Kategoria: matkat

Changsha–Beijing (Peking) 1991

· 2 kommenttia ·

Kahdenkymmenenviiden vuoden takainen valokuvamatka Kiinaan ja Hunanin maakuntaan – Hunanin tapahtumapaikoille – on päässyt viimeiseen episodiinsa.

Hunanin pääkaupunkiin Changshaan palattuamme saimme hyvästellä meidän mukanamme pienempiä kaupunkeja pikku Lite-Acella kiertäneet Hunanin kirkon oppaamme, Edith Shin, rouva Zhengin ja autonkuljettajamme Shao Lin. Mutta Hunanin kristillistä kirkkoa emme vielä hyvästelleet. Koska lentokone Beijingiin lähti vasta illankoitteessa, isäntämme katsoivat velvollisuudekseen keksiä meille tekemistä pitkän päivän ajaksi – vaikka suomalaisintrovertit olisivat olleet ihan tyytyväisiä siihen jos olisivat saaneet olla vähän aikaa omissa oloissaan, vaihteeksi.

Toisaalta ymmärrän hyvin tarpeen esitellä kirkon vallan ansiokasta toimintaa vähäosaisista ja vammaisista huolehtijana maassa, jossa yhteiskunnan panos näissä asioissa on varsin vaihteleva – joskin huomattavasti parempi kuin Helvi-tädin aikaan 1930–40-luvuilla, jolloin ei-rikkaiden pääasialliset selviytymiskeinot olivat kerjääminen ja varastelu.

Ensimmäinen kohde oli kuurojen lasten koulu, jossa meno oli kaikkea muuta kuin äänetöntä.

Pääsimme tutustumaan pikaisesti myös kilpailevaan uskonnolliseen yhteisöön, kun meidät vietiin piipahtamaan taolaisessa temppelissä. Pappien/munkkien rento hippimeininki vaikutti oikein mukavalta, ainakin näin käymäseltään.

Changsha muistaa toki myös Hunanin suurta poikaa: edesmennyt vapaustaistelija, kommunistijohtaja ja diktaattori, ”suuri ruorimies” Mao Zedong oli kotoisin Shaoshanista Changshan eteläpuolelta.

Changshan kohteisiin kuului tietysti myös ”Vanha rouva” Xin Zhui, markiisitar Dai (n. 213–163 e.a.a.), joka löydettiin erittäin hyvin säilyneenä muumiona, kun hänen hautansa avattiin yli kaksituhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Valitettavasti minulla ei ole kuvia Vanhan rouvan museosta (siellä kuvaaminen oli kielletty), haudan esineistö ja itse muumio olivat hyvin kiinnostavia ainakin minulle, joka nuorna halusin arkeologiksi.

Vielä ehdimme jonkin aikaa kuunnella opetusta kirkon – valtion valvonnassa – pyörittämässä keskikoulussa ennen kuin oli aika suunnata lentokentälle ja pohjoiseen Beijingiin. Kiinan tasavallan aikana kaupungin nimi oli (vanhalla translitteraatiolla) Peiping, ”pohjoinen palatsi” ja siitä tuli Beijing eli Peking (”Pohjoinen pääkaupunki”) vasta kun siitä tuli vastaperustetun Kiinan kansantasavallan pääkaupunki 1948.

Muutaman päivän Beijing-rupeama oli sitten pitkälti normaalia turistimeininkiä. Kävimme katsomassa Ming-keisarien hautoja ja Muuria Badalingissa, jossa filmille tarttui tämä toiveikas pienyrittäjä-turkiskauppias.

Vuonna 1991 Badalingin entistetty osuus Muuria ei ollut vielä ihan niin turistico kuin se on kuulemma nykyään, eikä aivan niin tupaten täysi.

Muurireissulla filmille tarttui myös kulkupeli, jota kutsuimme paremman termin puutteessa ”traktoriksi”. On kahden pyörän päälle nostettu isohko moottori, johon on kiinnitetty ohjaustanko ja avolavaperävaunu. Kuski istuu perävaunun etureunaan kiinnitetyllä puupenkillä – tai seisoo vetoaisalla. Ei, en pyytänyt päästä koeajolle: olinhan jo melkein kolmekymmentä, joten teini-iän kuvitelma perimmäisestä kuolemattomuudesta oli rapissut jo kauan sitten.

