Kategoria: kuvia

Mä Töölönlahden rantaan lähdin skulaan

Minulla oli Villa Kiven eilisessä Helsinki-päivän tapahtumassa kaksois- tai kolmoirooli: esiintyjä, ääniteknikko, vähän valokuvaajakin. Siinä on puolensa: Tekemistä riittää koko tapahtuman ajaksi. Toisaalta oman esityksensä ajan väistämättä kuuntelee ainakin puolella korvalla, onko balanssi kohdallaan, kuuluuko kaikki, ei kai mikään ole liian kovalla…

(Vastaavan ilmiön huomasin muinoin nauhoittaessani omaa lauluani: laulaessa ei pidä nähdä äänityslaitteen tasomittareita.)

Illan ohjelmakattaus oli mukava yhdistelmä tekstiä ja musiikillisempaa ääntä. Risto Oikarinen luki omia runojaan ja lomitti niitä napakoilla saksofoni-improvisaatioilla.

Ilpo Tiihosen ”Pormestari Hessu Hasa ja Hassu Hesa” -setissä hänellä oli tukenaan harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. Sävykäs tausta tuki mainiosti lasten ja lapsenmielensä säilyttäneiden aikuisten runoja.

Välillä Ikkelä otti lavan yksin haltuunsa.

(Kävin itse harmonikkatunneilla joskus kansakouluikäisenä. En kovin kauaa: vaahtosammuttimen kokoisen oli hankala raahata isoa ja painavaa soitinta Helsingin keskustaan asti. Sen jälkeen harmonikka toimi lähinnä kaverien kanssa leikkiessä avaruusaluksen kojelautana, kunnes se myytiin. Hyvä soittaja onnistuu aina yllättämään minut sillä miten voimallisen rytmistä musiikkia soittimesta saa irti.)

Omassa setissäni minulla oli ensi kertaa kokeilussa viime kesän Finnconin ohjelmalehtiseen kirjoitettu novelli ”Me olemme oikeassa” sille rakenneltuine äänimaisemineen. En ole ihan varma sen toimivuudesta tällä tavalla esitettynä (itse novellista kyllä tykkään itse edelleenkin), ja etenkin Tiihosen ja Ikkelän rennonriemukkaan setin jälkeen tarina tuntui aika tummasävyiseltä. Niin kuin ehkä muutkin lukemani tarinat, ja pari laulua… toisaalta oli harmaa sadepäivä. Ja heitinhän minä setin loppukevennykseksi ”Onkimiehen bluesin”, jota on Villa Kivessä mukava soittaa sikälikin, että laulussa mainittu Töölönlahden ranta on parin–kolmen metrin päässä.

Sateinen sää verotti yleisöä, mutta kyllä väkeä sitten lopulta oli ihan kohtuullisesti. Ja ohjelma sai kiitoksia. Kun äänitekniikkakin toimi kohtuullisen hyvin, ei minulla ole valittamista. Tällaiset live-pläjäykset silloin tällöin tekevät hyvää kotityöhuoneessa nyhjäävälle erakkoartistille.

Missä majailimme kerran

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

Ohjelmallista

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Venenäyttely II

Sisko lähetytti poikansa välityksellä muutamia purjehduskuvia Hong Niang -džsonkistamme, joten julkaistakoon niistä pari kappaletta parin päivän takaisen ”oletteko nähnyt näitä veneitä?” -bloggauksen jatkoksi. Ensin keulan suunnasta, mistä kyljillä olevat sivukölit erottuvat hyvin (molemmat on nostettu yläasentoon, koska myötäiseen purjehtiessa ne vain hidastaisivat):

Sitten sivulta:

Molemmissa kuvissa perää pitävä, otsapantainen ja kiusallisen hoikka pitkätukkahippi olen muuten minä.

Venenäyttely

Helsingin Venemessut alkavat perjantaina. En ole käynyt Venenäyttelyssä – kuten tapahtumaa on meillä aina kutsuttu – luullakseni sitten 1970-luvun enkä luultavasti käy tälläkään kertaa. Tai ehkä pitäisi kokeilla? Venenäyttely oli lapsuudessa iso juttu, jossa kierrettiin isän kanssa innokkaasti tutkimassa veneitä ja niiden varusteita, joihin meillä ei yleensä ollut varaa.

