Kategoria: meni jo

Taannoin toisenlaista

Vuoden 1985 vappua vietin eri tavalla kuin edellisiä. Aattona en riekkunut opiskelijabileissä – tai, tarkkaan ottaen: en ollut järjestämässä opiskelijabileitä muiden riekkumista varten – vaan istuin kotona ja kuuntelin radiota.*

Syitä poikkeavaan käytökseen oli kaksi. Ensinnäkin olin seuraavana aamuna menossa kello puoli kahdeksaksi töihin Suursuon sairaskotiin – tein näihin aikoihin paljon keikkoja kouluttamattomana apuhoitajana – joten ei ollut mahdollisuuksia valvoa ja heilua. Tyydyin siis viettämään rauhaisaa iltaa kotioloissani Itäkeskuksen opiskelijasolukämpässä ja maistelemaan tyylikkäästi äidin lahjoittamaa Dubonnet-jälkiruokaviiniä. Sen pullon kohtaloa olin pohdiskellut vapun alla hyvinkin pitkään: Alkot olivat olleet lakossa, ja mietin että ainaisen rahapulainen opiskelija olisi saattanut tehdä hyvää tiliä laadukkaalla ranskalaisella pimeällä pullolla. Lakko ehti kuitenkin loppua juuri ennen parasta markkinointiaikaa, enkä muutenkaan tiennyt mistä olisin lähtenyt hakemaan kiinnostunutta ostajaa.

Sitä paitsi sinä nimenomaisena vappuna radiossa oli ennenkuulemattomia asioita. Radio City aloitti toimintansa Elmun Lepakkoluolassa vappuaattona kello 18, ja monen muun lailla olin säätänyt radioni 96,2 megahertsin taajuudelle jo puolta tuntia ennen kuunnellakseni kohinaa. Siihen asti radion ei-iskelmien, ei-jazzin ja ei-klassisen tarjonta oli rajoittunut muutamaan viikkotuntiin, jotka nekin putosivat pois aina jos jossakin päin Suomea tapahtui jotakin tärkeämpää, vaikkapa kiekonheiton kuntamestaruuskisat. Nyt radioaalloille tulvi kaikenlaista musiikkia. Radio Citystä saattoi tulla jotakuinkin ihan mitä tahansa.

Ja niin sieltä kyllä tulikin: kun seuraavana päivänä töissä, kahvitunnin aikaan, väänsin taukotilan radion Cityn taajuudelle, juontajien runsas kiroilu aiheutti aikamoista tuhahtelua vanhempien työtoverien puolelta. Mutta silti. Yhtenäiskulttuuri oli tältäkin osalta vähitellen rapistumassa, sikäli kuin sitä oli koskaan ollutkaan.

Toistaiseksi. Puolta vuosikymmentä myöhemmin muutin Korsoon, jonne City kuului perin huonosti, ja vuonna 1990 aloittanut Radiomafia täytti pitkään oikein mainiosti monenlaisemman musiikin kuulemistarpeita. Palatessani Helsingin puolelle vuoden 1998 alussa yritin aloittaa Cityn kuuntelua uudelleen, mutta en kyennyt. Siitä oli tullut, kuten moni väänteli aseman mainoslausetta, ”Stadin ainoa rock-radioasema jolla on vain kymmenen levyä”. Brežneviläinen soittolistasensuuri alkoi nopeasti kuristaa monen muunkin radiokanavan tarjontaa entistäkin ankeammaksi yhtenäiskulttuuriksi, ja pian sen uhriksi joutui myös Radiomafia.