Beijingissä kuuluu tietysti syödä myös Beijingin ankkaa. Valitsemamme ravintolan ”kansainvälinen” puoli oli täynnä, joten meidät päästettiin hieman pitkin hampain kiinalaiselle puolelle. Helposti ajattelee, että turistien ja paikallisten erotteleminen johtuu siitä, ettei kansalaisten haluta saavan erityisen suoria kontakteja ulkomaalaisiin. Siinä saattaa olla perää, mutta toisaalta tuntuu myös, että kiinalaisia hävettää, miten meluisia kiinalaiset ovat syödessään – ja sottaisia. Luut ja muut roippeet sopii heitellä lattialle.

Toki turistikohteisiin kuului myös Kielletty kaupunki, Ming- ja Qing-dynastian keisareiden palatsialue. Tämä valokuva viimeisen* keisarin Puyin työpöydästä oli pitkään blogini otsikkokuvana, strategisesti rajattuna. Vaikka erilaiset äärioikeistoapologeetat kuinka inisisivät että hakaristi on vanha intialainen symboli ja niin edelleen, kyseinen merkki on kyllä niin perusteellisesti tahrittu etten sitä halunnut blogin otsikkoon, en edes vaakasuorana enkä väärinpäisenä. Niinpä kuvasta piti leikata iso osa muuten tyylikästä seinäristikkoa.

Tällä reissulla keisarillisista kohteista suurimman vaikutuksen teki Kesäpalatsi, monestakin syystä. Ensinnäkin siellä oli suhteellisen hiljaista – toisin kuin neljän vuoden takaisella reissulla, jolla meidät heitettiin tupaten täyteen Kesäpalatsiin jotakuinkin suoraan yölennolta, pahan jetlagin kourissa. Toiseksi ylöspano oli tyylikästä ja viimeisteltyä: jopa siivoojilla oli periodiasut.

Kolmas syy oli koko Kesäpalatsin täydellinen mielettömyys. Koska kiinalaisella kesämökillä pitää olla järvi ja vuori mutta Beijingin seudulla ei sellaisia ollut, kaivettiin järvi ja pinottiin vuori. Hovin mielipuolinen rahanhaaskuu omaan hyvinvointiinsa tuntuu täysin järjettömältä maassa, jossa oli tuon tuostakin nälänhätiä ja jota Englannin, Yhdysvaltain, Ranskan, Saksan ja Japanin kaltaiset ulkovallat ryöstivät erinäisin laillisin ja laittomin keinoin puhtaaksi. Kungfutselaisen perinteen mukaan hallitsijalla on ”taivaan mandaatti” vain niin kauan kun hän toimii kunniallisesti ja hyveellisesti. Taivaan mandaatin menettäneen hallitsijan kukistaminen on hyveellinen teko. Kesäpalatsi on erinomainen esimerkki siitä, millä keinoin Qing-keisarit Taivaan mandaattinsa menettivät.

Kesäpalatsin jälkeen reissu olikin sitten tehty, ja palasimme Suomeen. Niinpä on aika päättää tämä kuvakertomuskin.

PS.

Muistutettakoon vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – ylihuomenna – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

 

___
* Jos ihan tarkkoja ollaan, Puyi ei ollut ihan viimeinen keisari. Kenraali ja presidentti Yuan Shikai julisti itsensä perustamansa uuden dynastian ensimmäiseksi keisariksi vuonna 1915, mutta hänen valtakauttaan ei kestänyt kuin muutaman kuukauden.

Jinshi (Tsingshi) 1991

·

Hitaanpuoleinen matka Lishui-joen varren kaupunkeihin vuonna 1991 jatkuu nyt Jinshiin, jonka nimen translitteraatio oli Hunan-kirjan aikaan Tsingshi.

1930–40-luvuilla Jinshi toimi suomalaisten lähetystyön keskuspaikkana. Jo vuonna 1991 kaupunki oli edellisiä matkakohteitamme selkeästi suurempi ja modernimpi. Vanha lähetysasema ei ole enää kristillisessä käytössä, ja jos oikein muistan, rakennukset on purettu.

Aktiivista kristillistä toimintaa kaupungissa kuitenkin oli, ja pääsiäisen kunniaksi osallistuimme jumalanpalvelukseen. Eturivissä istuvan ison länkkärin kasvoilta voi ehkä lukea jonkinlaisia ”en oikein tiedä olenko oikeassa paikassa” -ajatuksia, ja voin sisäpiirin tietona kertoa, että jotakin sentapaista mielessä saattoi pyörähtää.

