kyllä löytänyt oikein muuta kritisoitavaa kuin kansikuvan (”se on kauhea”). Tavalliseen tapaansa Harri pohdiskelee pitkään ja kiinnostavasti kirjan teemoja. En ole aina ihan samaa mieltä hänen kanssaan kaikista tulkinnoista, mutta eivät ne mitenkään vastakarvaankaan ole. Kiinnostavaa.

Kehuosasto tietysti lämmittää mieltä:

J. Pekka Mäkelän Karsta on loistava suomalainen tieteisromaani. Karsta on myös loistava romaani ilman scifi-etuliitettäkin. Mäkelän alakuloinen, silti toivoa elättelevä analyysi toimii monessakin eri genressä: se on vahvasti toiminnallinen ja seikkailullinen avaruus-scifi, se on yhteiskunnallinen historia ja analyysi, se on myös ihmissuhteita kartoittavana teoksena jännitteinen lukukokemus, ja se sisältää kaikki ne suomalaisesta scifistä tähän asti puuttuneet todellisuuden tuntua vahvistavat taustaelementit jotka tekevät scifistä aitoa kirjallisuutta. Karsta toimii myös rikosromaanina, jännitysromaanina ja viihteenä, jos niin haluaa.

Ja:

… totean vain, että Mäkelä on nyt kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen kansainväliset mitat ylittävän scifiin kuuluvan romaanin.

Sekä lopuksi:

Karstasta riittää raaputettavaa pitkään. Se ankkuroituu todellisuuteen niin että myös itse tarina avaruuksineen, avaruusaluksineen ja outoine muukalaisineen on sataprosenttisen totta. Kiitos J. Pekalle – uskoni suomalaisen scifin tulevaisuuteen palasi taas, tämän kirjan myötä.

Vähemmästäkin rupeaisi silmiä kuumottamaan.

Karstaa kirjoittaessa minun oli erinäisiä kertoja piiskattava itseäni kirjoittamaan tarina loppuun suunnilleen asenteella ”tää nyt on vain tällainen välityö, tee tää loppuun vauhdilla niin pääset sitten kehittelemään niitä pääteoksia”. Ehkä se on sitten parempi tapa tehdä hyvää jälkeä kuin yrittää ylittää itsensä ja pläjäyttää tiskiin sellaista mitä itsekin pitää mestarillisena?



* Äidiltä kuultu lehdistöhistoriallinen viite niiltä ajoilta, jolloin edes muotijutuissa ei saanut mainita mistä liikkeistä vaatteet oli hankittu ja Helsingissä oli vain yksi tavaratalo, jossa oli rullaportaat.

Pari ukk:ta

Kirjamessuilla toistui jokunen kysymys useampaankin kertaan, joten tässäpä niihin viralliset vastaukset:

– Oletko jo saanut palautetta Karstasta?

Jonkin verran. Ainoa minun silmääni sattunut ”varsinainen” arvostelu on ollut Kirjavinkkien ylistys ja joku on antanut Risingshadow.netin kirjatietokannassa kolme tähteä viidestä. Suusanallista palautetta on tullut jonkin verran, enimmäkseen varsin positiivista.

– Onko Neduille tulossa jatkoa?

En tiedä. Minulla on muutama idea mahdolliseen itsenäiseen romaaniin, joka sijoittuu samaan maailmaan (ts. noin nykyhetken Korsoon, jossa on neandertalinihmisiä meikäläisten seassa), mutta niitä on toistaiseksi vielä liian vähän ja ne ovat liian irrallisia, että osaisin antaa niille edes omassa mielessäni minkäänlaisen ”projektin” statuksen. Mutta en minä asiaa mahdottomana pidä. Odotellaan ja katsellaan.

Sama tilanne oikeastaan toisinaan kysellyn 391:n maailmaan palaamisen suhteen. Itselläni on tähän kiinnostusta jonnin verran, mutta irtoideat vaatisivat melkoista perehtymistä Nuubian historiaan varhaiskristillisellä ajalla: kyseessähän on seutu, jossa faaraoiden valta jatkui vielä pitkään senkin jälkeen kun (pohjoisempi) Egypti oli joutunut ensin vähäaasialaisten ja sitten eurooppalaisten miehittäjien vallan alle.

Karstan maailmaan kuvittelisin (tällä hetkellä) palaavani ehkä joissakin novelleissa. Yritän aktivoida itseäni ainakin vähän myös novellikirjoittajana. Viime talvena Tähtivaeltajaan tehty (ja Karstan maailmaan sijoittuva) ”Kolmekymmentä vuotta” oli sen verran mukava kirjoituskokemus että olisi kiva jatkaa.

– Millaisia muita kirjaprojekteja on odotettavissa?

Minulla on pari projektia jonkinlaisessa aktiivisessa kehittelyvaiheessa. Aikataulut ja ryhtymiset riippuvat freelance-suomentajalla tietysti hyvin paljolti siitä miten ja milloin varsinaisia palkkatöitä on – samoin tietysti apurahoista – joten liukumat suuntaan ja toiseen ovat erittäin mahdollisia.

Romaani numero viisi kulkee työnimellä Muurahaispuu. Siitä olisi (näillä näkymin) tulossa ensimmäinen ei-scifiaiheinen romaanini, joskin on hyvin mahdollista että siinä on maagis-realistisia ja vaihtoehtohistoriallisia aineksia. Tarina sijoittuu nykyajan Kontulaan (joka on kotiseutuani, jos joku ei tiennyt) ja vaatii paljon pohjatyötä Suomen ja Helsingin 1900-luvun historiasta ja erinäisistä muista asioista. Kirjamessuilta ostettu Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria on ensimmäinen hanketta varten (varta vasten) hankittu lähdeteos. En kuvittele ryhtyväni varsinaiseen kirjoitustyöhän kuin aikaisintaan vuoden 2011 alussa, joten aikaisin mahdollinen ilmestymisaika on saman vuoden syksyllä. (Sain eilen tietää saaneeni tätä hanketta varten apurahaa Alfred Kordelinin säätiöltä, joten siinä yksi lisäinnoste.)

