Kategoria: kuvagalleria

Kirjava kesäkulttuurikierros

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Seuraava kerta

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?

Kaksi kaupunkia, kaksi näyttelyä

Jokakesäinen Keski-Suomen reissumme ajoittui tällä kertaa vasta elokuulle. Ystävän mökillä rentoutumisen (kiitos, Maarit!) ohella ajelimme soraisia ja kestopäällystettyjä teitä pitkin kahteen suuntaan, kahteen perin erilaiseen ympäristöön, kahteen kuvataiteen kannalta mielenkiintoiseen kohteeseen.

En tiedä, olenko koskaan ennen käynyt Mänttä-Vilppulassa, mutta aika varma olen siitä etten ole käynyt koskaan Serlachius-museioissa, missään niistä. Tämänkertaisen kohteemme, Gösta-museon puitteita ei voi kuin ihailla: 1930-luvulla rakennetun Joenniemen kartanon viereen on noussut valtaisa paviljonki, joka antoi reilusti tilaa kesän näyttelytähden, englantilaisen Mark Wallingerin teoksille.

Tilaa Wallinger vaatiikin. Isoimmin esillä olivat mustetahramaisten teosten sarja sekä Wallingerin tunnetuimpiin teossarjoihin kuuluva sarja mustavalkoteoksia englannin minä-sanasta (”I”) eri kirjasinleikkauksilla ja tyyleillä esitettynä. Oma suosikkini oli hieman syrjäisemmästä eriöstä löytynyt videoteos, jossa kolme rakennusmiestä kasasi meren rannalle geometrista rakennustelineasetelmaa, taputteli toisiaan selkään sen valmistuttua ja sitten purki sen.

(Okei, myönnetään: en katsonut sitä kokonaan, osan vain. Kokonaispituus lienee jokunen tunti.)

Scifin ystäviä tietysti ilahduttaa myös kauniisti kromattu Tardis.

Toki kävimme katsomassa myös Taiteen tähtitaivaat -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarkastelee sitä, miten erilaiset ja eri aikojen taiteilijat ovat käyttäneet avaruudellisia asioita teoksissaan. Itseäni viehätti tavattomasti tämä Penelope Umbricon seinänmittainen valokuvakollaasi Flickristä kerätyistä auringonlaskukuvista.

Kolmas näyttely oli Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti, runsaasti oivalluksia ja huumoria sisältävä kooste tutunnäköisten ja arkistenkin asioiden tarkastelusta hieman vinonkierosta kulmasta. ”Karvainen kasvio” on tietenkin näyttelyn huomiotaherättävin teossarja, jonka kuvat näyttävät ensi vilkaisulla vanhojen kouluvihkojen välistä pudonneilta kuivuneilta kasveilta, mutta jotka on tehty (taiteilijan ja lahjoittajien) keholla kasvaneista karvoista. Itselläni on taipumusta pitää etenkin naisten kohdalla kovin muodikasta ihokarvojen ajeluvimmaa jokseenkin perverssinä – ja häpykarvojen tapauksessa myös pedofiilisenä – touhuna, joten arvostan tätä kommenttia.

Gösta-museon toista puolta, Joenniemen kartanoa, ei kannata jättää väliin. Suomalaisen kuvataiteen ”kultakaudelle” 1900-luvun alkuun keskittyvä kokoelma on asetettu näytteille komeasti, hienosti teemoitellen ja oivaltavasti kommentoiden Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä.

Parikin tuntia Mäntässä saa tajuamaan, miten vahvasti kaupunki on ollut yhden ainoan suvun ja sen bisnesten jatke. Serlachiuksilla on ollut kaupungissa lukuisia kartanoita paperitehtaidensa ympäristössä: niihin on kuulunut myös nykyään Kauko Sorjosen säätiölle kuuluva taidekeskus Honkahovi kuuluisine maisemaikkunoineen. Ehkä pitäisi perehtyä paremmin Mäntän, Serlachiusten ja suomalaisten metsäteollisuussukujen historiaan.

