Kategoria: muutoksia

Hyvä uutinen II

Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.

Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.

No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.

Hyvä uutinen

Kilpaurheilun asiantuntija on huolissaan: ”Nykylapsi on liian laiska huippu-urheilijaksi?”, uutisoi YLE.

Huippu-urheilijoita kaivattiin lapsista siihenkin aikaan kun minä kouluani kävin. ”Pesäpalloa ei oikeastaan kannattaisi koulussa pelata, kun siinä ei voi edetä Suomea laajemmille kilpakentille”, totesi koulumme jumppamaikka toiselle, joka nyökytteli myöntymyksen merkiksi. Se tiivisti koulun urheilutuntien tarkoituksen: Ne ovat kykyjenetsintätilaisuuksia, eivät suinkaan mitään meidän tavallisten tallaajien elämäntapoihin vaikuttamista. Tätä korosti myös opettajamme käsitys talviurheilusta. Hän oli jääkiekkovalmentaja ja suomenmestaruustason kiekkoilija, eikä hänelle muita talviurheilulajeja ollut olemassakaan. Ne, jotka eivät pitäneet lätkästä, mahtuneet joukkueisiin, pärjänneet luistimilla tai joiden perheillä ei ollut varaa hommata kasvavaan jalkaan joka vuosi (siihen aikaan käytettynäkin kalliita) hokkareita, saivat viettää liikuntatunnit kävelemällä lumihangessa kaukalon ympäri sillä aikaa kun muut pelasivat.

Tällainen urheilu- ja liikuntakasvatus synnytti minulle vuosikymmenien inhon kaikkea järjestettyä liikuntatoimintaa kohtaan.* En ole totisesti ainoa. Ilmeisesti koululiikunnan tilanne on nykyään parempi. Ehkäpä nykylapset tosiaan löytävät koululiikunnan kautta yhdessä liikkumisen riemun, sen jonka itse olen löytänyt vasta päälle nelikymppisenä taiji-tuntien myötä. Ehkä koululiikunta tosiaan ohjaa ihmisiä liikkumaan eikä ihannoimaan liikkumisen katselemista tai liikunnallisia huippuyksilöitä, jollaisia heistä itsestään ei tullutkaan ja joiden takia heidän liikkumisellaan ei ollut sitten loppujen lopuksi niin väliä.

Kansalliskiihkoilun ja muun sairaan nationalistismin ohella tärkein peruste mättää veronmaksajien varoja kilpaurheiluun ja kilpaurheilutulosten välittämiseen** on perinteisesti ollut, että näin innostetaan kansalaisia – etenkin nuoria – liikkumaan, huolehtimaan kunnostaan, vähentämään kansanterveydelle koituvia kustannuksia ja niin edelleen. Näin meitä on aina opetettu, mutta jos jollakulla teistä, lukuisat lukijani, on tietoja todellisista tutkimuksista jotka oikeasti osoittavat kilpaurheilun seuraamisen innostavan kilpaurheiluyleisöä huolehtimaan kunnostaan, otan mielelläni vastaan linkkejä. Tiedän vain kuulleeni uutisen, jonka mukaan lontoolaiset liikunta-alan yrittäjät olivat perin pettyneitä Lontoon olympiakisoihin, jotka eivät tuoneet saleille lainkaan uusia kuntoilijoita.

Niin kauan kuin ollaan ”kaikkihan sen tietävät” -tasolla, voi aivan yhtä hyvin väittää, että kilpaurheilun seuraaminen ja kilpaurheilutarjonnan lisääntyminen ovat keskeisiä tekijöitä länsimaisen lihavuusepidemian pahenemisessa, sillä ne lisäävät rasvaisen ja sokerisen roskaruoan sekä alkoholin kulutusta. Vai milloin olette käyneet urheilutapahtumassa tai -rakennuksessa, jossa on ollut tarjolla terveellistä, vähärasvaista, ravitsemuksellisesti tasapainoista ruokaa?

Viime vuosiin asti urheilijat, heidän valmentajansa sekä urheiluvälineet on kuvissa ja televisiolähetyksessä kiedottu mainoksiin, joissa kehoitetaan katsojaa juomaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Pienet lapsetkin ovat tienneet, että polkupyöristä, leikkiautoista ja päällysvaatteista saa sporttisempia kiinnittämällä niihin tupakki- ja kaljamainoksia. Tämä on, onneksi, vähentynyt tiukentuneiden mainoslainsäädäntöjen ansiosta.

