Kategoria: tieteet

Kulmakunnan suurin hiekkalaatikko

Ridley Scottin uutta elokuvaa Yksin Marsissa on kehuttu, ja harvinaista kyllä myös siksi, että se on tieteiselokuvaksi poikkeuksellisen tarkka tieteellisistä yksityiskohdista – ja koska isoon kysymykseen miksi? vastataan elokuvassa toistuvasti koska tiede.

Sitä varten me tällä planeetalla olemme. Me olemme maailmankaikkeuden yritys ymmärtää itseään. No, okei, se on yksi syistä, jos syitä ylipäänsä on olemassa. Agnostikkona en tietenkään voi olla asiasta varma.

Yksin Marsissa on poikkeuksellinen elokuva myös siksi, että siinä ei ole pahiksia, ja siksi että – no, en kerrokaan. Se selviää teille elokuvan loppuun mennessä. Kuten S. huomautti, elokuvassa on myös suorastaan nostalgisen seiskyt-kahdeksankytlukuisen hellämielistä kansainvälistä ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa: NASAn henkilöstö on riemunkirjava kokoelma etnisiä taustoja, uskontoja ja kulttuureja, minkä lisäksi tehdään suhteellisen pyyteetöntä kansainvälistä yhteistyötä (kirjaversion mukaan ilmeisesti kyllä jossain määrin pyyteellisesti). Elokuvassa on runsaasti naisia merkittävissä asiantuntijarooleissa, mutta ainakaan meidän muistikuviemme mukaan se ei silti läpäise Bechdelin testiä. Siitä miinus. Toinen miinus elokuvan finaalista, joka on jotenkin niin… no, Hollywoodia. No, ihan viimeinen kuva luentosalissa on hieno, aivan kuten Bad Astronomyn Phil Plait totesi.

Mutta muuten: komea elokuva, etenkin visuaalisesti. Kävimme katsomassa kolmiulotteisversion koska joku oli sitä suositellut, ja kyllähän tuo käytti hyvin syvyysvaikutelmaa ainakin joissakin kohtauksissa. Ridley Scott osoitti jo Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvassa muinoin osaavansa kertoa loistavasti asioita kuvan rakenteella (mistä syystä ko. elokuva ei toimi televisiosta kovinkaan hyvin) ja taito on tallella. Suosittelen leffan katsomista teatterissa: leveä ja lavea valkokangas voimistaa tilan, tyhjyyden ja autiuden vaikutelmaa. Vähäisten 3D-kokemuksieni perusteella olen sitä mieltä että kolmiulotteisuus asettaa myös leikkaukselle ja kohtausten rytmitykselle erilaisia vaatimuksia kuin kaksiulotteinen kuva, ja siinä suhteessa Scottin työryhmä on tehnyt hyvää jälkeä.

Avaruuden saaret ovatkin pesusieniverkosto

Yritin aktiivisesti välttää kovin monien kirjaostosten tekemistä Turun kirjamessuilla – hyllytilaa, lukuaikaa ja rahaa on rajallisesti – mutta jotakin sentään ehti tarttua hihaan.

Heikki Ojan tuoretta Galaksit-teosta (Ursa 2015) olin jo tovin katsellutkin, ja Ursan jäsenyyden tuoma alennus auttoi ostopäätöksen tekemisessä.

Olen ainakin puolella silmällä seurannut tähtitieteen tapahtumia ja löytöjä 1970-luvun puolivälistä alkaen, ja oikeastaan vasta näin jälkikäteen tulee tajunneeksi, miten valtava myllerrys alalla on näinä vuosikymmeninä tapahtunut – osin pikku hiljaa, suuremman julkisuuden hämärissä nurkissa. Galakseja koskeva tutkimus on siitä oiva esimerkki. Kun aloin lueskelemaan Tähdet ja avaruus-, Astronomy- ja Sky and Telescope -lehtiä ynnä Gunnar Larsson-Leanderin pahamaineista Johdatus tähtitieteeseen -kirjaa,* käsitys galakseista oli aikamoisen staattinen ja pysähtynyt: galaksit olivat avaruuden saaria, valtavan kaukana toisistaan, vailla sen suurempia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa toisiinsa, elämässä omaa elämäänsä omia aikojaan. Toki maailmankaikkeuden oli tiedetty jo hyvän aikaa laajentuneen pienestä alusta nykyisiin valtavin mittoihinsa, mutta tämä laajeneminenkin oli ilmeisesti hidastumassa. Olihan tässä ajattelussa ongelmiakin: tiedettiin esimerkiksi Linnunradan ja sen naapurigalaksien tähtien liikkeitä mittaamalla, että galakseilla täytyi olla huomattavan paljon enemmän massaa kuin se mitä syntyi ynnäämällä yhteen kaikkien tähtien ja muun havaittavissa olevan romppeen massa. Mutta yleisesti ottaen syntyi vaikutelma suhteellisen hyvin ymmärretyistä kohteista, joiden suhteen tarvittiin vain pientä hienosäätöä ja lisähavaintoja että kaikki olisi hanskassa.

