Kategoria: riitit

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Kunnia vastaan kunnioitus

New Scientistlehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Kirjamessuohjelmatonna

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Kielet kerronnan välineenä

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.

 

Teemestarien kirja

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Ja tänne asti menty

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.