Kilpaurheilun ja terveiden elintapojen yhteys lienee muutenkin pelkkä vaarallinen myytti. Viime päivien Lance Armstrong -uutisointi on tästä hyvä todiste. Tärkeintä on voittaa keinolla millä hyvänsä, rehellisyys ja omasta (tai muiden) terveydestä huolehtiminen on toisarvoista. Lienevätkö nallewahlroosit ja kumppanit olleet lapsena mitenkä innokkaita kilpaurheilun katsojia?

Ehkä huippu-urheilusta kieltäytyvät lapset ovat vain järkevämpiä kuin vanhempiensa sukupolvi. Ehkä kasvavassa polvessa on vähemmän mielisairaaseen huippuyksilöpalvontaan lankeavia ääliöitä, ja enemmän niitä jotka tajuavat että fyysinen tekeminen on mukavaa, mieltä ja sielua elvyttävää puuhaa ja että porukassa on mukava olla ja toimia kilpailematta(kin).

Onhan kilpaurheilu sinänsä, parhaimmillaan, hyvinkin erinomaista ja jännittävää viihdettä. En kyllä keksi mitään järkevää syytä, miksi meidän veronmaksajien pitäisi sitä rahoittaa yhtään enempää kuin, no vaikkapa Big Brotheria.

___

* Mutta en voi kuitenkaan syyttää lihavuudestani pelkästään koululiikunnan huonoutta, en tietenkään. Kyllä siihen pahin syypää tuijottaa ihan normaaliin tapaan peilistä joka aamu. Mutta olisi ollut ihan hyvä löytää säännöllisen liikkumisen ilo vähän aikaisemminkin, niiden pitkien kävelyretkien lisäksi joita olen harrastanut koko ikäni.
** Kuten Yleisradiossa pitkään työskennellyt isäni totesi moneen kertaan, kaikki uusi ja kallis tekniikka tuli taloon aina ensimmäiseksi urheilutoimituksille. Voi tietysti olla, että ilman urheilua niitä ei olisi tullut ollenkaan, mutta ehkä rahat olisivat säästyneet sitten mielekkäämpiin asioihin?

 

Megahypersuperturbo

Suosikki-lehti sitten lopetetaan. Ei lopettamispäätös minulta lapsuuttani riistä, ei nuoruuttakaan – ne ovat menneet kauan sitten eikä niitä totisesti ole ikävä – mutta kyllähän lehteen muistoja liittyy. Ei niin paljoa eikä rakkaita, että lähtisin osoittamaan mieltäni tai edes liittymään Naamatussa ”Suosikkia ei saa lopettaa” -ryhmään, jos sellainen on olemassa. Lehti lienee luonnollisen ja järkevän elinkaarensa elänyt, ja armomurha on inhimillisin ratkasu.

Tämä näkemys tosin perustuu, useimpien varmojen näkemysten tavoin, suhteellisen täydelliseen tietämättömyyteen: lienen lukenut Suosikkia viimeksi joskus 1980-luvulla. Sittemmin kokemukset lehdestä ovat rajoittuneet lähinnä kansikuvien tuijotteluun kaupan lehtihyllyssä.

Luulen, ettei Suosikki tullut meille koskaan varsinaisesti tilattuna lehtenä. Äiti oli 1970-luvulla toimittajana Lehtimiehet Oy:n naistenlehdessä Jaanassa ja toi firman muutkin tuotteet kotiin töistä tullessaan. Siitä syystä lehteä tuli luettua – ainakin lueskeltua – muutama vuosi senkin jälkeen kun sen musiikkijournalistinen linja ei enää oikein… puhutellut.

Muistan kyllä ensimmäisen Suosikin aiheuttaman järkytyksen. Olin äänittänyt radiosta kasetille ”Man Who Sold the Worldin” ja, jos oikein muistan, ehtinyt saada Anja-tädiltäni syntymäpäivälahjaksi Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -kasetin, mutta ensimmäisen kunnollisen valokuvan David Bowiesta näin vasta Suosikista. (Kasetin kannen kuvat olivat pikkuruisia, perin muokattuja ja suttuisia.) Tässä vaiheessa Bowiella oli promokuvissa täysi Alladin Sane -maski ja hänhän oli siihen aikaan muutenkin tavattoman laiha ja androgyyni. Oli perin vaikeaa hahmottaa sellaisen… olion pystyvän laulamaan jotenkin ihan normaalin ja aikuisen kuuloisella äänellä ihan selväjärkisen oloista musiikkia. Ehkä se oli hyvä oppitunti tulevalle intohimoiselle musiikinharrastajalle.