Virsikirjoja ei käytetty, vaan pastori näytti virren tekstejä alttariseinälle ripustetusta paperista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että eräs suomalaisten(kin) lähettien tärkeä perintö – lukutaidon yleistäminen – on edelleen hyvissä voimissa ja kunnollisissa kantimissa.

Joukko uusia seurakuntalaisia kastettiin pääsiäispalveluksen yhteydessä. Kastemaljana toimi sininen muovisoikko, ja tehtävänsä tuo hoiti oikein kunniallisesti, samoin kuin ehtoollisviinin tehtävässä käytetty mehu.

Jumalanpalveluksen jälkeen papit, työntekijät, ulkomaalaisturistit ja osa seurakuntalaisia kokoontui tietenkin kirkkokah– ei vaan kirkkoteelle. Vihreä tee kuului kohteliaisuuden perusasioihin. Minne tahansa menimmekin, käteen työnnettiin lämmin mukillinen. Siihen ehti kymmenessä päivässä tottua niin, että kun sitten Beijingiin palattua hotellihuoneessa ei odottanutkaan termospulloa, piti käydä valittamassa. Pian teetarpeet silloinkin järjestyivät, asiallisten anteeksipyyntöjen kera.

Koska keväinen ilma oli oikeastaan koko reissun ajan viileä ja kostea eivätkä kiinalaiset juurikaan harrasta lämmittämistä – on aivan hyvien tapojen mukaista istua bankettipöydässä päällysvaatteet yllä – tee oli ehdottomasti arvossaan, ja turistikin osasi ottaa mukillisen vastaan aidosti kiitollisena.

Toinen jinshiläiskohteemme oli kaupungin sairaala, jonka johtaja, näin ymmärsin, oli itsekin lähetyskoulun kasvatteja. Sairaalan periaatteisiin kuului ainakin tähän aikaan yhdistää länsimaista ja kiinalaista lääketieteellistä perinnettä, kutakin aina tarpeen mukaan. Tässä meille esitellään perinteisten kiinalaislääkkeiden varastoa.

Länkkärin silmissä jossain määrin kyseenalaisempaa oli, että meidät vietiin tutustumaan myös sairaalan keskososastolle. Tässä hoitajalla on kyllä hengityssuoja, mutta puolta metriä kauempana seisoneilla vierailla ei ollut mitään – edes käsiä ei pyydetty pesemään. (Emme tokikaan koskeneet yhteenkään potilaaseen.) Täytyy vain toivoa, ettemme tulleet tarkoittamattamme levittäneeksi osastolle mitään tarttuvaa.

Jinshissä saimme myös tutustua perinteiseen – joskaan ei romaanini ajoilta periytyvään – polkupyörätaksiin. Kun Edith-oppaamme meni kysymään taksikuskilta, ottaako hän kolme matkustajaa, kuski ei arvannut että saisi kolmen hoikan kiinalaisen sijaan kyytiinsä yhden hoikan kiinalaisen ja kaksi paksua suomalaista. Perille kuitenkin päästiin, ja tässä vaiheessa hymykin irtosi.

Tämä laite lienee jonkinlainen kirjoituskoneen ja monistevahakon tekolaitteen yhdistelmä. Arkikielessäkin on aiheellista hallita erinäisiä tuhansia kirjoitusmerkkejä, joten kirjurilta vaaditaan aikamoista tarkkuutta – ja erittäin tarkkaa näköä.

PS.

Lisättäköön vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – viikon päästä – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

Shi(h)men 1991

·

Matka vuoden 1991 Hunanin maakunnassa jatkuu reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Nyt olemme matkalla Shimeniin, joka esiintyy Hunan-romaanissa vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisessa muodossa ”Shihmen” ja lausutaan, muistaakseni, suunnilleen ”Shömen”, missä ”e” hädin tuskin kuuluu.

Kaupunkiin saapuminen tapahtui suhteellisen perinteisellä menetelmällä: Lishui-joen yli ei vienyt siltaa, vaan käytössä oli pienen hinaajan voimin liikuteltava lossi. Tarkkasilmäinen saattaa tihrustaa, että hinaajan komentosillan alle olisi maalattu rauhanmerkki, mutta tihrustaisi väärin: merkissä on päällekkäin punainen, tasapaksu versio ”mersunmerkistä” ja musta ankkuri.