Pari päivää aikaisemmin vietimme taiteentäyteistä iltapäivää perin toisenlaisessa miljöössä.

Kahden joutsalaisen talon pihapiiriin ja viereiselle kesantopellolle levittyvän taidekeskus Haihatuksen kesänäyttely on kuulunut jokakesäisiin seremonioihin niin kauan kuin olemme kesäisin Maaritin mökillä käyneet. Sinä aikana homma on laajentunut ja ammattimaistunut: hetkittäin on tuntunut että alkuaikojen rosoinen ja hillitön ITE-meininki on päässyt katoamaan ja tilalle on tullut ammattimaisempaa, itsevarmempaa ja, valitettavasti, tosikompaa tuotantoa.

Tänä vuonna olin aistivinani vanhaa kunnon rosoista räväkkyyttä enemmän kuin muutamana viime vuonna, vaikkapa Emma Helteen töissä.

Oma lempparini oli kuitenkin Elina Kataran teos ”Introvertin takki”, koska… koska sellaisia me introvertit olemme. Tunnistin itseni, ja aika monta ystävääni, tuttavaani, virkasisartani ja -veljeäni, meitä joilta ei kannata kysyä ”mitä sinä oikein mietit?”, koska vastaus on joko ”kaikenlaista” tai pitkä, omituinen ja polveileva.

Mainiona täydennyksenä kesänäyttelyyn toimii Rytmirinki-kollektiivin Keijo Puumalaisen lyömäsoitinnäyttely Rummuta itte! perkussioineen ja mainioine partituureineen.

Mutta hei, Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä ensi sunnuntaihin! Kannattaa käydä, vaikkei olisikaan muuta asiaa Joutsan tienoille. Samalla reissulla voi sitten käydä nauttimassa Karoliinan kestikievarin herkuista.

Kahdella mantereella

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Taas N’Awlins

Lomat on lomailtu, ja kirjailija istuu taas työpöydän ääressä tuijottamassa näyttöjään. Tällä kertaa irtiotto arjesta sujui varsin kokonaisvaltaisesti, sillä alla vaihtui maa ja manterekin. Palasimme nimittäin viikoksi hoitelemaan muutaman vuoden takaisen ensivisiitin ja musiikkihistorian ansiosta maailman suosikkikaupunkiemme kärkipäähän päässeeseen New Orleansiin.

”Nola” eli ”N’Awlins” on kummallinen saareke äärikonservatiivisen Louisianan osavaltion varpaankärjessä. Ranskalaisten 1700-luvun alussa Louisiana-nimisen siirtomaansa satamaksi perustamasta kaupungista tuli sittemmin Espanjan Luisiana-nimisen siirtomaan pääkaupunki viideksikymmeneksi vuodeksi – sinä aikana syntyivät kaupungin French Quarterin, ”ranskalaiskorttelien” rakennusten tyyli pitkälti pohjoisafrikkalaisen perinteen hengessä – kunnes alue palasi hetkeksi Ranskalle ennen kuin eräs herra Bonaparte myi koko (lähelle nykyistä Kanadan rajaa ulottuneen) Louisianan muutama kymmenen vuotta aikaisemmin itsenäistyneille Yhdysvalloille. Vähitellen merkittäväksi satamaksi muodostuneeseen kaupunkiin asettui väkeä myös Saksasta ja Italiasta – sekä Afrikasta, vastoin asianomaisten omaa tahtoa. Orjilla oli ranskalaisten lakien peruna paljon enemmän oikeuksia kuin muualla Yhdysvalloissa, ja heidän(kin) panoksestaan tuli merkittävä tässä monikulttuurisuuden sateenkaarenkirjavassa pikku paratiisissa.

