Kategoria: ”Karsta”

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

22 kiperää kysymystä ja 22 visaista vastausta

Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.

Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.

Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.

Minkälaista on olla kirjailija?

– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.

Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.

Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.

Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.

Kuinka monta kirjaa olet kirjoittanut ja minkä nimisiä kirjasi ovat?

– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.

Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.

– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.

– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.

– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.

– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.

Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.

– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.

(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)

– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.

– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.

– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.

– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.

– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.

Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.

– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.

– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.

– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.

– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.

Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.

– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.

(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)

– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.

– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.

En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.

– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.

Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.

– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.

En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.

(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)

Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.

– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.

Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.

Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.

 

 

Uimisesta

Olen aina viihtynyt vedessä. Perheemme 1970-luvun alun veneilykesinä Suomenlahti oli sen verran lämmin että siellä tarkeni pulikoida tuntikausia. En ollut lapsena kovinkaan hyvä uimaan – missasin kaikki uimakandidaatti- ja uimamaisterimerkit koska uimataito ei vielä riittänyt – mutta se ei haitannut menoa. Vesi ei ole koskaan pelottanut minua, eikä satunnainen lapsuusaikainen hullunrohkeus aiheuttanut mitään tapaturmia tai muita traumanaiheita. Vedessä tuntee olevansa turvassa.

Järjestelmällisempi uiminen alkoi lukiovuosina Kontulan uimahallissa. Olen monet kerrat kertonut, miten opettelin kroolaustekniikkani: minua hävetti isän kroolaaminen, joka koostui runsaista, naapuriradoille asti yltävistä roiskeista ja hitaasta eteenpäinmenosta, joten kehittelin mahdollisimman vähän roiskivaa tyyliä. Koska energiaa ei haaskautunut veden lennättelyyn, uintityyli oli myös melkoisen tehokas. Vuoden–parin ajan kävin toisinaan jopa pari kertaa viikossa kiskaisemassa kilometrin kroolauslenkin.

Koulun jälkeen, opiskeluvuosina ja sen jälkeen oikeastaan ainoa yhtään säännöllisemmin harrastamani liikuntamuoto olivat pitkät kävelyt. Kroolaustekniikka kyllä säilyi, mutta silloin joskus kun tulin kokeilleeksi pidempää rupeamaa, huomasin kyllä jälkeenpäin, että lihakset eivät olleet moiseen revittelyyn tottuneet. Tilanne muuttui vasta päälle nelikymppisenä ja siihen vaikutti ratkaisevasti muuan joululahja: S:ltä saadut uimalasit, joiden linsseissä oli miinus kahdeksan diopterin vahvuus. (Silloin tuollaiset lasit olivat vielä hintavahkoa tilaustavaraa, nykyään niitä saa kaikista kunnon urheiluvälineliikkeistä.)

Aikaisemmin olin aina päätyessäni aikaisemmin tuntemattomaan uimahalliin joutunut käymään ensin lasit päässä tutkimassa reitin altaalle. Nyt tilanne muuttui. Vanhemmiten minulle on alkanut tulla myös yhä voimakkaammin fyysisen tekemisen tarvetta, jota olen täyttänyt entistä enemmällä kävelemisellä, puutöillä, taijilla – ja uimisella. Vakiolenkiksi muodostui hyvin pian lukioaikainen kilometrin kroolaus yhdestä neljään kertaan viikossa. Voimien kehittyessä aloin jaksaa uida sen yhteen putkeen, pysähtelemättä. Puolisentoista vuotta sitten matka venähti kahteen kilometriin. Tämän vuoden puolella olen useinmiten katsonut kellosta aikaa ja uinut tunnin mittaisen matkan, tuollaiset 2100–2400 metriä. Kun vakiohallini Malmilla meni vuodeksi remonttiin, siirryin ensin kesäksi lapsuusvuosilta tuttuun Kumpulan maauimalaan ja syksyn tullen Tikkurilaan: aamukävely sinne vieä reilusti tuplamittaisen ajan Malmille kävelemiseen verrattuna, mutta halli on väljä, mukava ja leppoisa. Viidenkymmenen metrin ratakin ilahduttaa: sopeutuminen Malmin kahteenkymmeneenviiteen voi olla vuoden päästä hankalaa.

