Kategoria: ilmasto

Liian vähän tai liikaa vettä

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Drink up, dreamers, the cup is running dry

Meidän monien, etenkin ns. länsimaisen kulttuurin lasten on usein vaikea hahmottaa, miten pienestä kiinni ovat monet itsestäänselvinä pitämämme päivittäiset asiat. Etenkin päivittäin käyttämämme kasvikunnan tuotteet. Kaikki kaupan lukuisat perunalajikkeet ovat alkuaan peräisin pieneltä Perun vuoristoalueelta ja geneettisesti lähestulkoon identtisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat erittäin herkkiä kasvisairauksille ja loisille. Pikku hiljaa Suomenkin pelloille leviävä koloradokuoriainen on luultavasti vasta alkusoittoa.

Vielä herkempi ja arempi kasvi on kahvi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki kauppojen erilaiset kahvilaadut perustuvat yhteen ainoaan kasvilajiin, Coffea arabicaan, jonka osuus maailman kahvintuotannosta on noin kaksi kolmannesta, kertoo taannoinen New Scientist. Arabicaan sekoitetaan lopullisia kahvilaatuja valmistettaessa muutamia muitakin kahvilajeja, ennen kaikkea Coffea canephoraa, jonka baristat tuntevat kauppanimellä ”Robusta”. Mutta paras aromi tulee nimenomaan arabicasta.

Arabica on puolestaan peräisin parista kasvista, jotka kuljetettiin Etiopian ylängöiltä Jemeniin joskus 500-luvun tietämissä, ja joiden jälkeläiset levisivät sitten ympäri maailmaa 1600-luvulta alkaen, kun eurooppalaiset innostuivat arabien juomaherkusta. Kaikki maailman arabicat ovat parin yksittäisen kasvin jälkeläisiä, ja geneettisesti siis jotakuinkin identtisiä. Tämä tekee niistä erittäin arkoja loisille, joista tunnetuin on kovakuoriainen nimeltä Hypothenemus hampei.

Mutta ei tässä kaikki. Arabica on äärimmäisen kranttu kasvuympäristönsä suhteen, niin arka että ilmastonmuutos ja epävakaiden, vaihtelevien säiden lisääntyminen vaikuttavat satoihin jo nyt etenkin Keski-Amerikassa ja itäisessä Afrikassa. Kahvinviljelyn vaatimia hyvin vakaita kasvukauden säätiloja on yhä harvemmin. Tämä on yksi keskeinen syy viime vuosien raakakahvin hinnannousuun, loisten ohella.

Sekä lois- että säänkestävyysongelmiin auttaa sama lääke kuin monien muidenkin eliöiden kohdalla: on kasvatettava geneettistä diversiteettiä. Arabican geenipohjaa on laajennettava ja monipuolistettava. Tätä varten tutkijat ovat palanneet kahvikasvin alkuperäiselle kotiseudulle, Etiopian ja Etelä-Sudanin vuoristoseuduille, mistä ensimmäisten viljeltyjenkin arabicojen esi-isät ovat peräisin. Risteyttämällä viljelylajikkeita villien sukulaistensa kanssa saadaan monipuolisempi geenikirjo ja, toivon mukaan, sitkeämpiä lajikkeita. Asiassa on vain yksi ongelma. Villi-arabicaa ei enää tahdo löytyä sieltä missä sitä tiedetään kasvaneen vielä muutama vuosikymmen sitten. Seudun säätilat ovat muuttuneet niin paljon, että vanhojen kotiseutujen kasvusto on kokonaan muuttunut. Voi olla, että villi kahvikasvi on kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on vain kitukasvuisia, huonokuntoisia yksilöitä. Voi olla, että ne ovat juuri sellaisia sitkeämpiä geenimuunnoksia joita kaivataan, mutta eivät ne kovin satoisilta vaikuta. Voi olla, että arabican viljelystä tulee harvinaisuus jo muutamassa vuosikymmenessä, ja me kahvinystävät joudumme tyytymään maultaan heikompaan Robustaan.

Voi olla, että tulevaisuudessakin ennen oli kaikki paremmin.

(Otsikko on tietenkin mukaelma Peter Gabrielin klassisesta laulusta ”Here Comes the Flood”.)

Avaruus vihertää Sellossa 26.3.

Earth Hour -viikon paneelikeskustelu
”Avaruudessa vihertää?”
:
J. Pekka Mäkelä, kirjailija ja kääntäjä
Vesa Sisättö, kirjailija, toimittaja, kriitikko
Ulla Lehtinen & Sini Neuvonen, kirjasto

Maanantaina 26. maaliskuuta kello 18
Sellon kirjastossa, Leppävaarankatu 9, 02600 Espoo.

Kaikki on maalaisten syytä

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.

Korva kiittää

Eyjafjallan purkauksen aiheuttaman tuhkapilven hyvät puolet oli helppo havaita aamupäivällä kävellessäni postilaatikolle hakemaan aamun lehteä. Parin kilometrin päässä täältä pientaloalueelta pohjoiseen sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema oli vaiti. Poissa olivat myös Malmilta pöristelevät pienkoneet.