Oli meillä kyllä veneitä, useampiakin, ja siitä syystä ajattelin pitää täällä blogin puitteissa pienen yksityisen venenäyttelyn. Osa näistä veneistä on nimittäin perin helposti tunnistettavia, ja olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ne sattuneet jonkun toisenkin kohdalle joskus, tai tietääkö joku missä veneet nykyään ovat. (Jos ovat: epäilen, että osa niistä on luultavasti päätynyt juhannuskokkoon tai kaatopaikalle jo hyvän aikaa sitten alettuaan olla liian huonokuntoisia turvalliseen vesilläliikkumiseen.)

Meidän perheemme vene numero yksi oli omana aikanaan sen verran tavanomainen, että se olisi saattanut tulla myöhemmin omallekin kohdalle ilman että olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. Skitariksi kutsumamme Sofa-merkkinen tuulilasivene oli meillä kesän 1970. Moottori oli 20-hevosvoimainen Johnson, eli juuri ja juuri niin pienitehoinen ettei venettä tarvinnut rekisteröidä. Vaalean turkoosi kansi, valkoinen runko. Tässä vene on laiturissa jossakin Sipoon tietämissä sijaitsevassa Ängsholmen-nimisessä saaressa, josta Tapu-enoni oli vuokrannut kesämökiksi vanhan puutalon. Tapu istuu todennäköisesti oikealla näkyvän kanootin takatuhdolla. Etutuhdolla olemme luultavasti minä ja pikkusiskoni Tuija.

(Kanootti oli Tapulla vielä monta vuotta, mutta lopulta hän kyllästyi sen kunnossapitämiseen ja antoi sen minulle nimipäivälahjaksi. Järkevää kyllä, annoin jo vähän vaarallisen huonokuntoisen kanootin jäädä lahoamaan enon mökin rantaan.)

Suomalaisvalmisteisia Sofa-veneitä oli 1970-luvun alussa liikkeellä paljonkin, mutta merkki sai pian huonon maineen – niin huonon, että Merenkulkuhallitus taisi jopa kieltää erään yhtiön mallin käytön ja/tai valmistamisen. Iso ongelma oli yhtiön omistaja ja perustaja, entinen huippukilpaveneilijä S. O. Fagerström, joka reagoi sekä viranomaisten, lehtien että veneilijöiden esittämiin laatuongelmiin lähinnä räyhäämällä, huutamalla, uhkailemalla ja väittämällä kaikkia kielteisiä tietoja valehteluksi. Yhtiö siirtyikin sittemmin valmistamaan laitureita.

Vene numero kaksi eli Ohukainen nähdään tässä seuraavana kesänä Kirkkonummen Elisaaren rantaruovikossa. Kannella istuu sisareni, minä seison pressun edessä. Ohukainen oli kahdeksanmetrinen ns. kalastajamallinen vene, mutta sirompi ja kapeampi kuin useimmat kaltaisensa. Siitä nimi. Monien kalastajamallisten tapaan siinä oli Vickström-merkkinen keskimoottori, mutta tuon ajan saaristo-soundtrackiin oleellisesti kuuluvien yksisylinteristen put-put-puttajien sijaan isompi, kolmisylinterinen malli. Kyse saattoi olla käyttäjäongelmasta, mutta meillä moottori ei koskaan toiminut erityisen luotettavasti (vaikka yksisylinterisillä oli  legendaarisen varmojen vehkeiden maine). Ohukaisella vietetyn kesälomareissunn jälkeen veneen lokikirjaan taisikin tulla ensimmäinen Tuijan lakoninen loppumerkintä: ”Ja sitten meidät hinattiin kotiin.”