Kirjoitustyöläiselle uiminen on loistava laji: niska- ja hartiajumit ovat jotakuinkin kadonneet. Aamu-uinnilta kotiin ja töiden ääreen palattua endorfiinihuppeli kestää yleensä jotakuinkin koko päivän, parantaa mielialaa ja tuottaa enemmän työtuloksia kuin jos olisin istunut uimareissuun kuluvan kaksi- tai kolmituntisen koneen ääressä päkeltämässä.

Uiminen, etenkin kroolaaminen, on myös osoittautunut erinomaiseksi meditaatiomenetelmäksi. Toistuva liike, hengitysrytmin kanssa synkassa toistuva liike. Korvissa lotisee vesi, juuri muuta kuunneltavaa ei ole. Näkymätkin ovat rajalliset, laseista huolimatta. Sen verran ympäristöä on seurattava että pysyy radalla eikö törmäile muihin, muuten näköhavainnot ovat lähinnä vilahduksia päättömistä kehoista veden alla ja (päädyissä kääntyessä) kehottomista päistä veden päällä. Siinä kaikki. Ajatusten voi antaa vaellella tai sitten keskittyä rytmiin: uloshengitys nenän kautta, pään kääntö sivulle, sisäänhengitys suun kautta, kasvot alaspäin, uloshengitys, pää sivulle, sisäänhengitys.

Hengitysrytmi ui kirjaan Neduissa: sisään–ulosrytmiä oli käsikirjoituksessa vain yhdessä kohtaa, kunnes eräs ateljeekriitikoistani kiinnitti siihen huomiota ja sai minut lisäämään hengitystä vielä lisää useampaankin kohtaan, eräänlaiseksi pinnanalaiseksi teemaksi. Jolle ei ui, mutta uimisesta hengitysrytmin käyttämisen idea tuli. Karstan Tria ui sitäkin enemmän avaruusaluksen keinopainovoimakentän tuottamassa donitsimaisessa uima-altaassa. Trian hahmo syntyi muutenkin Malmin uimahallin radalla, omaa itseäni ja kehonkuvaani koskevasta havainnosta. Tajusin nimittäin jossakin vaiheessa, että altaaseen mennessä olo oli yleensä jotakuinkin kiusaantunut pelkkien uikkareiden verhoamassa ylipainoisessa, keski-ikäisessä kehossani. Kilometrin lenkin jälkeen altaasta noustessa tunsi itsensä liki kuninkaaksi.

(No, nykyään, kun on ensin kävellyt kuusi–seitsemän kilsaa Tikkurilaan ja sitten uinut reilut kaksi kilometriä, askel on altaasta noustessa vähän kankeanpuoleinen, mutta silti…)

Tieteiskirjallisuuden vakiotemppuhan on venyttää jotakin todellisuuden piirrettä vähän normaalia pidemmälle ja katsoa mitä siitä seuraa, joten Trian kiusaantunut kehonkuva täydentyi konkreettisten kehoon tehtyjen kuvien aiheuttamalla ongelmalla ja (kaiken tämän seurauksena) sillä että hän halusi pitää jopa sukupuolensa yksityisasianaan. Vaikka en kaikilta osin olekaan täysin tyytyväinen Karstaan (siitä huolimatta että se on Risingshadow.netin kirjatietokannan käyttäjien suosikki romaaneistani), Trian hahmosta pidän yhä.

Myös Muurahaispuun Kari ui paljon: kävin kirjaa suunnitellessa pariinkin kertaan kroolaamassa kilometrin Kontulan uimahallissa, enkä pelkästään nostalgian vuoksi. Alshain ja Alas liikkuvat meren äärellä, mutta niissä ei juurikaan uida – jälkimmäisessä tosin kellutaan vedessä varsin sinnikkäästi. En silti väitä, etteikö uiminen voisi olla isommassa roolissa tulevissa kolmessa Alshainin maailman romaanissa. Vesi, uiminen ja meri ovat sen verran iso osa kirjailijuuttani.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Epäilyttävän lämmin kylmä rinki

Alas-romaanin kirjoittamisprosessi on ollut hieman hämmentävä kokemus. Jokaisella kirjailijalla lienee jonkinlainen kylmä rinki peffan ympärillä viimeistään siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä ei ole vielä näytetty muille: Onko tämä käsikirjoitus vain vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta? Onko tässä mitään tolkkua? Jaksaako kukaan lukea? Onko tekstissä mitään kiinnostavaa? Välittyykö se mitä halusin välittää? Innostaako, lumoaako? Tuntuvatko henkilöt ja tapahtumat uskottavilta (omassa kontekstissaan)?