Osittain kysymys oli yleistajuisemman tieteellisen kirjallisuuden luomasta vahingollisesta illuusiosta. Siihen aikaan suurelle yleisölle ei erityisen mielellään kerrottu, että tässä teoriassa on isoja aukkoja, tuon syistä ei ole harmainta aavistustakaan tai että on paikkoja, aikoja ja tilanteita, joissa mikään tuntemamme fysikaalinen malli ei kertakaikkiaan toimi. Tässä suhteessa on edistytty melkoisesti: Heikki Oja – joka kirjoitti tähtitieteen yleistajuisia kirjoja jo 1970-luvulla – myöntää Galakseissa moneen kertaan, että aika monessa kohtaa on perustellusti syytä olla oikeasti ymmällään. Tässä suhteessa tietokirjallisuuden asenne on muuttunut tieteellisemmäksi.

Hyvin paljon asioita on tietysti saatu selvillekin. Meillä saattaa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä galaksien ylimääräinen massa saattaisi olla, vaikka tästä pimeästä aineesta ei oikein ole onnistuttukaan tekemään kuin epäsuoria havaintoja. Galaksit tai galaksijoukot eivät ole enää mitään saarimaailmankaikkeuksia, vaan solmukohtia koko maailmankaikkeuden kokoisessa valtavassa, pesusienimäisessä ainerihmastossa, jossa ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa välillä varsin vauhdikkaastikin – galaktisessa mittakaavassa, siis. Aika moni galaksi on päätynyt nykymuotoonsa useamman galaksin yhdistyessä toisiinsa tai nielaistessa toisiaan: oma Linnunratammekin ”sulattelee” kaiken aikaa erinäisten kääpiögalaksien riekaleita, ja tulee sitä paitsi törmäämään muutaman miljardin vuoden päästä lähimpään isoon naapuriimme Andromedan galaksiin. Eikä maailmankaikkeuden laajeneminen ole suinkaan hidastumassa, vaan kiihtymässä.

Osin vauhdikkaat edistysaskeleet ovat uusien ja parempien havaintomenetelmien ansiota: avaruustekniikan kehittymisen ansiosta kaukoputkia ja muuta havaintolaitteistoa on saatu nostettua kauas ilmakehän aiheuttaman tehosuodatuksen yläpuolelle, joten ympäristöä pystytään nykyään tarkkailemaan monilla sellaisilla taajuusalueilla jotka eivät maanpinnalle asti pääse: 70-luvulla oltiin käytännössä näkyvän valon ja radiotähtitieteen varassa, nyt havaintoja pystytään tekemään myös gamma-, röntgen-, ultravioletti- ja infrapunataajuuksilla. Automatiikka on puolestaan auttanut valtavien tietomäärien käsittelyssä. Ehkä myöskin lapsellinen ”kaikki keskeiset asiat tiedetään jo” -asenne on rapissut, tai ainakaan sellaista ei kehdata (edes) suuren yleisön edessä esittää. Onneksi, sillä tieteessä on oleellista ja kiehtovaa juuri se, että ei tiedetä läheskään kaikkea. Että ollaan vasta aloittelijoita, uteliaita ja kärkkäitä.

Ojankin kirja epäilemättä vanhenee parissakymmenessä vuodessa vähän koomiseksi kuriositeetiksi – sitten tiedämme taas paremmin. Mutta vielä muutaman vuoden ajan se on hyvin esitetty summaus siitä mitä galakseista tiedetään tällä hetkellä. Komea kuvitus ja onnistunut taitto tekevät siitä sitä paitsi miellyttävän katselukirjan. Osa kuvista olisi toiminut tosin paremmin, jos kirja olisi taitettu isompaan sivukokoon.