Tuohon aikaan musiikin diggailu noudatti muutenkin usein samaa kaavaa: artistista luki ensin Suosikista, ja jos sitten radion harvojen pop-ohjelmien juontaja sattui kuuluttamaan ennen seuraavaa kappaletta tutunkuuloisen artistin nimen, sormi kytki kasettinauhurin pause-kytkimen pois päältä ja uteliaisuutta herättänyt kappale tallentui nauhalle. Meillä radiosta nauhoittaminen tapahtui perin primitiivisesti: toimittajavanhempien haastattelukäyttöön hankkiman nauhurin mikrofoni oli sijoitettu DUX-matkaradion kaiuttimen eteen. Täytin monta vanhempien vanhaa haastattelukasettia popmusiikilla, myöskin sellaisia joita he olivat ajatelleet pitävänsä tallessa.

Levyjä oli harvemmin varaa ostaa, mutta joskus niitäkin hankintoja tuli tehtyä ihan Suosikin juttujen perusteella. Tosin turvana oli levykauppojen (käytännössä Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerin) kuuntelupisteissä suoritettu ainakin yhden levypuoliskon kuunteleleminen läpi ennen kuin laareista poimitusta nipusta valittiin ne, joihin oikeasti sijoitettiin rahaa. Tällä menetelmällä taisin valita muun muassa Gary Glitteriä ja Mudia esimerkiksi New York Dollsin sijaan. (Dollsien esikoistakin nimittäin kehuttiin Suosikissa, siksi levy tuli poimittua kaupassa kuunneltavaksi.)

Lehdessä käsiteltiin tietysti musiikin lisäksi kaikenlaista muutakin (oletettuun) nuorisokulttuuriin liittyvää. Oli Jykän ja Riken mainio(lta siihen aikaan tuntunut) sanaleikkisarjakuva Kutri-Helena, jonka tilalle tuli myöhemmin Nyrok City. Olivat kuuluisat palstat: Ekin seksiin ja muihin terveysongelmiin (hah!) keskittyneen lääkäripalstan lisäksi taisi olla ihmissuhdeneuvontapalsta, jonka nimeksi muistelisin ”Super-Sydän Jammua”. (Jammu-nimi sai pahan kaikunsa vasta myöhemmin, 80-luvulla.) Seksikysymysten tietämättömyystasoa pöyristelin jo (poikuutensa vasta paljon myöhemmin menettävänä) varhaisteininä, mutta harvassapa kodissa oli kirjahyllyssä avoimesti nippu sukupuolivalistuskirjallisuutta, joista osan lukemiseen vanhemmat jopa kannustivat.

Ei Suosikki silti kokonaan onnistunut hallitsemaan musiikkimakua. Juice Leskistä, esimerkiksi, tuli kuunneltua ja radiosta nauhoiteltua perin paljon huolimatta Suosikin nuivasta suhtautumisesta: Jyräys-Hämäläinen ei ilmeisesti antanut koko 70-luvulla antanut anteeksi ”Jyrki Boyta”, jonka tiesi hyvin kertovan itsestään ja omasta kännikäyttäytymisestään.

Vähitellen Suosikin linja alkoi tuntua yhä enemmän ei-minulta. Yritin satunnaisesti lukea Introa, mutta se muuttui pian suosikkimaisemmaksi Helpiksi. Sitten tuli 80-luku, Soundi ja lopulta Rumba. Suosikki vajosi naurun ja (enemmän tai vähemmän lapsellisen) ylenkatseen kohteeksi. Sittemmin siitä tuli lähinnä välinpitämättömyyden kohde. Monet Rumba-kollegat toki tienasivat aivan asiallisia juttupalkkioita kirjoittamalla Suosikkiin (Rumba maksoi todella surkeasti) ja monen tie ammattitoimittajaksi kulki nimenomaan Hämäläisen lehden kautta. Itse en sille tielle päätynyt (kaikkien osapuolten onneksi, luulisin), joten Suosikki työnantajana jäi kokematta. Niinpä lehden lopettamispäätökseenkin tulee suhtauduttua varsin kepeästi. Ehkä mukana on edelleen hiven (edelleen jotakuinkin lapsellista) ylenkatsetta.