Tämän romaanin tapauksessa rinkiin oli vielä pari lisäsyytäkin. Ensinnäkin lähdin kirjoittamaan tätä romaania huomattavan paljon kevyemmällä luvuittaisella suunnitelmalla kuin koskaan aikaisemmin. Karstan kokemusten jälkeen olen jaksanut varoitella itseäni, ettei kannata yrittää, ettei kannata antaa nesteen nousta päähän: minä tarvitsen varsin huolellisen etukäteissuunnitelman, että tekstiä syntyisi. Siinä kirjassa juutuin paikoilleni pahan kerran ja onnistuin aukaisemaan jumin vain siirtymällä kuukaudeksi kirjailijan roolista kääntäjän rooliin, tuottamaan tekstiä jonka joku muu (alkuperäinen kirjailija) oli suunnitellut hyvin perusteellisesti.

No, Alas-lukusuunnitelma oli niin ohut, väljä ja merkinnätön etten (vastoin tapojani) edes printannut sitä. Lisäilin siihen kirjoittamisen aikana muutamia asioita, mutta nekään eivät olleet niin yksityiskohtaisia kuin normaalisti lukusuunnitelmaani tekemät kynämerkinnät. (”Tässä NN tapaa MM:n paikassa Z ja he keskustelevat asiasta X. EIKUN siirretäänkin tämä seuraavaan lukuun.” [pitkä nuoli arkilta toiselle])

Erityisen hermostuttavaksi asian teki, että olin hahmotellut kirjalle vähän tavallisuudesta poikkeavan, epälineaarisen rakenteen. Alshainissahan oli viisi osaa, jokaisella oma kertoja, ja jokaisessa osassa kertoja näki ikään ohimennen erään tapahtuman (jolla kyllä oli tarinan kannalta paljonkin merkitystä). Tässä uudessa kärkikirjoituksessa jokainen viidestä kertojasta kokee kukin jälleen saman tapahtuman, mutta heille kaikille kyseessä on iso, elämää muuttava tapaus, kirjaimellisesti. Lisäksi koko kirja alkaa tällä tapahtumalla ja päättyy siihen. Minä, tavallaan, päätin spoilata kirjani loppuratkaisun heti kättelyssä.

No, eihän tämä ole niin ainutlaatuista. Useimmat dekkarijuonet perustuvat siihen, että ensin kerrotaan mitä tapahtui, ja sen jälkeen selvitellään miksi niin tapahtui, mitä oikeastaan tapahtuikaan ja keitä oli paikalla tekemässä mitä. Tavallaan tämä on pelkkä pikkunokkela muunnelma dekkarin peruskaavasta vähän erilaisessa asiayhteydessä. (Alshainissahan oli myös hyvinkin avoimen dekkarimainen sivujuoni.)

Mutta silti. Lähdin kirjoittamaan melkoisen tiukalla aikataululla (Finncon!) rakenteeltaan vähän kokeellista romaania laatimatta etukäteen kunnollista juonisuunnitelmaa. Muutaman kerran menin illalla nukkumaan miettien, että pitäisi keksiä kesken olevan osan kertojalle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta hänet saataisiin kuljetettua paikkaan Y sitä seuraavaan lukuun mennessä. Hämmentävää kyllä, näissäkään tilanteissa ei rinki kylmentynyt kovin viileäksi. Yön yli nukkuminen auttoi keksimään henkilölle kokonaisuuden(kin) kannalta mielekästä tekemistä, ajattelemista ja olemista.