Vaikka lentoliikenteen ympäristövaikutukset ovatkin aikaisemmin luultua vähäisemmät – maaliikenne on paljon tuhoisampaa siinäkin suhteessa – meluhaitta on maaliikennettä pahempi ainakin täällä (helsinkiläiseksi) hyvin hiljaisella pientaloalueella, vaikka Tuusulantien huristelumöykkä kuuluukin hiljenneessä äänimaisemassa tavallista erottuvampana. Eikä vain täällä: lintujen ja muiden luonnonilmiöiden ääniä tallentavat tutkijat ja harrastajat hihkuisivat näinä päivinä riemusta, ellei sekin kuuluisi mikrofoneissa.

Ilmastonmuutos saattaa muuten lisätä planeettamme vulkaanisen toiminnan määrää ainakin (täällä) napa-alueilla, ainakin jos uskomme The Daily Galaxy -nettitiedeblogia (ja miksemme uskoisi). Lämpenevä ilma sulattaa nimittäin jäätiköitä, joten paino jäätiköiden alla sijaitsevien tulivuorien päällä helpottuu, maanpinta kohoaa, magmakammiot järisevät ja syntyy… kaikenlaista kivaa.

Raatajat rahanalaiset, syytetyt sysimustat

Science Daily -verkkotiedelehti uutisoi saman asian, josta New Scientist kirjoitti jo tovi sitten: ihmiskunta on saattanut hyvinkin vaikuttaa Maapallon ilmastoon jo tuhansien vuosien ajan.

Tällä kertaa kysymys on ennen kaikkea Suomessakin perinteisestä kaskiviljelystä. Sitä harjoitetaan nykyään onneksi suhteellisen vähän, mutta harjoitetaan silti (mm. Amazonasin alueella). Ideanahan on polttaa metsäalue niin että palon tuottamat ravinteet saavat tilalle kylvetyn viljan kasvamaan ilman muita lannotteita kohtuullisen hyvin – muutamia vuosia. Sitten on raivattava ja poltettava uusi kaskipelto. Ymmärrettävästi tämä tuottaa aika jumalattomasti kaikenlaisia kasvihuonekaasuja – itse asiassa melkoisen paljon enemmän per syöjä kuin modernimmat ruoankasvatusmenetelmät.

Aikaisemmin on uskottu, että ihmiskunnan väkiluku olisi ollut menneinä aikoina liian pieni, että tällaisenkaan ilmastoterrorin vaikutus olisi mitenkään voinut näkyä koko planeetan mittakaavassa. Nyttemmin tutkijat eivät ole enää niin varmoja.

Vaikuttaa siis siltä, että ne meistä jotka elävät vielä edes muutamia vuosikymmeniä, joutuvat siivoamaan paitsi isiensä ja isoisiensä sukupolvien tyhmyys- ja ahneuspäissään aiheuttamia sotkuja, myös paljon kaukaisempien esivanhempiensa tihutöitä. Ties kuinka monenteenkymmenenteen polveen asti.

Kirjoituksiani – ja kirjojani – pidempään lueskelleet saattavat arvella, että minun mielestäni ihmiskunnan kaikkien ongelmien juuri ja alkusyy on maanviljelyn keksiminen noin kuutisentuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että kyllä se jokseenkin ainutlaatuisen lyhytnäköinen ja harkitsematon keksintö olikin. Silloisissa muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa se tosin oli ilmeisesti ainoa tapa, jolla päättymässä olleen vehreänkostean paratiisikauden jälkeen kasvaneet ihmispopulaatiot saatiin pidettyä hengissä. Mutta maanviljelyksen keksimiseen pätee aivan sama kuin muihinkin hätäratkaisuihin: pitkän aikavälin seurauksia ei pahemmin fundeerattu.

Kampanjaa, mutta kenen hyväksi?

Boboomuksen eurovaaliehdokas Ari Vatanen ottaa välimatkaa oman puolueensa mainostoimiston hyväksymiin kantoihin linkittämällä ilmastomuutoskeskustelun sujuvasti marxilaisuuteen ja stalinismiin. Sillä lailla!

Vatasella on epäilemättä symppaajia – mutta miten paljon? Ja miten kauan? Ja miten sinnikkäästi yhä musertavampaa tieteellistä näyttöä vastaan?

Boboomuksen kannattajakunnassa ja ehdokkaissa on monia, jotka ovat ilmastonmuutosasioissa aivan toista mieltä kuin Vatanen. Boboomuksen kannattajakunnassa on epäilemättä myös sen verran älykkäitä äänestäjiä, että he tajuavat yksinkertaisen tosiasian: Suhteellista vaalitapaa noudatettaessa jokainen ääni kelle tahansa Boboomuksen ehdokkaalle on samalla myös ääni Ari Vataselle.

Myös laajan nukkuvien puolueen rivistöissä on epäilemättä niitä, jotka tajuavat toisen yksinkertaisen tosiasian: Jokainen käyttämättä jätetty ääni on ääni Ari Vataselle.

Näistä tulee todella kiinnostavat vaalit. Kai muistat, että äänestyspäivä on vain parin viikon päässä, sunnuntaina 7. kesäkuuta?