New Orleans on elävän ja juurevan musiikin ystävälle melkoinen mekka: ei tarvitse kuin kävellä ranskalaiskorttelien Royal Streetiä kilsan–pari niin ehtii nähdä melkoisen liudan taitavia katusoittajabändejä, joiden ohjelmisto ulottuu juuribluesista string band -musiikin kautta jazziin ja moderniin puhallinorkesterifunkiin Dirty Dozen Brass Bandin tai Rebirth Brass Bandin hengessä. Viereisellä, turistihenkisemmällä Bourbon Streetillä on vieri vieressä kapakoita, joiden välillä voi vaeltaa tuoppi kourassa, jos edellisen baarin bändi ei miellytä. Musiikkia kuulee muuallakin: piipahdimme (ainakin oppaiden mukaan) paikallisten suosimalla Frenchmen Streetillä ranskalaiskorttelien takana, ja nyt kun oli aikaa, jotakuinkin legendaarisella Tipitina’s-klubilla Uptownin puolella. Paikka toi kokonsa ja tunnelmansa puolesta mieleen kotoisan Tavastian, eikä se ole huono asia.

Pientä pilvenpiirtäjäpitoista liikekeskustaa (Central Business District eli CBD) lukuun ottamatta New Orleans on keskustastaankin häkellyttävän matalasti rakennettu: kolmikerroksinen talo näyttää jo valtavalta. Epäamerikkalaiseen tapaan kaupungissa toimii hyvin järjestetyn tuntuinen julkinen liikenne, ja tasainen ja leppoisarytminen kaupunki on tietysti myös pyöräilijöiden paratiisi. Yksityisautoliikennettä onkin keskusta-alueella miellyttävän vähän ja nopeudet ovat hillittyjä. Eikä kukaan tunnu katsovan pahalla, jos joku katusoitto-orkesteri valtaa muutamaksi tunniksi kadunpätkän ranskalaiskorttelien alueella.

Tietysti New Orleans on kuuluisa myös keittiöistään. Nälkäiseksi ei kaupungissa tarvitse jäädä – jos on rahaa. Silmään pisti nimittäin myös kodittomien kerjäläisten runsas määrä.

Viikon mittaisella reissulla oli mahdollisuus visiteerata myös paikoissa jotka edellisellä kaksivuorokautisella jäivät väliin. New Orleansin hautausmaat ovat kuuluisia muutenkin kuin kaikkien niillä kuvattujen elokuvien ansiosta: kaupungin maaperä on Mississippin tuomaa lietettä ja pohjavesi vain senttien päässä maanpinnasta, joten hautakammiot pitää rakentaa maan päälle.

Vaikka karnevaaliaika on muodollisesti jo alkanut, emme päässeet näkemään kaupungin kuuluisia paraatikulkueita: niistä ensimmäinen, jokseenkin pikaisesti kokoon kutsuttu David Bowie -muistokulkue, starttasi nimittäin samalla kellonlyömällä kun lentokoneemme lähti kaupungin kentältä… hieman saimme paikattua tutustumalla ulkoa vaatimattomaan mutta sisältä rikkaaseen Backstreet Cultural Museumiin (televisiosarjastakin tutussa) Tremén kaupunginosassa. ”Mardi Gras -intiaanien” asut ovat lähietäisyydeltäkin huikean taidokasta käsityötä.

Tähän asti vain elokuvista (ja edellisellä bussireissulla etäältä) tuttu paikka olivat Mississippin suistomaan suoalueet, joilla piipahdimme muutaman tunnin hydrokopterireissun verran näkemässä kilpikonnia, alligaattoreita ja lintuja. Alla kymmenminuuttinen käsivara-videopätkä siitä millaisissa maisemissa kyyti kulki.