Romaani numero kuusi kulkee toistaiseksi työnimellä Alshain II, mutta yritän kyllä keksiä sille(kin) napakan yksisanaisen ja kaksitavuisen nimen. Itsenäinen romaani sijoittuu (arvattavasti) Alshainin maailmaan, luultavasti parisenkymmentä (Maan) vuotta myöhäisempään aikaan. Muutamia ykkösen henkilöitä tavataan uudelleen ja joitakin ykkösessä alkaneita tapahtumaketjuja on kehittynyt edelleen, mutta muuta tuosta en tällä erää voi sanoa kun en itsekään tiedä. Aikataulu… sitä ei vielä ole. Tulee kun tulee.

Aloittaessani 391:n kirjoittamisen minulla oli suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin kaksi ja kolme, joista sittemmin tuli Nedut ja Alshain (vaikka kirjoitusjärjestys muuttuikin matkan varrella). Nedujen alkaessa kirjoittua minulla alkoi olla suhteellisen hyvät perusideat romaaneihin neljä, viisi ja kuusi, joten näköjään nämä kehittyvät kolmen satseissa. Sattuneista syistä nyt on kyllä jossakin mielen pohjalla muotoutumassa myös kirjahanke numero N, jonka muodosta (onko se romaani vai tietokirja) tai mistään muustakaan minulla ei ole vielä aavistustakaan. Sille on kuitenkin (vitosen ja kutosen tapaan) hyllyssä valmiina mappi, jonka selässä lukee Zhongguo yi (mikä on suunnilleen kirjallisen kiinantaitoni ylärajoilla) ja joka sisältää toistaiseksi äidin kanssa tekemämme Kiinan-matkan kuutisensataa diaa ja negaa. Samaan pakettiin kuuluu toistaiseksi talon ullakolle sijoitetut kaksi isoa muuttolaatikollista materiaalia Kiinasta ja Kiinassa 1930- ja 1940-luvuilla toimineista suomalaisista lähetyssaarnaajista. Äitini keräsi aineiston toistakymmentä vuotta sitten suunnitellessaan kirjaa lähetyssaarnaaja-kummitätini (ja oman tätinsä) Helvi Södermanin päiväkirjojen perusteella, mutta sairaus vei voimat. En tosiaankaan tiedä mitä materiaalilla teen, tuleeko siitä mahdollisesti romaani, henkilöhistoria tai jonkinlainen välimuoto. Aika näyttää.

– Tosi hieno t-paita! Mistä noita saa?

Joskus 1990-luvun loppupuolella törmäsin Roskilden festivaaleilla australialaisia, aboriginaalien taiteella koristeltuja t-paitoja myyvään kojuun. Ostin ensin yhden ja seuraavana vuonna toisen. Jälkimmäinen on yhä ehjä ja näyttää hyvältä yli kymmenen vuoden runsaan käytön jälkeen (punamusta kuvassa vasemmalla). Pari vuotta sitten rupesin etsimään nettikauppaa joka myisi samanlaisia ja löysin Australian Native T-Shirtsin. Sieltä olen tilannut pariin otteeseen lisää. En ole koskaan käynyt Australiassa, mutta noissa disaineissa on minun silmääni jotain sen verran yleismaailmallisen muinaista, että tykkään. Jos muilta kulttuurialueilta löytyy yhtä hienoja paitoja, vinkkejä saa kertoa!

Lea Karvonen(kin) kävi tuolla

Kirjamessut on sitten messuttu tältä erää. Etenkin nyt viikonloppuna Messukeskus oli sen verran täynnä väkeä että herkempiä hirvitti, mutta omalta kohdaltani ei valittamista. Esiintymiset menivät hyvin, Karsta ja aikaisemmat kirjat saivat hyvää lukijapalautetta, oli kiva nähdä monia vanhoja (ja uusia) tuttuja.

Perinteiseen tapaan onnistuin pitämään kääntäjä- ja kirjailijaminäni messuilla esillä eri päivinä. Tällä kertaa Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton kojulla ei ollut perinteistä ”kääntäjä työssään” -esitystä jossa minä tai joku muu kollega käänsi tekstiään yleisön katsellessa. Tällä kertaa yleisö pääsi itse töihin. Osastolla oli tarjolla käännettäväksi iso joukko klassikkoromaanien alkuja, joita halukkaat saattoivat sitten vääntää suomeksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Avuksi oli sanakirjoja – ja halukkaille myös julkaistut käännösversiot samoista teksteistä. Parhaimmillaan osastolla istui kolmekin henkeä pähkäilemässä omia tulkintojaan. Osallistuneiden kesken arvotaan myöhemmin kirjapalkinto.

Oman käännöksensä Camus’n Sivullisen (tai Vieraan tai Muukalaisen) alusta kävi, kilpailun ulkopuolella, jättämässä myös pitkän linjan ammattilainen: Lea Karvonen.

Kuten monet tietävätkin, 1940-90-luvuilla toiminut tuottoisa suomentaja ”Lea Karvonen” ei ole todellinen henkilö, vaan salanimi jota käyttivät lukuisat nimekkäät(kin) kirjailijat ja kääntäjät sellaisissa töissä, joihin he eivät, syystä tai toisesta, halunneet tai kehdanneet omaa nimeään pistää. Nyt joukkoon tuli yksi lisää.