Oikeastaan ainoa, mikä minua hieman tökki kirjassa on mittayksikkö. Tähtitieteessä käytetään hyvin runsaasti pituuden mittayksikkönä parsekia siinä missä yleistajuisessa kirjallisuudessa puhutaan kernaammin valovuosista. Molemmat ovat tavallaan täysin naurettavia yksikköjä sikäli, että ne liittyvät hyvin vahvasti erään pikkuriikkisen planeetan rataan erään vähän keskikokoista isomman tähden ympärillä – ne ovat perin nurkkakuntaisia yksiköitä verrattuna jopa kilometriin. Valovuosi on kuitenkin, tavallaan, vähän luontevampi ja järkeenkäyvämpi pituuden mittayksikkö: se liittyy erääseen oleelliseen luonnonvakioon ja toisaalta muuhun yksikköjärjestelmään paljon luontevammin kuin parsek. Oja käyttää paljon parsekia ja myönnän joutuneeni monessa kohtaa miettimään että ”siis niinku valovuosina kolme pilkku jotain kertaa tuo luku”. Toisaalta mustetta ja paperia säästyy kun kirjoitetaan ”kiloparsekeista” tai ”megaparsekeista” eikä ”tuhansista valovuosista” tai ”miljoonista valovuosista”.

___
* Gaudeamus-kustantamon vuonna 1974 julkaiseman yliopistollisen oppikirjan pahamaineisuuteen oli paljolti syynä kirjan ala-arvoinen suomennos, jonka tehnyt vanhan polven professorinplanttu halusi jääräpäisesti pitäytyä ennen sotia oppimassaan sanastossa ja puhui siten esimerkiksi ”tähtimodelleista” ja ”efektiivisistä temperatuureista”, koska sellaiset sanat kuin ”malli” ja ”lämpötila” olivat hänen mielestään pelkkää turhanaikaista muotihapatusta.

Minä en ole sitä mitä minä kuvittelen

Piti lukemani jotakin aivan muuta – ennen kaikkea vielä lukematonta lähdematskua Hunanin kirjoittamiseen – mutta tulin tarttuneeksi ohueen, punakantiseen kirjaan jonka olin pari vuotta sitten tullut hommanneeksi New Scientistin positiivisen arvion innoittamana. Saattaa hyvin olla, että tämäkin opus antaa kirjaan vallan hyvää ainesta.

Erityisesti lasten kehitykseen perehtyneen brittiläisen kognitiotieteilijän Bruce Hoodin kirja The Self IllusionWhy there is no ’you’ inside your head (Constable/Dutton 2012) esittelee leppoisaan tyyliin läpi monia keskeisiä – ja jopa kliseenomaisesti siteerattuja – kokeita, joilla viimeisen sadan vuoden mittaan on pyritty hahmottelemaan, miten tietoisuus toimii ja hahmottaa itseään – siis kirjan nimen ”minää”. Hood haluaa osoittaa, miten ristiriitainen ja epämääräinen tämä minä käsite on, ja onnistuu siinä varsin hyvin.

Hän ei, sivumennen sanoen, missään vaiheessa rinnasta ”minän” käsitettä ajatukseen ”sielusta”. Minulle tämä tuli mieleen oikeastaan jo kirjan alkumetreillä, mutta ehkäpä meidän uskonnollisten vakaumuksiemme (puutteiden) erot selittävät, miksei Hood halunnut sotkea itseään siihen soppaan. Ymmärrän kyllä, eikä minullakaan ole tähän asiaan muuta sanottavaa kuin tämä irrallinen heitto.

Hood viittaa minä-käsitykseen useita kertoja sanalla narrative, ”kertomus”: hänen näkemyksensä mukaan minä on pitkälti (epäluotettavista) muistoista ja niiden tulkinnoista koostuva kertomus siitä, mitä ”minä” on. Hänen mukaansa minä on pitkälti myös yksilön ympäristönsä kautta määrittelemä:

Ylle lainatussa kaaviossa YOU-sanan ympärillä ei ole kehäviivaa, mutta jotakuinkin jokainen on näkevinään sen ympärillä ympyrän. Vastaavalla tavalla minun käsitykseni siitä mitä ”minä” olen on syntynyt kaikesta siitä mitä tämän jotakuinkin kuvitteellisen minän ympärillä on tapahtunut (tai minä kuvittelen tapahtuneen), mikä on suhteeni läheisiini, ystäviini, työhöni, harrastuksiini,…