Harhailua I

Viime viikon New Scientistissä haikailtiin elämään sattumanvaraisuutta. Netin ravintola-arvostelut, reittipalvelut ja GPS:t ovat loistava asia, mutta ne kiistämättä heikentävät mahdollisuuksiamme törmätä uusiin asioihin vahingossa – siksi että olimme menossa jonnekin, mutta eksyimme ja törmäsimme sitten… tähän makeaan/kammottavaan/upeaan/pelottavaan juttuun. Tai ihmisiin.

Artikkeli vetosi minuun siksikin, että luin sitä pienen hiljaisen aamiaishetken aikana Ruovedellä Muusikoiden.netin jokavuotisessa tapaamisessa. Porukalla on tapana kokoontua johonkin leirikeskukseen pariksi päiväksi juttelemaan, soittelemaan, rentoutumaan, ottamaan kuppia, olemaan mukavia toisilleen. Päädyin soittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, nelkyt-viiskytlukuista jazzia tilapäiskokoonpanossa, jossa oli mukana eläkkeelle jäänyt lääketieteen tutkija, keväällä laulun ammattilaiseksi valmistunut nuori nainen (joka soitti alttosaksofonia), äänitekniikan ammattilainen ja vielä kaksi perin eri-ikäistä tyyppiä, joiden elämästä ja tekemisistä en tiedä mitään ja jotka tapasin ensimmäistä kertaa paikan päällä. Muun porukan joukossa oli musiikin (tai musiikkitekniikan) ammattilaisia, vakavia harrastajia, kaikenlaista sakkia eri puolilta maata. Osan kanssa halattiin kun tavattiin pitkästä aikaa, monen kanssa kohdattiin ensimmäistä kertaa. Ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikista oli hyvä ajatus kokoontua pariksi päiväksi jonnekin soittelemaan, jutustelemaan ja viettämään mukavaa aikaa.

Isä totesi aikoinaan, että ainoa hyvä puoli armeijan käymisessä on, että joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Huomasin itse sittemmin, että sama pätee siviilipalvelukseen. Sama pätee, yhtä lailla, moniin harrastuksiin.

Ihminen tarvitsee rutiineja – ystäviä, jatkuvuutta – mutta ihminen tarvitsee myös sattumanvaraisia kohtaamisia elollisten ja elottomien asioiden kanssa, sellaisia joista ei ole etukäteen lukenut ruokalistaa ja nähnyt, montako tähteä edelliset kävijät ovat antaneet. Joskus on hyvä (antaa) johdattaa itseään harhaan.

(Koska elämme nykyaikana, there’s an app for that, kuten New Scientistin juttu toteaa.)

Tämä pätee isompiinkin asioihin. Moni poliitikko ja talouselämän edustaja vaatii nykyään koululaisia päättämään tulevasta urastaan jo ennen lukiota. Epätervettä, suorastaan vahingollista sekä ihmisille että yhteiskunnalle. On toki ihmisiä, jotka tietävät jo pienenä, mitä heistä tulee. Minäkin olin sellainen: tiesin oikein hyvin ja aivan varmasti, että minusta tulee luonnontutkija (kansakoululaisena), arkeologi (lukioon mennessä) ja tähtitieteilijä (lukiolaisena). On tietysti niitäkin, jotka tiesivät tulevan ammattinsa oikein jo lapsena ja viihtyvät hommassa edelleenkin. Mutta ei heitä montaa ole. Paljon enemmän on niitä, jotka huomaavat aikuisena, että nuoruuden toiveammatti, se jota varten tuli tehtyä niin valtavasti työtä, onkin ihan väärä ala. Paljon on niitä, jotka juuttuvat väärään alaansa, katkeroituvat ja leipääntyvät. Tekevät huonoa, epämieluisaa työtä vain tullakseen toimeen.

Onneksi on paljon niitäkin, jotka löytävät oman alansa vasta aikuisena, ehkä vasta eläkeiän kynnyksellä. Riittävän kauan väärillä kaduilla harhailtuaan. Kohdattuaan asioita ja ihmisiä, joista he eivät etukäteen tienneet mitään.

Syvän etelän päivä

Onnea, Helsinki!