Nykyään radiota tuleekin kuunneltua aika vähän, ja jos kuuntelen kuuntelen Radio Helsinkiä, joka sinnittelee alkuperäisen Cityn henkisenä perillisenä, ainakin toistaiseksi. Välivuosina olen kuitenkin menettänyt taitoni kuunnella radiota töitä tehdessä. Musiikki vielä menisi, ehkä, jotenkuten, mutta radiomainokset ärsyttävät. Ne olivat alkuperäisessä Cityssäkin se hermostuttavin puoli, ja kiusallista kyllä niitä muistaa ärsyttävän hyvin edelleenkin. ”Irti arjesta – Veikon koneessa!” ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!” Minun kohdallani aiheutti erityisen paljon tuhahtelua upouusia ja kymppitonnien hintaisia matkapuhelimia tekopirteästi kaupitellut ”Kohta sinulle voidaan soittaa taskuusi!” Ärsyttävää oli, että 1980-luvun puolivälin matkapuhelimet olivat monikiloisia ja salkunkokoisia klönttejä, joiden akun jännite kesti hyvässä lykyssä parin puhelun verran ennen uuden latauksen tarvetta. En osannut kuvitella, että niin kalliit ja turhat keekoiluvekottimet koskaan yleistyisivät. Itse siirryin kännykkäkauteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun sain sellaisen huomenlahjaksi vasta vihityltä vaimoltani.

1985 oli muutenkin minulle muutosten vuosi. Turhautuminen heikosti eteneviin fysiikan opintoihin oli saanut minut pohtimaan vakavasti alan vaihtoa: menisin ensin pysyvämmin töihin sairaskotiin ja pyrkisin sitten opiskelemaan apuhoitajaksi. Vähän pidempään mietittyäni en kuitenkaan ollut enää varma, jaksaisinko neljääkymmentä vuotta fyysisesti raskasta (mutta henkisesti antoisaa) kolmivuorotyötä. Päädyin sitten vaihtamaan seuraavana syksynä fysiikasta vielä työllistävämpään alaan, teoreettiseen filosofiaan. Saman vuoden syksyllä sattumanvarainen kapakkikohtaaminen puolitutun matematiikanopiskelijan kanssa johti sitten viisivuotiseen avoliittoon. Sen suhteen ja ennen kaikkea sen suhteen katastrofaalisen päättymisen syyllisyyden- ja epäonnistumistunteiden aiheuttamista henkisistä vaikeuksista toipumiseen meni paljon kauemmin.

Mutta vappuna 1985 kaikki se oli vasta edessä.

___
* Ei, en tuota nimenomaista radiolaitetta. Salora 810V:n ostin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin korsolaiselta kirpputorilta ja laitoin toimintakuntoon vaihtamalla putket ja kondensaattorit (sekä myöhemmin myös repaleisen kaiuttimen). Vuonna 1985 soluhuoneessani oli sen ajan tyypillinen solukämppämediakaluste: kohtuullisen laadukkaat stereot puolen metrin korkuisine kaiuttimineen.

Ymmärretäänkö viestimäsi?

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Postmessum

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Jack Bruce 1943–2014


Valitettavasti uutinen näyttäisi olevan totta. Basistipioneeri ja -legenda Jack Bruce on menehtynyt 71-vuotiaana.

Kuten lienen useaan kertaan todennut, minun kiinnostukseni bassonsoittoon lähti siitä kun päädyin – jälkijättöisesti vuonna 1980 – kuulemaan Creamin esikoisalbumia Fresh Cream. Kyseinen 1960-luvun lopun brittiläinen ”superbändi” – itse asiassa ensimmäinen kokoonpano josta tuota termiä käytettiin – oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin muodikasta tai katu-uskottavaa kuunneltavaa, mutta minuun se vetosi: jollakin tavalla kuulin trion vahvasti bluesvoittoisessa, rosoisessa ilmaisussa samaa mitä kuulin punkissa ja uudessa aallossa. Olen vieläkin sitä mieltä. Bruce oli bändin voimahahmo, basisti, pääasiallinen lauluntekijä ja laulusolisti, sillä kitaristi Eric Clapton alkoi siihen aikaan vasta löytää itseään laulajana ja biisinikkarina.

