Kategoria: riitit

Kirjamessuohjelmatonna

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Kielet kerronnan välineenä

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.

 

Teemestarien kirja

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Ja tänne asti menty

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Ihan pian on Con

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Päätöksiä

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.