Olen syntyjäni Helsingistä, asunut kaupungin (hallinnollisella) alueella koko ikäni – vuoden Muhos-sivaria ja seitsemää Vantaan Korsossa asuttua vuotta lukuun ottamatta – mutta siltikään en ole oikein koskaan osannut mieltää Helsingin kantakaupunkia kotipaikkakunnakseni. Asuinhan minä sentään puoli vuotta Katajanokalla itsekin. Tuleehan kantakaupungissa kyllä käytyä usein, keskimäärin kerran–pari viikossa (nyttemmin, kun olen vähän saanut rajoitettua monissa järjestöissä toimimista ja järjestöaddiktiuden aiheuttamaa yletöntä kokoustelua), mutta ei sinne tee erityisemmin mieli jäädä. Liikaa autoja. Liikaa melua. Liian likainen ilma. Sitä paitsi se on niin kaukana, syrjässä.

Silti miellän itsekin ”Helsingin” tarkoittavan ensisijaisesti kantakaupunkia, ei omaa kotikaupunkiani, joka on suuren osan elämääni ollut Itä-Helsinki ja on nykyään (hallinnollisen suurpiirijaon mukaisesti) Koillis-Helsinki. Aivan ehdottomasti asun eri kaupungissa kuin ne kantakaupunkilaiset kunnallispoliitikot(kin), joiden mielestä kantakaupungin ulkopuolella on vain ”lähiöitä” ja ehkä muutama ”automarket”. Selvästikin tällaiset tyypit asuvat aivan eri paikkakunnalla kuin minä. Ehkä kysymys on vain sanan tulkinnasta, mutta minusta ”lähiö” tarkoittaa aikalailla erilaista, negatiivisesti arvovarautunutta käsitystä miljööstä kuin vaikkapa ”esikaupunki”.

Väkiluvun perustella mitattuna esikaupunkialueet ovat joka tapauksessa kolme neljäsosaa koko kaupungista. Ylivertainen enemmistö. Silti täältä koillisesta tiiraillen vaikuttaa kovin usein siltä, että sekä monen päättäjän että paikallislehden toimituskunnan mielestä se jäljelle jäävä neljäsosa on ainoa oleellinen osa kaupungista. Siihen satsataan. Sinne pykätään monumenttejä. Sinne, kauas kaupungin maantieteellisestä ja väestöllisestä keskustasta, suunnitellaan ”Keskustakirjastoa”.

Tähän on tietysti historialliset syynsä. Helsinki suunniteltiin ennen kaikkea merikauppaa harjoittavaksi taajamaksi. Kartalta katsoen sijainti vaikutti täydelliseltä: suojainen lahti ankkuripaikaksi, joki huolehtimaan tavarankuljetuksesta sisämaahan ja sisämaasta. Todellisuus oli tietenkin toinen: Vanhakaupunginlahti oli surkeaa liejukkoa kapeansokkeloisen saaristolabyrintin takana, ja Vantaanjoessa jo heti suulla vuolas koski, joka esti kaiken järkevän venerahtiliikenteen. Ruotsin kuninkaan virkamiehet eivät tajunneet, että jos paikka olisi ollut niin ihanteellinen kuin kartalla näytti, siinä olisi ollut itsekseen syntynyt kaupunki jo monta sataa vuotta. Vähitellen kaupunki siirtyikin viereiselle Vironniemelle, jonka lahdelmiin oli vähän helpompaa purjehtia. Punavuoren ja Eiran kukkulat suojasivat taajamaa myrskyiltä. Siihen aikaan kaupunki oli liikenteen kannalta niin järkevässä paikassa kuin näillä kulmilla oli mahdollista.

Nyt, kun satama on siirtynyt toisaalle ja kaupunkilaisten liikennöinti muutenkin tapahtuu enemmän busseilla, metroilla ja junilla, keskusta on järjettömässä paikassa ahtaalla, ylitäyteen rakennetulla niemellä, josta on vaikeaa kulkea maata myöten mihinkään muuhun suuntaan kuin pohjoiseen, ellei rakenneta massiivisia, rumia ja kalliita siltaratkaisuja. Keskusta on kukoistanut Vironniemellä siitä huolimatta, mutta se on enimmäkseen johtunut siitä, että poikittaisliikenne on vanhastaan ollut kertakaikkisen surkeassa jamassa: ihmisten matkoista kaupunginosista toiseen on tullut järjettömiä V-kirjaimia keskustan kautta, kun muuten ei ole päässyt. Tähän on onneksi vähitellen tulossa muutos, ja se tietää myös sitä, että työpaikat ja palvelut siirtyvät pikku hiljaa lähemmäs niitä seutuja, missä ihmiset asuvat. Siirtyminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka esimerkiksi Jokeri-bussi on vasta hyvä alku.