Olisin halunnut linkittää tähän postaukseen videon Brucen viimevuotisen Silver Rails -levyn päätösraidasta ”No Surrender”, mutta siitä ei näytä videota löytyvän. Saatte tyytyä toisen edesmenneen bluesrock-legendan Rory Gallagherin kanssa soitettuun mainioon tulkintaan Cream-klassikosta ”Politician”.

J.B. & T.T.

Minulla on ollut montakin syytä istua jo pari talvea ranskantunneilla. Ranskantaidosta olisi hyötyä englanninkielisen kirjallisuuden suomentajalle. Sitten on tietysti Mali, tai oikeastaan koko läntinen ja pohjoinen Afrikka, jossa ranska toimii monia kieliä puhuvien ihmisten yhteisenä kielenä. Mainio paikka on myös Välimeren rannikon Antibes, viehättävä pikkukaupunki, jossa on vietetty jokunen mukava loma – tosin edellisestä kerrasta on jo aikaa eikä seuraavaa ole tiedossa. Kuten S. totesi, hyvä lisäsyy olisi saada selvää, mitä Jacques Brelin lauluissa alunperin oikein kerrotaan.

Breliä on tehty maailman sivu kyllä suomeksikin, tosin toisinaan ikään kuin välikielen kautta: ehkä ilmeisimpänä esimerkkinä Arto Sotavalta epäilemättä levytti ”Päivät kuin unta vaan” -hittinsä enemmänkin Terry Jacksin ”Seasons in the Sunin” kuin Brelin alkuperäisen ”Le Moribondin” innoittamana. Itse asiassa minäkään en ollut tajunnut hienon laulun alkuperää ennen kuin kuulin sen tänä iltana Timo Tuomisen paljon räväkämpänä – ja luullakseni alkuperäiselle uskollisempana –  ja ilkeämpänä suomennoksena.

Tuominen on esittänyt pääosin itse suomentamiaan Brelin lauluja jo hyvän aikaa, viimeksi Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tämänkertainen putki päättyi tämäniltaiseen esitykseen samaisen talon Suurella näyttämöllä. Paikanvaihdoksessa on puolensa ja puolensa: toisaalta vahvasti tekstipainotteiset, rosoiset laulut toimivat epäilemättä paremmin intiimimmässä tilassa, lasillisen ääressä, kuin isossa, kaikuvassa salissa, jossa sanoituksista oli välillä vähän vaikeaa saada selvää. Toisaalta Brelin ilkeilevän humoristisissa tarinoissa on paljon kabareen ja music hallin henkeä, joten perinteikäs ja vanhanaikaisen näköinen sali sopii oikeastaan aika hyvin. Ison lavan näyttämötekniikkaa käytettiin myös vallan taitavasti – hienovaraisesti, hillitysti ja tyylikkäästi. Tuominen pystyi myös ottamaan näyttämön hyvin haltuunsa niin ettei tila tuntunut lainkaan niin tyhjältä kuin se oikeasti oli.

Minä en ole koskaan ollut mikään suunnaton ns. teatterilaulun ystävä. Tarkoitan sellaista ylikorostetun emotionaalista ja räiskähtelevää laulamista, joka kovin usein syö musiikista hienovaraisuuksia ja sävyjä enemmän kuin lisää niitä. Brelin musiikissa tällainen esitystapa kuitenkin toimii mainiosti – laulut on siihen oikeastaan tarkoitettu. Ilmeisestä flunssaisuudestaan huolimatta Tuominen pystyi vetämään kaksi noin tunnin settiä ja pari pitkää encorea kunnon kokovartalotyylillä ja laulujen tarinoita tulkiten. Tukena oli Tomi Rikkolan, Tuomo Kuuren, Juha Mennan ja Marko Roinisen erinomainen kvartetti, joka osasi kuunnella solistiaan ja antaa hänelle kaiken tarvittavan tilan.

