Kategoria: riitit

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)

Kirjailija messuaa

Minun tämänvuotinen ohjelmani Helsingin kirjamessuilla keskittyy perjantain iltapäivään ja iltaan, seuraavasti:

Vaihtoehtoinen Suomi!

Kirjailijat visioivat Suomelle erilaisia nykyhetkiä ja tulevaisuuksia vaihtoehtohistorioiden ja science fictionin hengessä.

Aika 27.10.2017, 17:00 – 27.10.2017, 17:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö (pj)

_

Avaruuden luotaajat – ihminen ja maailmankaikkeus

Interstellar ja Arrival -elokuvien pohjalta voi sanoa, että tarinankerronnassa suuret kuviot ja ihmiskunnan matka tulevaisuuteen ovat nyt ajankohtainen aihe. Miten tämä näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa? Keskustelemassa scifi-kirjailijat Jussi Katajala, Shimo Suntila ja J. Pekka Mäkelä, sekä Kujerruksia-kulttuuriblogin pitäjä Linnea Peurakoski.

Aika 27.10.2017, 17:30 – 27.10.2017, 18:00
Paikka KirjaKallio
Esiintyjät Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala, Linnea Peurakoski

_

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmenet

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmeniä luotaavat Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, Alice Martin ja J. Pekka Mäkelä. Mukana musiikkinäytteitä.

Aika 27.10.2017, 19:00 – 27.10.2017, 19:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, J. Pekka Mäkelä, Alice Martin

Toiset satakaksikymppiset

Kirjailijaliiton jäsenistö juhli liittonsa 120-vuotista taivalta jo keväällä, mutta koska tänään on Aleksis Kiven päivä ja Kai Häggmanin historiikki Kivelle perustettu – Suomen Kirjailijaliitto 1897–2017 (Otava) oli tullut painosta, oli toki syytä juhlia uudelleen, edes pienen iltapäivätilaisuuden verran.

Puolenkymmenen helsinkiläisen lehtimies-kirjailijan perustama yhdistys on kasvanut seitsemänsataahenkiseksi järjestöksi, joka on ollut kausittain hyvinkin vaikutusvaltainen. Tänään ei ehkä tuntunut ihan siltä, sillä paikalla olevat toimittajat ja valokuvaajat tuntuivat olevan kiinnostuneempia valtiovallan tervehdyksen tuoneen entisen valtiovarainministerin, nykyisen entisen valtiovarainministerin eilen julkistetuista vauvanodotusuutisista. On tosin sanottava, että puheessaan Sauli Niinistö kyllä esitti eräänlaisen pienen apologian valtiovarainministeriaikoinaan esittämästään varomattomasta lausunnosta kirjastojen maksullisuuden suhteen, eikä puhe muutenkaan ollut lainkaan huono.

Kiinnostavampi oli silti Häggmanin esitys kirjastaan. Kirjailijoiden toimeentulo oli ongelma jo liiton alkuvuosikymmeninä, mutta sananvapauskysymykset tulivat ohjelmaan ja pohdintaan vasta toisen maailmansodan jälkeen: kolmekymmentäluvulla liitto oli hyvin hiljaa Saksan toisinajattelijoiden vainoista, ilmeisesti vähintään yhtä hipihiljaa kuin sitten 60–70-luvuilla Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vainoista. Ohjelman mittaan esitettiin hyvin rytmitetty viiden videoinsertin sarja, jossa muutama kirjailija luki katkelmia kirjasta. Nuorin lukijoista oli alle kolmekymppinen Susinukke Kosola, vanhin lähes yhdeksänkymppinen Eeva Kilpi.

Koska varsinaiset bileet oli pidetty jo keväällä, kyseessä oli parin tunnin iltapäivätilaisuus. Puheiden jälkeen ehdittiin kyllä nostaa malja kuohuvaa ja jutustella tovin. Turinoinnin lomassa kävi ilmi sellainenkin kiinnostava pikku detalji, että muuan mainio kirjailijakollega on ollut samaan aikaan 80-luvulla silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa ja vieläpä saman bassonsoitonopettajan tunneilla. Maailma ei ole suurensuuri.