Ja tekstiä syntyi suunnilleen sitä tahtia kuin pitikin. Pidinhän minä tässäkin kirjassa tosin tauon työstääkseni loppuun Rage Against the Machine-kirjasuomennoksen, mutta silti. Jossakin mielen pohjalla koputtelee ajatus: Tämä kaikki on ollut mennyt ihan liian helposti. Siksi minun kai olisikin pitänyt olla todella huolestunut siinä vaiheessa kun rupesin ojentelemaan käsikirjoitusta kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Mutta ei. Muutamaankin kertaan, asianmukaisten ja harvinaisen huolellisesti pidettyjen taukojen jälkeen, luettu kässäri tuntui oikeastaa aika mainiolta.

Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt olla totisesti syytä huolestua kirjailijan hybriksestä.

Nyt kustannustoimittaja ja ensimmäiset ateljeekriitikot ovat tekstin lukeneet ja palautetta antaneet. Korjattavaa tosiaan löytyy, kuten pitääkin. Sitä vartenhan tekstiä muilla luetetaan ennen sen painamista, että siitä saataisiin karsittua hölmöydet, kämmit, kirjoitusvirheet ja muut ongelmat. Mutta: pääosin tarina ja teksti tuntuisivat toimivan, vetävän, kiinnostavan. Hämmentävää.

Joudun siis vieläkin odottelemaan sitä proverbiaalista itkua pitkän ilon jälkeen. Enkä osaa oikein vieläkään olla kunnolla huolissani. Ehkä minä alan leipääntyä? Mikään ei enää tunnu miltään? Jännitys ja tunteen palo ovat kadonneet liian pitkään töitä nyhertäneen kirjailijapolon elämästä?

Onhan tietysti, hah, sekin teoreettinen mahdollisuus että tuosta on tosiaan tulossa ihan hyvä kirja.

 

Siinä lepää – hetken

Äsken katselin 25. lukuun kirjoittamaani tekstiä ja, vaikka pähkäilin, en keksinyt mitä siihen pitäisi lisätä. En myöskään keksinyt enää yhtään uutta täydennystä lisättäväksi kahteenkymmeneenneljään aikaisempaan lukuun. Joten uskottava se on: Paluun ensimmäinen versio on nyt valmis.

Hetkittäin hanke on hirvittänyt. Kun kyseessä on itsenäinen jatko-osa Alshainiin, on tietysti otettava huomioon edellisen kirjan tapahtumat: loppuviikosta tulinkin huomanneeksi – kun etsin vuosia sitten kirjoittamastani teoksesta erästä detaljia – että nyt kirjoittamani teksti on pikkuriikkistä pahemmin ristiriidassa eräiden Alshainin lopussa mainittujen asioiden kanssa. Onneksi siistihkö paikkaaminen ei ollut mitenkään mahdotonta eikä tolkuttoman työlästä. Joku voi ehkä valmiista kirjasta huomata mihin jouduin tekemään pikkukiemuran, mutta sille ei mahda mitään. Tällä mennään.

Oli myös otettava, alusta alkaen, huomioon Alshainin rakenne ja noudatettava sitä myös tässä: viisi osaa, jokaisella oma kertoja, jokaisessa osassa viisi (numeroimatonta tai nimeämätöntä) lukua.* Kaikki vuorovaikuttavat keskenään. Kaikki kokevat – tavalla tai toisella – saman yksittäisen tapahtuman, mutta sen merkitys on heille erilainen. Alshainissa oli kyseessä eräänlainen detalji, jonka merkitys tosin paljastuu kirjan loppua kohtaan suuremmaksi kuin miltä aluksi näyttää. Paluussa kyseessä on kaikkien kertojien – ja monien muiden – kohdalla iso, dramaattinen, ja hengenvaarallinen tapahtuma. Kyseinen tapahtuma mainitaan jo Alshainissa. Uuden kirjan rakenteessa on vielä yksi kommervenkki, jonka sain päähäni teosta hahmotellessani ja jonka onnistuin ainakin tähän ensimmäiseen versioon toteuttamaan mielestäni ihan kelvollisesti.