Setti vältteli – ”Le Moribondia” lukuun ottamatta – kaikkein ilmeisimpiä Brelin lauluja aina encoreisiin asti, jolloin kuultiin jo ”Amsterdamkin”. ”Ne me quitte pas” ja (yksi lemppareistani) ”Au suivant” jäivät kuitenkin puuttumaan. Ei makeaa mahan täydeltä sentään. Mainion illan muistoksi matkaan lähti levyllinen Tuomisen Brel-tulkintoja. Ja lisämotivaatiota ranskanläksyjen tekemiseen.

Taidetta kotiluoliin

Vallitsi pitkään käsitys, että ihmiskunnan esihistoriassa tapahtui nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten jonkinlainen älyllinen nytkähdys. Tämä nytkähdys teki meistä sitä mitä me olemme – sai meidät puhumaan, ajattelemaan abstrakteja ja tekemään taidetta. Pohtimaan muutakin kuin mistä löytää seuraava ateria tai miten välttyä muiden metsästäjien kitaan joutuminen. Vallitsi pitkään myös käsitys, että tämä älyllinen nytkähdys tapahtui Euroopassa tai ainakin Lähi-Idässä, niillä alueilla missä ns. nykyihminen kohtasi serkkunsa Homo neanderthalisin. Käsitys oli ymmärrettävä: näiltä alueilta tunnettiin ehdottomasti suurin määrä esimerkiksi luolamaalauksia ja, kaiken lisäksi, hienoimmat koskaan tavatut luolamaalaukset. Pitkään uskottiin myös, että abstrakti ilmaisu on nykyihmisen ”keksintö”, etteivät neandertalilaisserkkumme olisi moiseen pystyneet – ei heidän uskottu osanneen edes puhua.

Käsityksiä on jouduttu viime vuosikymmeninä kuitenkin rukkaamaan. Mitään yksittäistä älyllistä nytkähdystä tai geneettistä mutaatiota ei ole tapahtunut, ja jos onkin, se on tapahtunut Afrikassa paljon aikaisemmin ja luultavasti muutos on ollut hyvin vähittäinen. Euroopan korostuminen löytöaineistoissa on johtunut kahdesta asiasta: viileähkönä alueena tämä Aasian luoteinen niemimaa on ollut otollinen maalausten, esineiden ja myös luulöytöjen säilymiselle. Sitä paitsi Eurooppaa on tutkittu paleontologian ja arkeologian kannalta paremmin kuin mikään muu maanosa. Huolellisen tutkimustyön leviäminen muillekin mantereille rapisuttaa pala palalta eurooppakeskeistä omahyväisyyttä tässäkin asiassa.

Tätä todistaa sekin, että Leang Timpusengin luolasta Indonesian Sulawesin saarelta löytynyt luolamaalaus – sellainen samanlainen maalia puhaltamalla tehty kämmenenkuva jonka mukaelman tein Nedujen kanteen – on osoittautunut eurooppalaisia vastineitaan vanhemmaksi. Ennätyskuvan iäksi on mitattu sen päälle kertynyttä kalsiittia tutkimalla peräti noin 39 900 vuotta. Kämmenkuvan vieressä on nelisentuhatta vuotta nuorempi kuva, jonka arvellaan esittävän babirusaa eli hirvisikaa. (Nature-lehdessä julkaistu kuva kalliopiirroksista linkkien takana.)

Neandertalilaisten genomia puolestaan tutkittaessa heiltä on löytynyt samankaltainen Foxp2-”puhegeeni” kuin nykyihmisiltä (kuten tässäkin blogissa on toistuvasti todettu): kurkun rakenne on toisenlainen, joten äännevalikoima on ehkä ollut toisenlainen, mutta luultavasti nedut puhuivat. Nyttemmin on löytynyt myös ilmeisen harkittua abstraktia kalliopiirrosilmaisua, jonka ikänsä puolesta täytyy olla neandertalilaisten tekosia.