Hood näkee yksilön hyvin vahvasti osana yhteisöjään, ja siksi hän antaa tilaa monille (kiistanalaisillekin) kokeille, joissa on tutkittu esimerkiksi ihmisen alttiutta totella käskyjä silloinkin kun näemme niiden olevan vahingollisia muille. (Tunnetuin esimerkki näistä on Stanley Milgramin sähköšokkikoe 1960-luvulta.) Tässä yhteydessä hän pohtii hetken ajan myös minä-käsitteeseen sisältyviä kulttuurieroja ja toteaa, aivan oikein, että hyvin suuri osa siitä mitä olemme oppineet ryhmä- ja yksilöpsykologiasta on peräisin kokeista, joiden koehenkilöt ovat eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia yliopisto-opiskelijoita: heidän joukossaan on (etenkin Yhdysvalloissa) jonkin verran aasialaistaustaista väkeä (lähinnä Kiinasta tai Japanista), mutta siitä huolimatta valikoima on perin yksipuolinen: on vaikeaa kuvitella, että keski- tai yläluokkainen, euroamerikkalainen, pääosin miespuolisista 20–30-vuotiaista koostuva otos olisi koko ihmiskunnan mittakaavassa kovinkaan edustavaa sakkia. Kovin kauaa Hood ei tätä kuitenkaan tule murehtineeksi, vaan jatkaa eteenpäin ja alkaa taas suhtautua käytettävissä olevaan koeaineistoon universaalina. Tämä ei ole suinkaan ainoa asia, mikä saa Hoodin argumentoinnin tuntumaan joskus vähän hatarasti perustellulta, mutta toisaalta: tämä on lyhyt ja kevyt johdatus minä-käsitteen ongelmiin, ei perusteellinen selvitys.

Sellaisena kirja on varsin viihdyttävää ja valaisevaa luettavaa, siinäkin tapauksessa että monet esimerkkeinä käytetyistä klassisista (ja nykyään perin epäeettisiksi laskettavista) kokeista olisivat jo ennestään tuttuja. Kirjailijalle – kirjailijallekin – on joka tapauksessa hyvin terveellistä pohtia, mikä se oikein on se kapine tuossa viitisen senttiä silmien takana, joka näitä sormia ohjailee kirjoittamaan näitä sanoja tähän näin.

Mikro- ja makro-

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Taidetta kotiluoliin

Vallitsi pitkään käsitys, että ihmiskunnan esihistoriassa tapahtui nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten jonkinlainen älyllinen nytkähdys. Tämä nytkähdys teki meistä sitä mitä me olemme – sai meidät puhumaan, ajattelemaan abstrakteja ja tekemään taidetta. Pohtimaan muutakin kuin mistä löytää seuraava ateria tai miten välttyä muiden metsästäjien kitaan joutuminen. Vallitsi pitkään myös käsitys, että tämä älyllinen nytkähdys tapahtui Euroopassa tai ainakin Lähi-Idässä, niillä alueilla missä ns. nykyihminen kohtasi serkkunsa Homo neanderthalisin. Käsitys oli ymmärrettävä: näiltä alueilta tunnettiin ehdottomasti suurin määrä esimerkiksi luolamaalauksia ja, kaiken lisäksi, hienoimmat koskaan tavatut luolamaalaukset. Pitkään uskottiin myös, että abstrakti ilmaisu on nykyihmisen ”keksintö”, etteivät neandertalilaisserkkumme olisi moiseen pystyneet – ei heidän uskottu osanneen edes puhua.

Käsityksiä on jouduttu viime vuosikymmeninä kuitenkin rukkaamaan. Mitään yksittäistä älyllistä nytkähdystä tai geneettistä mutaatiota ei ole tapahtunut, ja jos onkin, se on tapahtunut Afrikassa paljon aikaisemmin ja luultavasti muutos on ollut hyvin vähittäinen. Euroopan korostuminen löytöaineistoissa on johtunut kahdesta asiasta: viileähkönä alueena tämä Aasian luoteinen niemimaa on ollut otollinen maalausten, esineiden ja myös luulöytöjen säilymiselle. Sitä paitsi Eurooppaa on tutkittu paleontologian ja arkeologian kannalta paremmin kuin mikään muu maanosa. Huolellisen tutkimustyön leviäminen muillekin mantereille rapisuttaa pala palalta eurooppakeskeistä omahyväisyyttä tässäkin asiassa.