Varsinainen kylmä rinki -tekijä tämän kirjan kirjoittamisessa oli perinteisesti kirjalle laatimani huolellinen ja kohtuullisen yksityiskohtainen lukusuunnitelma, jossa on sivukaupalla ranskalaisia viivoja: tässä luvussa X tekee tätä ja kohtaa ohimennen Y:n ja ajattelee tuota. Tälläkin kertaa tein lukusuunnitelman, jota en sitten loppujen lopuksi noudattanut kovinkaan hyvin. Alun perin hahmottelemani kertojat – kunkin osan päähenkilöt kyllä pysyivät alunperin ajatellussa kuosissaan – yhtä lukuun ottamatta. Heidän järjestyksensä muuttui moneen kertaan, ja ensimmäistä osaa lukuun ottamatta lukusuunnitelmasta sitten loppujen lopuksi jäi kokonaan puuttumaan luvuittainen suunnitelma. Annoin homman mennä eteenpäin ns. perstuntumalla. Koska edellä mainittu, jokaista kertojaa yhdistävä tapahtuma on niin iso juttu, minulla oli sentään kohtuullisen hyvä käsitys siitä mitä lukuihin piti saada. Sitä ei vain tullut missään vaiheessa kirjattua suunnitelmaan. Pari kertaa kävi kyllä niinkin, että jouduin miettimään yön yli keksiäkseni kertojalleni mielekästä tekemistä yhden luvun verran ennen kuin hänen pitää olla siinä paikassa mihin hänen tulee päätyä, mutta jotenkin sellaista aina löytyi viimeistään parin yön nukkumisella. Karstan kanssa koettua epätoivoiselta tuntunutta jumivaihetta (jota hoitelin kääntämällä välillä loppuun Jonathan Tropperin romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä) ei tällä kertaa tullutkaan.

On toisaalta ilahduttavaa huomata, että en ole kangistunut kaavoihini. Toistaiseksi jokainen kirja on syntynyt hieman erilaisella työmetodilla. Tällä kertaa en aina edes pitänyt ihan tarkkaan kiinni normaalista lineaarisesta kirjoittamistavasta, vaan esimerkiksi viimeisen luvun viimeinen kappale – kirjan kolme loppuvirkettä – oli valmiina omassa tiedostossaan jo ennen kuin neljää edellistä lukua oli edes aloitettu.

Tämä tekstiversio (joka kulkee nyt tylsästi nimellä ”1.0”) ei vielä pääse kustannustoimittajan eikä ateljeekriitikkojen luettavaksi. Pidän nyt puolisentoista viikkoa lomaa (ainakin tämän kirjan) kirjoittamisesta ja palaan sitten tekstin pariin toivon mukaan vähän toisenlaisin katsein. Muuta kirjoittamista kyllä on lähitulevaisuudessa tiedossa: käännösten korjauksia, teksti kesän Finnconin ohjelmalehtiseen, toisen Finncon-kunniavieraan novellin käännös, noin ensi alkuun. Tekemistä riittää.

___

* Alshainin ykkösosassa oli tosin lopulta kuusi lukua, koska ensimmäisestä tuli niin pitkä että se oli mielekkäämpää jakaa kahtia.

Pikainen demo

Sain päähäni äänittää Turcosen kunniavieraspuheessa kuullusta ”Vanhat & viisaat” -laulusta samantapaisen version jonka yleisö kuuli: mies, ääni ja baritonikitara -pohjalta. Äänitettyäni nämä kaksi raitaa tulin kuitenkin täydentäneeksi äänikuvaa vielä steel-kitaralla ja djembellä. Kaikkinensa äänittämiseen meni (mokattuine ottoineen ja muine säätöineen) puolisentoista tuntia, miksaamiseen ja editointiin alle tunti.

.

Mietin hyvän tovin, kehtaanko julkaista tätä. Se oli niin… demomainen. Kotitekoisen oloinen. Vähän haparoiva ja paikka paikoin perin epävireinen.

Mutta toisaalta mietin, että tämän voisi julkaista juuri siksi, että se on niin demomainen ja kotitekoinen. Siitä tulee mieleen jotkut vanhat neliraitakasettinauhurille tallentamani laulut, jotka vuosia myöhemmin kuunneltuna ovat itse asiassa aika makeita. Siitä tulee mieleen myös Neil Youngin yhdessä tuottaja/äänittäjä Daniel Lanois’n kanssa tekemä Le Noise -levy. Joten tässä se sitten on, jälleen Studio Yrttimaa -taiteilijanimen alla.