Mitä luoliin tulee, vietimme pari viikkoa sitten mukavan puolipäiväisen Li-joen risteilyllä Guilinin lähellä Guanxin maakunnassa. Seutu tunnetaan sokeritoppamaisista karstikukkuloistaan ja -vuoristaan, joita tuli ihmeteltyä ja ihailtua. Jyrkkien rantatörmien kyljistä silmä (ja kamera!) poimi myös lukuisia luolien suuaukkoja, hyvän matkaa tulvavesirajojen yläpuolella. Alue on kuuluisa niistäkin: tippukiviä piisaa. Luolista on myös löytynyt kaikenlaisia jälkiä seudun muinaisista asukeista jopa kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa (joskaan ilmeisesti ei kalliomaalauksia). Seutu vaikutti sen verran mukavalta että sinne palaisi mielellään toistekin. Ehkä silloin ennättää tutustumaan myös luoliin.

Tällaiset paikat pistävät aina kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Ikään kuin en olisi ollut jo ennestäänkin ammattikiinnostunut paleoliittisen kauden ihmisten olemisista ja tekemisistä.*

___
* Jokunen vuosi sitten osallistuin Finnconissa paleofiktiota käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa esitin ikään kuin itselleni ääneen kysymyksen ”Pitäisikö minun kirjoittaa paleofiktiota?”. En vastannut siihen silloin (eivätkä muutkaan panelistit) enkä ole sitovia päätöksiä sittemminkään tehnyt, mutta… ehkä, joskus. Kenties. Jos syntyy sellainen tarinanitu, joka olisi mielekästä sijoittaa paleoliittiselle kivikaudelle.

2 iltaa, 2 konserttia, 2 kaupunkia

New Orleans, New York. Katrina ja Sandy. Kiinnostavaa kyllä, kahden peräkkäisen illan konsertit liittyivät kahteen myrskyvaurioita – pahempia tai lievempiä – viime vuosina kärsineeseen yhdysvaltalaiskaupunkiin.

Huvilateltta Goes Tremé oli jossakin mielessä ihan osuva otsikko sunnuntai-illan kattaukselle: musiikki oli louisianalaista, saman tyylistä mitä mainiossa Tremé-televisiosarjassa kuultiin, mutta toisaalta lavalla ei nähty juurikaan itse sarjassa esiintynyttä väkeä. Mutta toisaalta: parin vuoden takaisen reissun puolentoista vuorokauden New Orleans -kokemuksen jäljiltä voisi kyllä väittää, että juuri tämänoloista musiikkia voisi hyvinkin päästä kuulemaan, kun vaeltaisi muutaman korttelin verran Bourbon Streetiä kaupungin ranskalaiskorttelissa ja poikkeasti kapakkaan tai pariin.

(Huvilateltassa tosin oli aika paljon vähemmän kännikkäitä.)

Cedric Watsonin ja Dirk Powellin viisihenkinen yhtye antoi ensin tunnin kattauksen juurevaa cajunia ja zydecoa. Tekijämiesten käsissä Louisianan maaseudun enimmäkseen (alunperin) ranskankielisen kreoliväestön perinnetanssimusa kulki komeasti. Haitarit ja viulut vinkuivat, ja teinihiphopparin näköinen nuori neiti (jonka nimeä en pikagooglauksella onnistunut löytämään) rapsutteli pyykkilaudasta napakkaa komppia. Tuli mieleen paljon, paljon mukavia muistoja Queen Idan 1980-luvun Tavastian-keikoilta, jotka olivat minulle ja monelle muulle peruskurssi tällaiseen meininkiin.