Numero kolmonen, nimeltään Kaappari*, olikin sitten lievästi sanoen huomiotaherättävä vene. Kymmenmetrinen runko oli ollut alkuaan luotsien työvene, ja sen päälle joku oli rakentanut matalan keulakajuutan ja seisomakorkean peräkajuutan niin, että lopputulos yritti näyttää vanhan ajan galeonin* rungolta. Tuuli osui varsin tehokkaasti korkeaan peräkajuuttaan, ja kun leveän, kymmenen metriä pitkän ja painavan veneen voimanlähteenä oli varsin heikkokuntoinen, mutta sitäkin äänekkäämpi Bedford-kuorma-auton dieselmoottori (vieläpä alkuperäisen autovaihteiston kera), meno muistutti välillä enemmän ajelehtimista kuin tyylikästä kulkua. Molempina Kaappari-kesinä (1972 ja 1973) lomat kuluivatkin pääosin Elisaaren ja Stor-Svartön kaltaisten saarten rannassa lekotellessa. Tuuli osui peräkajuuttaan rannassakin, ja meidän kiinnitysköysiratkaisumme olivatkin yleensä melkoisia verkostoja.

Molempina kesinä meidät hinattiin takaisin, ja jälkimmäisenä tilanne oli pimeällä ja aallokkoisella selällä välillä sen verran pelottava, että äiti (joka kuvassa seisoo keskilaivan avotilassa konekopan vieressä) ilmoitti rantaan päästyämme, ettei enää astuisi minkäänlaisiin veneisiin. Hänen päätöstään ei käynyt pyörtäminen, ja isä hommasikin seuraavan veneensä vasta muutamia vuosia avioeron jälkeen 1980-luvun alussa.

Kaappari on näistä veneistä ainoa, jonka olen nähnyt senkin jälkeen kun se ei enää ollut meillä: 1980-luvun alkupuolella se oli monta kesää Helsingin Meriveneilijöiden laiturissa Kulosaaressa, aivan metrosillan vieressä.

Huomasin juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kokokuvaa numero nelosesta, jonka nimi oli Hong Niang (kuten minä sen kirjoitin) tai Hongnjang (kuten isä sen kirjoitti), mutta jota yleensä sanottiin ”dšonkiksi”. Kaapparin lailla dšonkki oli jonkun (legendan mukaan oopperan lavastajan) idea, jossa entinen ”oikea” alus  muutettiin joksikin fantastisemmaksi.  Vanhaan puiseen pelastusveneeseen oli tehty ns. valaskansi, laitettu iso vannasperäsin ja kaksi mastoa, joissa oli kiinalaistyylinen dšonkkitakila. Vähän niin kuin tässä veneessä, jonka kuvasin vajaata kymmentä vuotta myöhemmin Hunanissa:

Meidän dšonkissamme oli kuitenkin kaksi mastoa ja kaksi punaista purjetta. Minulla ei ole kuvaa siitä purjehtimassa, joten lainaan tuohon viereen Bruce Roberts -nimisen venesuunnittelijan luonnosta, joka näyttää vähän samanlaiselta kuin oma dšonkkimme.

Dšonkkitakila on sinänsä loistava idea – tehokas ja helppo käsitellä pienelläkin miehistöllä*** – ja jos saisin päähäni rakennuttaa itselleni purjeveneen, saattaisin hyvinkin takiloituttaa sen samanlaisella rikillä. Mutta meidän dšonkkimme toteutus ei ollut suunnattoman hyvin mietitty tai toteutettu.

Lisäkimuranttius oli köliratkaisu. Pelastusveneen rungon alla oli vain yksi lisäpalkki, ja turkkilautojen alla, pohjalaudoituksen sisäpuolella, kuusi painavaa rautaharkkoa painolastina. Veneen molempiin kylkiin oli kiinnitetty vanhojen hollantilaisjahtien tyyliset kääntyvät sivukölit, joista suojanpuoleinen laskettiin alas pitämään alusta paremmin kurssillaan.

Kiinalaistyyliä korosti vielä pieni keulalevitys ja pystysuoraan keula- ja perävantaaseen kirjoitettu nimi, jonka tekstimallin käväisin kysymässä Kiinan suurlähetystön pihalla vastaan tulleilta sopivan näköisiltä herrasmiehiltä.