Ensivaikutelma Shimenistä oli tihkusateinen, mutainen, kulunut ja teollistunut. Lossimatkan kaupunginpuoleisessa päässä oli kuitenkin kaupustelija myymässä sokeriruo’on pätkiä, joista saa sopivasti pilkkomalla kerrassaan maukkaan hiilihydraattitäräyksen matkalaisen makeannälkään.

Pääkohteemme Shimenissä oli edelleenkin pystyssä ollut entinen lähetysasema, paikka jossa Helvi oli aikoinaan asunut hyvän aikaa ainoana eurooppalaisena koko kaupungissa. Nykyään paikka on asuintalo. Helvin entisen huoneen oviaukko on suunnilleen luhtiparvekkeella roikkuvan korin ja pyykkinarun takana.

Lähetysasemalla oli aikoinaan myös – tietenkin – sauna. Nykyään pieni siipirakennustila toimii talon pyykkitupana.

Pihamaalla parveilevien paikallisten joukosta kerrottiin, että joku tuntee tyypin joka oli asunut talossa lähetysaseman aikoina, ja häntä lähdettiin hakemaan torilta, jossa hän toimi kaupustelijana.Tämä oli jotenkin tyypillistä koko reissulle: ensinnäkin niin usein joku tunsi jonkun, joka tunsi… ja toiseksi siinä suhteessa, että paikalliset olivat aina valmiita näkemään vaivaa omituisen näköisten ulkkareiden avuksi. Niin, ja siinä suhteessa että minne menimmekin, ympärille keräytyi utelias ihmisjoukko. Välillä olo oli kuin kiertävällä sirkuksella.

Meille esiteltiin kohtelias vanha herra, joka kertoi isänsä toimineen lähetysaseman talonmiehenä silloin kun hän oli itse ollut vielä pikkupoika. Äiti haastatteli Edith-tulkkimme välityksellä häntä(kin), mutta valitettavasti en ole onnistunut löytämään äidin haastattelumuistiinpanolehtiöitä. Yhtä kaikki sijoitin Hunanin Shimenin lähetysasemalle sijoittamaani kohtaukseen myös parivuotiaan, uteliaan pikkupojan, jollainen tämä kohtelias vanha herra ehkä siihen aikaan oli. Johann Caspar Wolff ehkä yöpyi huoneessa, jonka ovi näkyy kuvan yläreunassa.

Me sen sijaan yövyimme Shimenin vierastalossa, joka oli ehkä kulunut ja karu eurooppalaisiin retkeilymajoihinkin verrattuna, mutta täysin kelvollinen yönviettopaikka yhtä kaikki. Minun uniani häiritsi lähinnä äidin kuorsaus, ennen kaikkea ne pitkältä tuntuneet jaksot jolloin hän lakkasi kokonaan hengittämästä.

Vastoin tapojaan äiti kuunteli kun kerroin asiasta, ja meni matkan jälkeen uniapneatutkimuksiin. Hän sai käyttöönsä CPAP-laitteen ja, oman kertomuksensa mukaan, alkoi herätä aamuisin virkeänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Seuraavana päivänä, matkalla Shimenistä Jinshiin (Tsingshiin), vaadimme kuljettajaamme pysähtymään, kun huomasimme joella purjehtivan sampaanin. Jotta vaikutelma hetkellisestä siirtymästä vuosikymmenten takaiseen maailmaan olisi ollut täydellinen, vastarannan rinteeltä kuului korviaraastava vihellys ja ohitse kulki höyryveturin vetämä juna.*

Toinen kuva samaisesta veneestä löytyy Hunanin viimeiseltä sivulta.

___

* Hunan-kirjan aikoihin 1930–40-luvuilla Kiinassa oli tosin varsin vähän rautateitä, lähinnä maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva linja Peipingistä (nyk. Peking tai Beijing) Kantoniin. Itä-länsisuunnassa liikenne tapahtui enimmäkseen jokia pitkin.