Nämä Louisianan merenrantakosteikot ovat perin uhanalainen biotooppi. Aikoinaan niillä on metsästetty riistaa ja vedeneläviä sekä kaadettu puita huonekaluteollisuuden tarpeisiin. (Videollakin näkyvät suoremmat väylät ovat aikoinaan tätä varten ruopattuja.) Meksikonlahti huuhtoo maa-ainesta tiehensä, eikä nykyään patovallien väliin suljettu Mississippi enää tuo uutta tilalle. Kosteikkojen pinta-ala pienenee melkoista vauhtia joka vuosi, eikä osavaltion konservatiivihallitusta juurikaan kiinnosta minkäänlainen suojeleminen. Voi olla, ettei tällaisia kuvia enää kauaa saa tehtyä.

Uhanalainen on itse New Orleanskin. Mississippi on saatu pysymään kurissa, mutta suurin osa kaupungista on merenpinnan alapuolella aivan kuten isot alueet Alankomaitakin. Meksikonlahden rannat ovat kuitenkin maailman pahimpiin lukeutuvia trooppisten myrskyjen alueita, ja on vain ajan kysymys milloin uusi Katrina upottaa jälleen ison osan edellisen jäljiltä uudelleenrakennettua kaupungia meriveden alle. Patovallien pitäisi olla nyt paremmin rakennettuja ja huollettuja, mutta monen muun alueen tavoin ”konservatiivisuus” merkitsee täälläkin myös ”korruptiota”, joten vasta tositilanne paljastaa onko lupauksille katetta. Ilmastonmuutos, jonka olemassaoloa osa amerikkalaisista ja heidän poliitikoistaan yhä sinnikkäästi ja suurella rahalla kiistää, on ilmeisesti kasvattamassa trooppisten hirmumyrskyjen todennäköisyyttä.

Niinpä New Orleansiin kannattaa mennä niin kauan kuin se vain on mahdollista, niin kauan kuin kaupunki ja sen ainutlaatuinen henki sekä koko Mississippin suisto ovat olemassa. Se nimittäin kannattaa. Kaupunki on upea kaikessa kummallisessa sekopäisyydessään. Kunhan muistaa olla hortoilematta yöaikaan yksin tietyillä kaduilla, etenkään kännipäissään. Konservatiivisuus, köyhyys ja korruptio tietävät myös sitä että rikollisuutta on paljon.

Mutta nyt kirjailija siirtyy kuvien katselusta ja reissun muistelusta takaisin Kiinan Hunaniin ja sinne sijoittamiensa fiktiivisten henkilöiden elämien pariin. Vielä pikku loppurykäisy, niin kahden vuoden kirjaprojekti alkaa olla muille näytettävässä kunnossa.

Jokakesäinen

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Preussin sydänmailla

Neljännen päivän suomennoksen valmistumisen jälkeen oli hyvä ottaa vähän etäisyyttä päättyneeseen työrupeamaan ja työpöytään pitämällä viikon mittainen työloma. Helsingin kirjailijat vuokraa kulttuuriyhdistys Särön residenssiasuntoa Berliinin Weddingin kaupunginosasta, ja paikka osoittautui oivaksi paikaksi viettää rentouttava ja ajatuksia(kin) herättelevä viikko.

Työnteon osalta matkan tarkoituksena oli jatkaa Hunanin lähdeaineistoon perehtymistä ja merkitä muistiin ideoita kirjaa varten, ja siinä suhteessa tavoitteet onnistuivat. Mietittävää, pohdittavaa ja luettavaa on edelleenkin runsaasti. Koska tulimme katsoneeksi jokusen Berliinin keskeisistä nähtävyyksistä jo edellisellä visiitillä kaupungissa kaksi vuotta sitten, tarkoituksena oli välttää visusti nähtävyyssuorittamista ja ottaa rennosti. Siihenkin tarkoitukseen kaupunki käy erinomaisesti. Muutamia mielenkiintoisia paikkoja tuli kuitenkin käytyä.