Tätä todistaa sekin, että Leang Timpusengin luolasta Indonesian Sulawesin saarelta löytynyt luolamaalaus – sellainen samanlainen maalia puhaltamalla tehty kämmenenkuva jonka mukaelman tein Nedujen kanteen – on osoittautunut eurooppalaisia vastineitaan vanhemmaksi. Ennätyskuvan iäksi on mitattu sen päälle kertynyttä kalsiittia tutkimalla peräti noin 39 900 vuotta. Kämmenkuvan vieressä on nelisentuhatta vuotta nuorempi kuva, jonka arvellaan esittävän babirusaa eli hirvisikaa. (Nature-lehdessä julkaistu kuva kalliopiirroksista linkkien takana.)

Neandertalilaisten genomia puolestaan tutkittaessa heiltä on löytynyt samankaltainen Foxp2-”puhegeeni” kuin nykyihmisiltä (kuten tässäkin blogissa on toistuvasti todettu): kurkun rakenne on toisenlainen, joten äännevalikoima on ehkä ollut toisenlainen, mutta luultavasti nedut puhuivat. Nyttemmin on löytynyt myös ilmeisen harkittua abstraktia kalliopiirrosilmaisua, jonka ikänsä puolesta täytyy olla neandertalilaisten tekosia.

Mitä luoliin tulee, vietimme pari viikkoa sitten mukavan puolipäiväisen Li-joen risteilyllä Guilinin lähellä Guanxin maakunnassa. Seutu tunnetaan sokeritoppamaisista karstikukkuloistaan ja -vuoristaan, joita tuli ihmeteltyä ja ihailtua. Jyrkkien rantatörmien kyljistä silmä (ja kamera!) poimi myös lukuisia luolien suuaukkoja, hyvän matkaa tulvavesirajojen yläpuolella. Alue on kuuluisa niistäkin: tippukiviä piisaa. Luolista on myös löytynyt kaikenlaisia jälkiä seudun muinaisista asukeista jopa kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa (joskaan ilmeisesti ei kalliomaalauksia). Seutu vaikutti sen verran mukavalta että sinne palaisi mielellään toistekin. Ehkä silloin ennättää tutustumaan myös luoliin.

Tällaiset paikat pistävät aina kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Ikään kuin en olisi ollut jo ennestäänkin ammattikiinnostunut paleoliittisen kauden ihmisten olemisista ja tekemisistä.*

___
* Jokunen vuosi sitten osallistuin Finnconissa paleofiktiota käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa esitin ikään kuin itselleni ääneen kysymyksen ”Pitäisikö minun kirjoittaa paleofiktiota?”. En vastannut siihen silloin (eivätkä muutkaan panelistit) enkä ole sitovia päätöksiä sittemminkään tehnyt, mutta… ehkä, joskus. Kenties. Jos syntyy sellainen tarinanitu, joka olisi mielekästä sijoittaa paleoliittiselle kivikaudelle.

Pimeän sisällä

Pari viikkoa sitten, kirkkaana iltana, ruuvasimme naapurin Juhan kanssa kamerani Juhan kaukoputken seurantakoneistolla varustettuun jalustaan ja otimme muutamia kuvia.

Tässä kuvassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Keskellä oleva kirkas tähti on Kotkan tähdistön kirkkain tähti,  α Aquilae eli Altair. Sen ja oikean ylänurkan välissä näkyy (tässä kuvassa) hieman punertava, kirkkaahko tähti, γ Aquilae eli Tarazed. Kuvan vasemman alakulman lähellä taas on β Aquilae eli – yllätys yllätys – Alshain. Tämä tähtikolmikko erottuu kirkkaina syysiltoina oikein hyvin jopa kaupunkien valosaasteen keskellä suunnilleen etelälounaassa.

Alshain on kaksois- tai mahdollisesti jopa kolmoistähti, mutta tarvitaan aika paljon järeämpää kuvauskalustoa näyttämään muuta kuin vain järjestelmän kaikkein kirkkain komponentti. Pienempi komponentti Alshain B – se, jonka nimesin Alshainissa ”Pikkuauringoksi” – on niin sanottu punainen kääpiö, eli hyvin himmeä ja (tähdeksi) viileä kohde. Suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä on punaisia kääpiöitä. Meidän Aurinkoamme lähin toinen tähti Proxima Centauri kuuluu sekin joukkoon, ja sekin on niin himmeä ettei sitä näe täältä vähän päälle neljän valovuoden päästä paljain silmin.