Mengdong-joella 1991

· 4 kommenttia ·

Matka 1990-luvun alun Hunaniin jatkuu nyt vesitse, sillä teimme Dayongista pienen päiväretken Mengdong-joelle. Mengdong on pienempi haara Lishui-joessa, joka puolestaan laskee Jangtseen, toiseen Kiinan kahdesta mahtavimmista historiallisista joista. Käytännössä kaikki Hunan-romaanissakin mainitut Helvi-tädin ja muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden asemapaikat olivat Lishuin varrella.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut korostaa romaanissa vähän enemmänkin sitä, että joet olivat vielä 1930-luvun Kiinassa merkittävin kulkuväylä – usein käytännössä ainoa kulkuväylä. Rautatie kulki maan halki pohjois-eteläsuunnassa, maantiet olivat puolentoistasadan vuoden sissisotien ja vähintään yhtä pitkän korruption ajan jäljiltä kehnossa kunnossa.

Vielä vuonna 1991 soudettavat ja sauvottavat veneet olivat ilmeisen yleinen kulkuneuvo. Perämoottoreita näkyi jonkin verran, muutama purjevenekin. Turistivesibusseja näkyi vähänlaisesti, omamme lisäksi.

Mengdongin rannat ja ympäristön kukkulat ovat Kiinan valtion virallisesti tunnustamiin vähemmistökansojen joukkoon kuuluvien miaojen kotiseutua. Joki on vuosituhansien ja -miljoonien mittaan kaivanut itselleen niin syviä kuruja, että rantatontit ovat enimmäkseen pystysuorassa eivätkä siten ole herättäneet enemmistökansalaisissa sen suurempaa halua ajaa etnisiä porukoita pois. Nykytilanteesta en tiedä.

Eräällä töyräällä mies ruokki apinalaumaa. On hyvin mahdollista että ruokkiminen oli ainakin ajoitettu nimenomaan meidän turistiveneemme iloksi.

Apinat ovat perinteisesti olleet Kiinassa hyvinkin arvostettuja eläimiä. Apinakuningas ja jopa ihmisten ja apinoiden yhteiset lapset ovat monien tarinoiden (ja niistä tehtyjen näytelmien ja oopperoiden) vakioaineistoa.

Jokiretken jonkinlaisena huipentumana toimi tippukiviluola. Sisäpuolelta minulla ei ole kunnollisia kuvia, koska ainoana valonlähteenä olivat muutamat värivalot, mutta äiti nappasi minusta sentään tämän kuvan luolan edustalla.

Jokiristeilijämme keittiöfasiliteetit näyttävät (ja näyttivät jo silloin) varsin vaatimattomilta, mutta aivan kelvollinen lounas tässä keittiössä laitettiin. Olimme aluksen ainoat ulkomaalaiset, sillä tähän aikaan nämä nurkat olivat enimmäkseen pelkästään kiinalaisten turistien ulottuvilla. Meidän seuranamme aluksessa oli miespuolinen työporukka, joka paluumatkalla intoutui tarjoamaan äidille runsaasti nestemäisiä matkaeväitään, ilmeisesti aikomuksena juoda eurooppalaisrouva pöydän alle. No, lopputuloksena oli että eurooppalaisrouva käveli perille päästyä laivasta omin jaloin, mutta muutamat kiinalaismiehistä tarvitsivat toveriapua.

(Ryyppäyskilpailun voittamisessa ei tietenkään ole mitään erityistä ylpeilyn aihetta, ja äidin 1960–70-luvun toimittajapiireissä opettelemat kosteat juomatavat epäilemättä vähintäänkin pahensivat hänen jo tämän reissun aikaan oireilleita elämäntapasairauksiaan.)

Päätetään tämä jakso suosikkikuvaani meidän hurmaavasta kiinalaisoppaastamme ja tulkistamme Edithistä. Vauva ei ole hänen omansa, vaan pyydetty kantokoreineen lainaksi Dayongin venesataman luona kaupustelleelta miaorouvalta. Edithillä oli kyllä omakin lapsi, muutamia vuosia lainavauvaa vanhempi.

Kirjoittelimme Edithin kanssa satunnaisesti 1990-luvun mittaan, ja äiti ilmeisesti vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Sittemmin yhteydet ovat valitettavasti katkenneet – kuulin, että hänellä oli tullut jonkinlainen välirikko Hunanin kristillisen kirkon kautta, mutta sen jälkeisestä elämästä en tiedä mitään. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi ja koulutettu sairaanhoitaja – joka oli työskennellyt mm. spitaalisiirtolassa, joita Kiinassa edelleenkin lienee – joten hän lienee jo eläkkeellä, jos on elossa.