On jotenkin berliinimäistä että kaupungista löytyy lukemattomia pikkumuseoita, ja on jotenkin erittäin berliinimäistä että kaupungista löytyy esimerkiksi Ramones-museo. Kyseessä on oikeastaan vain kahvila-ravintola, jonka iso takahuone on täytetty vitriineillä täynnä valokuvia, lehtileikkeitä, keikkajulisteita ja muuta Ramones-memorabiliaa. Paikka kannattaa kokea asiaankuuluvan rennon ja nostalgisen tunnelman, ei niinkään itse näyttelyesineiden vuoksi.

Vain vähän itse Berliinin pohjoispuolelta löytyy paljon suurempi ja vakavampi kohde: Sachsenhausenin keskitysleirimuseo. Kyseinen laitos perustettiin aikoinaan eräänlaiseksi mallilaitokseksi, jossa koulutettiin SS-miehiä muiden ja (vieläkin) suurempien laitosten käyttöön. Sachsenhausen ei ollut varsinainen tuhoamisleiri – vaikka joukkomurhaaminen kuului senkin toimenkuvaan – vaan enemmistöä vangeista käytettiin pakkotyöhön mm. Heinkelin lentokonetehtaalla. Natsit olivat sitä mieltä, ettei naisia voinut mitenkään laittaa tehtaisiin töihin miesten lähdettyä rintamalle – kuten tehtiin useimmissa muissa maissa – vaan sota- ja muu teollisuus pyöri keskitysleirien orjavoimin. Ilmeisesti näille neropateille ei juolahtanut mieleen, etteivät vastentahtoiset hienomekaanikot todellakaan tuottaneet laadukasta jälkeä edes kuolemanrangaistusten uhalla.

Keskitysleirin keittiön kellarista – siellä pestiin vankien pääravinto, enemmän tai vähemmän pilaantuneet juurekset – löytyi liuta vaikuttavia seinämaalauksia, yhtenäisestä tyylistä päätellen saman tekijän tuottamia. Nettiselailun perusteella tekijä on ollut Hans Fischerkösen, elokuva-animaattori, joka suljettiin leirille vasta natsiunelmien onnellisesti romahdettua.

Sachsenhausenin tarina ei nimittäin päättynyt Saksan antautumiseen toukokuussa 70 vuotta sitten, vaan itäisen Saksan miehittänyt Neuvostoliitto käytti hyväkseen valmista leiritekniikkaa ja alkoi sulkea laitokseen omia epähenkilöitään seuraavien viiden vuoden ajan. Saksan Demokraattisen tasavallan ensimmäisen vuosikymmenen ajan leiri oli autiona, kunnes siitä alettiin rakentaa fasismin vastaisen taistelun monumenttia massiivisine, puna-armeijaa kunnioittavine muistopatsaineen. Monumentissa kyllä muistetaan mainita minkä maiden kansalaisia leirille raahattiin ja siellä tapettiin, mutta kartetaan hyvin selvästi mainitsemasta mitään etnisiä tai sukupuolivähemmistöryhmiä, jotka vankien joukossa olivat yliedustettuina: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, toisinajattelijoita…

Ehkä opettavaisin osuus isossa ilmaismuseossa on sen ympäristö: Sachsenhausen sijaitsee melkein keskellä Oranienburgin hyvinvoivaa, porvarillista, kaunista ja hiljaista pikkukaupunkia, jonka leppoisa elämä ulottuu aivan pakkolaitoksen muureille saakka. Niin oli myös 80 vuotta sitten.

Päälimmäinen tunnelma leirimuseosta lähtiessä oli hiljainen suru. Suru siitä, mitä kaikkea ihmiset saadaan tekemään ja sietämään sellaisilla kauniilla käsitteillä kuin ”isänmaallisuus” ja uskottelemalla heille, että heidän (mahdolliset) ongelmansa ovat jonkun salaliiton aikaansaannosta.