Siinä missä Cedric Watson nähdiin Tremén ykköskaudella, Huvila-illan toisen yhtyeen laulajaa John Bouttéa kuultiin kaikkina kausina sarjan tunnussävelmän laulajana. Tällä kertaa Bouttélla oli mukanaan klarinetistin, kontrabasistin ja kitaristin trio. Musiikki nojasi New Orleansin perinteen jazzimpaan laitaan – sovitusten puolesta. Sävellysmateriaali oli enimmäkseen tuoreempaa. Mukana oli bluesia, Annie Lennoxia, soulia ja kertakaikkisen komea versio Leonard Cohenin ”Hallelujahista” – tosin pikemminkin Jeff Buckleyn coverversion hengessä.

Säestävä trio oli erinomainen ja taivutteli laulun kuin laulun mukavasti nykivään neworleansilaisrytmiikkaan, mutta Boutté vei kyllä laulajana koko show’n. Hänellä on vanhan polven soulmiehen ote, asenne ja hyvin samcookemainen ääni, joka toimi erinomaisesti tässä musiikissa ja tässä kontekstissa.

Keikan lopuksi Watsonin ja Powellin bändi palasi lavalle ja molemmat ryhmät vetivät kimpassa Tremén tunnusmelodian. Hieno ilta, mutta olisin kyllä kaivannut mukaan enemmän sellaista vähän uudempaa ja funkympaa New Orleans -meinikiä. Sellaista mitä vaikkapa Neville Brothers tai Dr. John ovat viime vuosina tehneet. Se oli kuitenkin televisiosarjankin oleellista pohjavirettä.

* * *

Maanantai-illaksi sali vaihtui Huvilateltasta Musiikkitalon suureen saliin, ja selkänojattomilla vaneripenkeillä monta iltaa kärsinyt kroppa nautti hyvin muotoilluista, pehmustetuista istuimista. Tällä kertaa salin ylikaikuisa akustiikkakaan ei häirinnyt: istumapaikka oli lähempänä lavaa kuin viimekesäisellä Patti Smithin keikalla, ja toisaalta tämän illan musiikki sopi paremmin salin ominaisuuksiin.

Laurie Anderson tuli nähtyä Huvilateltassa vuonna 2009, silloin Serth Calhounin ja Lou Reedin säestämänä. Nyt hänen, eh, bändinään oli Kronos-kvartetti, jonka tulin nähneeksi Espoon April Jazzissa joskus 1990-luvulla. Andersonin ja (tämän illan yleisön joukosta bongatun) Kimmo Pohjoisen kanssa tekemiensä projektien ohella (hah!) Kronos tunnetaan ennakkoluulottomana jousikvartettina, joka on aukaissut klasaripuolen(kin) yleisön korvia monelle musiikkityylille, ilmaisutavalle ja säveltäjälle, joista kuulijat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan tykkäävänsä.

Laurie Andersonin Landfall on monessakin mielessä hyvin laurieandersonmainen teos. Siinä yhdityy visuaalinen puoli, kiinnostus kieleen ja kirjoitusjärjestelmiin, maalailevat äänimaisemat, puhelaulu, muokattu ääni, syntetisoijat, sähköviulu ja elektroniset rytmit. Tällä kertaa lisäaineksena oli siis jousikvartetti.

Landfallin tarina alkaa ja päättyy Sandy-myrskyyn New Yorkissa, mutta välillä se poikkeilee suuntaan jos toiseenkin. Veden, tuulen ja tulvivien kellareiden lisäksi puolentoista tunnin aikana ehditään pohdiskella muun muassa sukupuuuttoon kuolleiden eläinlajien määrää – lähestulkoon esitelmän verran. Musiikki vaihtelee hitaasta leijumisesta kulmikkaaseen biittiin. Kronoksen nelikko pääsee ottamaan soittimistaan irti melkoisen valikoiman soundeja, säveliä ja hälyääniä, joita Anderson itse täydensi sähköviululla ja syntetisoijalla. Joissakin kohdissa teos tuntui etenevän kovin hitaasti, mutta kyllä kokonaisuus toimi. Useampia kuuntelukertoja se kyllä vaatisi. Tämä yksi kerta jätti mieleen paljon tarkempaa perehtymistä vaativia asioita.