Kirjallisuutta, kissalautoja

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Satakaksikymppisillä

Eilen illalla noin kolmannes meistä Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä – eli kaksi ja puolisataa henkeä – kokoontui Helsinkiin juhlistamaan järjestömme 120-vuotista toimintaa. Kirjailijaliitto on siis kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta. Pienestä, lähinnä toimittajataustaisten helsinkiläisten herraseurasta on kasvanut taiteilijajärjestöksi kohtuullisen vaikutusvaltainen ja arvostettu liitto, joka on ollut mukana monessa muussakin järjestössä ja kampanjassa puolustamassa tekijöiden oikeuksia ja sananvapautta. Tekemistä riittää edelleen, ja muutoksillekin on tarvetta. Aikoinaan kävi, valitettavasti niin, että ruotsiksi kirjoittavat suomalaiskirjailijat järjestyivät omaan järjestöönsä ja Kirjailijaliitosta tuli nimenomaan suomeksi kirjoittavien ammattilaisten organisaatio. Kuten puheenjohtaja Jyrki Vainonen juhlapuheessaan totesi, lähivuosina Liitto joutuu muun muassa pohtimaan, ottaako jäseneksi muilla kielillä kirjoittavat suomalaiset kirjailijat, kasvava ja (kansainvälisestikin) yhä merkittävämpi joukko.

(Eräästä heistä bloggailen luultavasti pikapuoliin lisää.)

Kirjailijoiksi tapaa päätyä suhteellisen introverttejä ja omissa oloissaan viihtyviä ihmisiä, ja tunnistan piirteet perin selvästi itsestänikin. Siinä mielessä on aina riemastuttavaa huomata, miten mukavaa porukkaa kollegat ovat. Toisaalta työn luonne vaikuttaa omalta osaltaan tällaisiin ajoittaisiin sosiaalisuuden puuskiin: vaikka iso osa meistä tekee päätoimisesti ns. oikeita töitä, monet jopa ns. oikeissa työyhteisöissä – opettajina, toimittajina, sairaanhoitajina, kirjastovirkailijoina ja niin edelleen – kirjoitustyö on kuitenkin yksinäistä puuhaa, alan epävarmuudet, itseluottamusongelmat, ilot ja surut yhdistävät. Monet meistä, minä mukaan luettuna, käytämme Facebookia virtuaalisena työyhteisönä silloin kun emme kerkiä tavata silmästä silmään.

Olin eilisessä porukassa iän puolesta luullakseni lähellä keskiarvoa, mutta virkaiältäni varsin nuori: aloin julkaista omia tekstejäni vasta yli nelikymppisenä, viitisentoista vuotta sitten, ja pääsin Liittoon tuoreena kahden kaunokirjallisen teoksen julkaisseena reilut kymmenen vuotta sitten, parikymppisenä esikoisensa julkaisseiden, kymmeniäkin teoksia tehneiden mutta minua nuorempien joukkoon. Kun vielä ponnistan joidenkin (kenties) mielestä vähän nenäänyrpistyttävästä spefin kentästä, on aina ilahduttavaa huomata keskinäinen reilu me-henki. Tuttava-, kaveri- ja ystäväpiiriin on näidenkin vuosien mittaan kertynyt melkoisen kirjava joukko spefistejä, runoilijoita, dekkaristeja, arjen kuvaajia, historiallisten romaanien tekijöitä, novelisteja, nuoria toivoja, pitkän linjan veteraaneja, entisiä rakennustyöläisiä ja sijoitusneuvojia, koko työikänsä (ja ylikin) kirjoittaneita.

On tietysti totta, että mahdolliset nenänvarttaan pitkin katsovat epäsosiaalisen eliitin kirjailijaedustajat tuskin vaivautuvat tällaisiin kekkereihin sekalaisen rahvaan joukkoon. Jos heitä sitten loppujen lopuksi on edes olemassa. Mutta jos on, se on heidän ongelmansa, ei meidän. Ja kyllä näin sateenkaarenkirjavaan joukkoon mahtuu kuulumaan myös, vaikka ei siihen haluaisikaan kuulua, hah.

Satakaksikymppisten tavallisia Liiton bileitä juhlavammasta tunnelmasta huolimatta elävää musiikkia tarjoamaan oli palkattu aikaisemmissa Villa Kiven kirjailijatalokekkereissä mainioksi tanssibändiksi todettu WHAT?: eräänlainen kädenojennus suomalaisen kirjallisuuden kielimuurin yli, sillä rock- ja soulklassikoita soittavassa ja laulavassa kokoonpanossa vaikuttavat muiden muassa Henrika Andersson ja Westön veljekset Kjell ja Mårten.