Hieman samankaltaista surua oli ilmassa myös seuraavana päivänä Berliinin perinteikkäässä Museum für Naturkundessa. Isä vei meitä lapsia monituiset kerrat Helsingin Eläinmuseoon, mutta en ole lapsuuteni jälkeen ollutkaan paikassa, jossa on näin paljon täytettyjä eläimiä. Niissä on jotakin perin surullista.

Museon surullisin tila oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ”Märkähuone”, jonne on koottu lukemattomia näytteitä eri puolilta maailmaa kerätyistä merieläimistä. Kalat, äyriäiset ja muut on pyydystämisen jälkeen sullottu lasipurkkiin viettämään iäisyyttään säilöntäaineliuoksessa.

Tällä käsittelyllä eläinten muoto ja rakenne säilyvät, mutta värit ja olemus katoavat. Nämä kokoelmat ovat olleet erittäin tärkeitä biologian ja evoluution tutkimukselle – tämä oli vuosisatoja ainoa tapa saada eläimet säilymään tutkittavassa kunnossa päivää pidemmän ajan – mutta silti tässä ruumiskokoelmassa on samaa nimettömien ja puolustuskyvyttömien uhrien tahallisen nöyryyttämisen tuntua kuin Sachsenhausenissa. Ehkä mielikuva olisi ollut toisenlainen, jos olisimme käyneet Luonnontieteen museossa ennen keskitysleiriä? En tiedä.

Museossa on toki muutakin. Suuren keskussalin täyttävissä jurakautisissa luulöydöissä on täytettyjä ja säilöttyjä nykyeläimiä enemmän arvokkuutta, ehkä siksi että niiden alkuperäiset omistajat ovat menehtyneet toistasataa miljoonaa vuotta sitten ”luonnollisesti” – mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Brachiosaurus tosin pystyy olemaan arvokas jo silkalla koollaan.

Museon kaikkein tunnetuin fossiili on kuitenkin omassa eriössään salin sivulla ja se on pieni, alle metrin korkuinen painauma kivisessä pinnassa: maailman parhaiten säilynyt Archaeopteryx lithographica, tai ”liskolintu”, kuten näitä eläimiä kutsuttiin niissä paleontologian populaarikirjoissa mitä minä lapsena ahmin. Tämä ja pari muuta lajin jäännöstä paljastivat, että nykyajan linnut ja kauan sitten kadonneet hirmuliskot ovat todennäköisesti varsin läheistä sukua, ja että höyhenpeite ja lentotaito kehittyivät ennen varsinaisten lintujen kehittymistä.

Olen nähnyt valokuvia tästä fossiilista kymmenvuotiaasta lähtien, ja sen näkeminen lopulta oikeasti ja livenä oli hieno pieni hetki.

Viikko kului nopeasti, ja tuntui että matkan aikana tuli kaikista näkemissuorittamispaineiden välttelystä huolimatta tuntu, että olisi pitänyt käydä katsomassa paljon enemmän asioita – eikä vain siksi, että mainiot kämppiksemme Laura ja Pilvi tuntuivat näkevän joka ikinen päivä jotakin kiinnostavaa ja elämyksellistä. Berliini on monessa suhteessa vaikuttava kaupunki: sen historia on monipolvisempi ja -kerroksisempi kuin useimmilla maailman suurkaupungeilla, ja siitä on tullut hämmentävä, riemastuttava ja ajatuksia herättävä monikerroksinen, -kulttuurinen ja -mutkainen kokonaisuus, jotakin aivan muuta kuin mitä yleensä liitetään sitä ympäröivän alueen nimestä johdettuun ”preussilaisuus”-sanaan. Siitä on kasvanut kaupunki, jonka vaiheisiin ja eri puoliin pitäisi perehtyä paljon paremmin. Onneksi siihen on hyvät mahdollisuudet muutenkin kuin vain siksi, että residenssiasunto on vuokrattavissa toistamiseenkin.