No jaa, ei se itse asiassa ihan huonosti purjehtinut, parhaimmillaan. Dšonkkitakila on tehokas tuulienergian hyödyntämismuoto. Hong Niangin toteutus oli tosin vähän kömpelö. Kömpelyys – ja mukana olleiden kokemattomuus – aiheutti vähän vaarallisen tilanteen palatessamme turhan kovalla tuulella Helsinkiin eräästä Limeksen tutorviikonlopusta Sipoon Norrkullassa. Painava, bambulatoilla jäykistetty isopurje luiskahti sitä laskiessa epämääräiseksi nipuksi, jonka toinen pää oli asiallisesti kiinni mastossa, mutta toinen pää roikkui meressä, hidasti ja väänsi kurssia sivulle. Eikä apumoottorikaan käynnistynyt. Onnistuimme ohjaamaan veneen Suomenlinnan ohi NJK:n venesatamaan Eteläsataman keskellä olevassa saaressa – tai itse asiassa mutamatalikolle vajaan kymmenkunnan metrin päässä laiturissa, mistä meidät sitten hinattiin rantaan (ja seuraavana päivänä omalle venepaikalle Mustikkamaalle).

Dšonkin aikoina olin oppinut tykkäämään veneen kevätkunnostuksesta, jota olin kymmenen vuotta aikaisempien veneiden aikana inhonnut. Kun vene sitten myytiin 1980-luvun puolivälissä, isä ja hänen vaimonsa katsoivat minun lunastaneen työnteolla veneestä kolmanneksen osuuden, joten myyntisummastakin osuuteni oli opintolainalla ja kesätöillä elävälle varsin mukava useamman tuhatmarkkasen potti. Jollen väärin muista, ostaja (olisikohan hänen etunimensä ollut Arioutsi tai jotakin vastaavaa?) ainakin aikoi viedä veneen Saimaalle, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.

Mutta kuulisin mielelläni, jos jollekulle on sattunut tämän näköisiä paatteja kohdalle.

___

* Kuten kaikki tietysti tietävätkin ”kaappari” on (vähän) eri asia kuin ”merirosvo”. Kaappareilla oli jonkun maan, useimmiten ja kuuluisimmin Englannin, myöntämä ns. kaapparikirja, joka antoi heille luvan kaapata ja rosvota niiden maiden kauppa-aluksia, jotka olivat sodassa kaapparikirjan myöntänyttä valtiota ja hallitsijaa vastaan. Muut maat suhtautuivat kaappareihin merirosvoina – mikä tarkoitti kuolemantuomiota, usein ilman oikeudenkäyntiä – samoin omakin maa, jos kaappari oli rosvonnut vihollisen laivoja sen jälkeen kun maiden välille olikin ehditty solmia rauha. Tuohon aikaan laivat saattoivat olla merellä kuukausikaupalla vailla yhteyksiä mihinkään, joten tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Mutta jos välttyi hirttotuomiolta, kaapparitoiminta oli melkoisen rahakasta bisnestä, etenkin Francis Draken ja Walter Raleighin kaltaisille espanjalaisten kultalaivojen ryöstelijöille.
** Seuraa meriterminologinen vuodatus: 1400-1500-luvuilla käytetyn laivatyypin nimitys galeoni maakrapukäännetään perinteisesti ”kaljuunaksi”, mutta oikeasti kaljuuna on 1400–1800-luvun purjelaivojen keulassa oleva uloke, joka käytettiin mm. keula- ja halkaisijapuomin purjeiden käsittelyyn ja miehistön käymälänä. Joissakin meritermistöissä galeoni-laivatyyppi suomennetaan muotoon kaljuuni, i:llä, mutta minä en kyllä suostu moista sanahirvitystä käyttämään. Pysyttäydyn galeonissa, jonka olen Björn Landströmin kirjoista nuorna oppinut.
*** Tapana on aina mainita, että kuuluisa yksinpurjehtija Herbert Hasler – joka kehitti monien yksinpurjehtijoiden(kin) käyttämän Hasler-tuuliperäsimen – ylitti Atlantin modifioidulla pohjoismaisella kansanveneellä, johon hän oli tehnyt dšonkkitakilan.

Matkapäiväkirja: Florida

Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.

Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.

Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.

Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.

Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.

Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.

Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.

Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.

Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…

Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.

Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.


Se on nimittäin valtava.

Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.

Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.

Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.

Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.

Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.

Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.

Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.

Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…