Dayong (Tayung) 1991

·

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden takainen matkamme Hunanin maakunnan pikkukaupunkeihin ja seurakuntiin jatkuu.

Zhangjiajien kansallispuistosta matka jatkui kohti Dayongin kaupunkia, jonka nimi kirjoitettiin Hunan-romaanin tapahtuma-aikoihin ”Tayung”, vaikka Helvi-tädin päiväkirjoissa paikkakunnan nimi näkyy toisinaan muodossa ”Taajung”.

Matkalla oli pakko pysähtyä valokuvaamaan muita tienkäyttäjiä. Tämä leppoisaan tahtiin laumansa kanssa etenevä ankkapaimen päätyi erääseen Hunanin kohtaukseenkin, koska mikäpäettei. Sopuisasti tienlaitaa jotakuinkin paririvissä marssineita ankkoja oli suunnilleen kolminkertainen määrä verrattuna kuvaan mahtuneisiin yksilöihin.

Dayongissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kilpailevan maahantunkeutujauskonnon temppeliin. Buddhalaisuus saapui Intiasta Kiinaan parisentuhatta vuotta sitten ja on kehittynyt aikojen kuluessa omiin suuntiinsa. Dayongin temppeli oli kiinalaiseen tyyliin iso, puistomainen alue lukuisine paviljonkeineen.

Vaikka buddhalaisuus on perimmiltään ateistinen, jumalia vailla oleva uskonto, sen lukuisissa eri versioissa on monenlaisia jumaluuksia ja henkiolentoja ihmisten kunnioitettavaksi. Ilmeisesti kehitys on ollut samankaltaista kuin katolisuudessa, joka omi lukemattomia kansan kunnioittamia paikallisjumaluuksia osaksi pyhimyshahmojaan.

Temppelin ulkopuolella kävi niin kuin kovin monessa muussakin Hunanin taajamassa: meistä turisteista tuli itsestämme nähtävyyksiä. Näillä seuduilla ei ole kovin monia eurooppalaisia liikkunut sitten lähetyssaarnaajien aikojen.

Dayongin kristillisen seurakunnan tilat olivat varsin paljon vaatimattomammat, vaikka noudattivatkin vähän samanhenkistä ”sivurakennuksia vehreiden pihojen ympärillä” -arkkitehtuuria. Kuulemma seurakunnan johto haaveili kunnon kirkon rakentamisesta, mutta ison hankkeen vaatima rahoitus puuttui ja osa porukkaa piti hankeideaa lähinnä suuruudenhulluutena. En tiedä, onko homma sittemmin edistynyt.

Dayongissa piipahdimme ihmettelemässä myös paikallista kauppakeskusta. Vaate- sun muiden myyjien kojujen ja rekkien keskellä oli myös oiva tila vanhoille ja nuoremmillekin herroille pelata lautapelejä. Erinomainen ajatus.

Tämä vekotin, joka näyttää jonkinlaiselta latoma- ja vahamonistuskoneen ristisiitokselta, lienee sittemmin poistunut käytöstä. Tähän aikaan Kiinassa kuulemma vakavasti puuhattiin siirtymistä latinalaiseen kirjaimistoon, koska toistakymmentätuhattamerkkinen kiinalainen kirjoitusjärjestelmä oli tietokonekäytössä vähän hankala. Onneksi tietokoneet ovat sittemmin kehittyneet, ja Kiinasta on itsestään tullut tietotekniikan uusi suurvalta. Vanha kirjoitusjärjestelmä – jota tosin on vuosikymmenien kuluessa monien mutkikkaampien merkkien osalta yksinkertaistettu korvaamalla niitä vanhoilla pikakirjoittajien käyttämillä yksinkertaisemmilla versioilla – on yhä voimissaan eikä tuota ongelmia nykytietotekniikassa.

Dayongissa ollessamme teimme myös päiväristeilyn joelle ennen jatkamista Shimeniin (Shihmeniin). Mutta palataan niihin kuviin seuraavalla kerralla.

 

Cili (Tzeli) 1991

·

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.

Kevytvelhoilua

·

Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.

Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.

Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)

Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.

 

Niska edellä eteenpäin

·

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.