Tähtikuvaamisen yrittäminen on oiva oppitunti siitä, miten pimeää ja tyhjää maailmankaikkeudessa on. Tähdet ovat kirkkaita jos niitä pääsee näkemään läheltä – kuten me katselemme meidän Aurinkoamme – mutta suurin osa tähdistä katoaa oitis näkymättömiin heti jos ollaan vähän kauempana. Kuvan keskellä oleva Altair on kahdenneksitoista kirkkain taivaalla näkyvä tähti, ja sekin vain siksi että se on tässä aivan lähinaapurustossa, reilun 16 valovuoden päässä.

Muut tähtitaivaalla näkyvät – tai ”näkyvät” – kohteet ovat vielä himmeämpiä.

Tässä kuvassa alaoikealla näkyvä kirkas tähti on α Cygni eli Deneb, isokokoisen ristin muotoisen Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, hieman Altairia himmeämpi. Maasta katsottuna, siis. Todellisuudessa se on mielettömän suuri ja järjettömän kirkas tähti yli kolmentuhannen valovuoden päässä – yksi kaukaisimpia paljain silmin näkyviä tähtiä. Kuvan keskivaiheilla näkyvä epämääräisen punertava sumumuodostelma, niinsanottu Pohjois-Amerikka-sumu, on puolet lähempänä. Tähän kuvakenttään mahtuisi useampikin täysikuu, joten sumu näkyy melkoisen isolla alueella taivasta. Näkyisi jos näkyisi: saadaksemme sumua näkymään edes tämän verran otimme Juhan kanssa monta minuutin valotusta, jotka äsken yhdistin yhdeksi kuvaksi ns. pinoamisohjelmalla.

Hubblen ja muiden kaukoputkien kuvissa tähtienväliset kaasusumut näkyvät loisteliaan kirkkaina, mutta ihmissilmällä katsottuna – oli ihmissilmä sitten Maan pinnalla tai avaruudessa, avaruuspuvun silmikon takana – niitä on jotakuinkin mahdotonta erottaa, vaikka sumut levittäytyvät suurelle alueelle taivasta. Babylon 5:n kaltaisissa tieteissarjoissa ja elokuvissa käytetään avaruusalusten taustalla Hubble-kuvia ja saadaan aikaiseksi illuusio, että muualla avaruudessa olisi paljon värikkäämpää, jännittävämpää ja kauniimpaa kuin täällä meidän syrjäkulmillamme.

Mutta jos yhdistetään miljoonia tähtiä ja miljoonia kaasusumuja, saadaan taatusti aikaan jotakin todella kirkasta ja näyttävää, eikö?

Eikö?

No, taivaan halki kaartuva Linnunradan vyö näyttää pimeässä paikassa hyvänä iltana katseltuna tosi näyttävältä. Mutta ei se erityisen kirkas ole. Entäs sitten lähin iso naapurigalaksimme, M31 eli Andromedan galaksi?

Astrofyysikko Phil Plait linkitti taannoin mainioon Bad Astronomy -blogiinsa Travis Rectorin henkeäsalpaavan panoraamakuvan parin miljoonan valovuoden päässä olevasta lähinaapuristamme. Kuva-alan koko olisi oikealle taivaalle levitettynä noin seitsemisen täysikuun leveyttä. Eikös näytäkin komealta, kun käyt katselemassa sitä pihalta iltasella?

Ei muuten näytä. Minä kuvittelen nähneeni Andromedan galaksin paljain silmin (no, silmälasit päässä) pari kertaa teini-ikäisenä, mutta ongelma on siinä, että tiesin jo silloin oikein hyvin, miltä sen pitäisi näyttää: olemattoman pieneltä – Kuuta paljon pienemmältä – juuri ja juuri havaittavissa olevalta soikealta sumuläikältä. Paljain silmin näkyy nimittäin vain aivan kirkkain osa galaksin keskustasta, ja sekin vain hyvin juuri ja juuri, hyvällä onnella. Suurin osa niistä miljoonistä tähdistä on liian harvassa ja liian himmeitä näkyäkseen edes yhteisvoimin.

Me elämme perin pimeässä maailmassa.

Viimeiset ihmiset

Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

Paikka

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?


En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.