(Tietysti myös minunkin harjoittamani, hyvien tietoverkkoyhteyksien mahdollistama lähityön lisääntyminen edistää asiaa, kun porukan ei tarvitse matkustaa etätyöpaikalle kauas kotoaan.)

Mitä sitten tapahtuu nykyiselle kantakaupungille, tulevalle entiselle kantakaupungille? Kallio-kliseen tyylinen slummiutuminen on yksi mahdollisuus, mutta ei välttämättä kovin todennäköinen. Työ- ja kauppaliikenteen ynnä sitä myöten melun ja saasteiden väheneminen tekee tietysti Vironniemestä nykyistä paljon miellyttävämmän elinympäristön, joten siitä on mahdollisuus kehittyä hintava asuinalue eläkeläisille ja muille, joiden ei tarvitse kotoaan liikkua. Tai sitten Banjulin ja Brasílian kaltainen monumentti- ja hallintokaupunki, joka tyhjenee iltaisin yhtä sukkelasti kuin Senaatintorin viereinen Kruunuhaka nykyään. Wau-arkkitehtuuri-intoilu viittaa vahvasti viimeisen vaihtoehdon suuntaan: Alvar Aallon marmoritöherrykset ovat kyllä tehneet kaupunkilaisille selväksi, ettei wau-arkkitehtuuri tuota miellyttävää eikä funktionaalista kaupunkimiljöötä.

Voin tietysti olla ihan väärilläkin jäljillä. On sellaistakin toisinaan sattunut.

50 vee

En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.

En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.

Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.

Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…

Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.

Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.

.

Erinomaisessa seurassa

Omien kirjojeni kustantaja* Like julkaisi hetki sitten aikamoisen uutisen:

Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.

Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa – välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”

Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.

Vaikuttava lista ihmisiä, enkä tarkoita pelkästään edellä mainittuja uusia likeläisiä. Aika näyttää, miten tulokkaat vaikuttavat firmaan, sen ihmisiin ja ilmapiiriin. Muutama menestyjä lisää tietää luultavasti enemmän pätäkkää myös vähemmän menestyvälle, mutta tärkeäksi katsotulle kirjallisuudelle.

___

* Käännöksiähän teen, freelancerina, muillekin kustantajille, ja olen itse asiassa tehnyt niitä viime vuosina paljon enemmän muille kuin Likelle.

Uurnaan muutakin kuin tuhkaa

Tänään alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Itse vaalit ovat sopivasti Tähtivaeltaja-päivän jälkeisenä sunnuntaina 17. huhtikuuta.

Tiedätte itsekin, että tällä kertaa ei auta vedota vanhaan ”ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään” -virteen. Nyt on tiedossa luultavasti kiinnostavimmat eduskuntavaalit… niin, oikeastaan koko minun elinaikanani. Jos hyvin käy, kok-demin, kokkareiden ja kepulaisten perinteinen hyvävelimafia menettää valtaansa. Jos huonosti käy, Suomesta ruvetaan kehittämään kuviteltuun lintukotomenneisyyteen tuijottavaa, pohjoiskorealaisen sulkeutunutta ja isänmaallisen suoraselkäistä satu-Suomea.

(Tosin olisin melkein valmis lyömään vetoa, että perssuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa jouluun mennessä vähintään kahtia ja edustajien välillä on menossa vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. Kuuluu puolueen perinteisiin.)

Itse en ole vielä lopullista ehdokastani valinnut, muta Husein Muhammed on vahvoilla. Tuttu ja fiksu tyyppi. Sitä paitsi minäkään en ole koskaan vuollut pajupilliä; albaan olen aikoinaan pukeutunut, kerran, eikä se näyttänyt ylläni todellakaan kauniilta. Armeijan harmaita olen käyttänyt – vanhan kunnon ajan sarkakamppeita – koska sivaritkin käyttävät armeijan vaatteita (ilman arvomerkkejä, tietysti, ja, hah, ilman leijonanappeja). Kurdina Huseinilla on sitä paitsi vähän sodan jälkeen syntyneitä keskivertosuomalaisia realistisempi kuva siitä, mitä kaikkea isänmaallisuuden nimissä oikeutetaan eri puolilla maailmaa.