Uutta musiikkia (minulle)

Olen moneen kertaan todennut, että musiikkifestivaalien paras puoli on, että siellä voi päätyä katsomaan ja kuulemaan musiikkia, josta ei ole koskaan arvannut edes kuvitella diggailevansa. Tällä menetelmällä on tullut löydettyä huikeita helmiä: Tinariwen ja Junoon Roskildessa, Vusi Mahlasela Maailma kylässässä ja viimeksi Hopeajärvi Naamoissa.

Vaikka Helsingin juhlaviikot ei olekaan festivaali tässä mielessä – se on sarjauseiden viikkojen aikana järjestettäviä konsertteja ja muita tapahtumia, joihin kuhunkin pitää ostaa oma lippu – se tarjosi minulle eilen illalla tällaisen uutuudenlumokokemuksen.

Azam Alin & Niyazin konserttiin oli tullut kauan sitten keväällä hankittua liput sellaisella kevyen huolettomalla ”iranilaista musiikkia, toi voisi olla kiinnostavaa” -pohjalla eikä artistin tekemisiä tai levyttämisiä ollut sittemminkään tullut tutkailtua. Ennen keikkaa lavalla odottelevat lyömä- ja kielisoittimet antoivat odotella jotakin kiinnostavaa, toisaalta lavalla yhtä lailla odottelevat kolme läppäriä vaikuttivat epäilyttäviltä: vaikka itsekin teen musiikkia nykyään varsin tietokoneavusteisesti ja käytän sekvensserillä rakennettuja rytmejä, en ole koskaan oikein saanut makua konserttitilanteessa sekvenssereiltä soitettuun ”puolikuolleeseen” musiikkiin.

Huoli oli kuitenkin turha. Kappaleiden perusrytmiikkaa tuli jonkin verran ”koneilta”, mutta ns. oikeat soittimet olivat yhtä kaikki pääosassa. Sekvenssitkin oli rakennettu niin huolella ja joustaviksi, että niitä soittava ja käsittelevä kosketinsoittaja Gabriel Ethier pystyi reagoimaan muiden soittoon – ja päinvastoin: setissä oli instrumentaali, jonka Ethier oli kuulemma säveltänyt samana päivänä: ”Mulla on uusi biisi, voitaiskos soittaa tää illalla?”

Niyazin musiikki on – kuten paras musiikki usein – perinteen kädenojennus globaalille modernille. Iranilaiset melodiat ja kielisoittimet paiskasivat reilusti ja tasaveroisina kättä enimmäkseen afrikkalaisille lyömäsoittimille (joita soitti loistava Habib Meftah Boushehri) sekä japanilaiselle elektroniikalle. Paketin täydensi vielä kertakaikkisen komeaääninen ja näyttävä laulaja Azam Ali. Ei ihme, ettei väkeä juuri tarvinnut houkutella tanssimaan, ja istumaan jääneetkin saivat groovea, melodiaa ja harmoniaa koko rahan edestä.

Azam Ali ei kauhean mielellään esitä välispiikkejä – niin hän sanoi pitkässä välispiikissä, jossa hän selitti meidän tietämättömien ja sivistymättömien iloksi yhtyeensä taustoja: nykyään Kanadassa toimiva viisikko koostuu yhdestä turkkilaisesta, yhdestä kanadalaisesta ja kolmesta Iranin islamilaista vallankumousta paenneesta, jotka eivät ole koskaan saaneet esiintyä kotimaassaan, vaikka heidän musiikkinsa onkin yhä edelleen väkevästi iranilaista. Tämän pienoispuheen jälkeen musiikki soljui laulusta toiseen luontevana, orgaanisena, elävänä. Tällä kertaa yhtye oli päästetty aloittamaan sen verran ajoissa, että hyvänmittaisen setin jälkeen ehdittiin kuulla vielä yksi encorekin.

Ennen Niyazia esiintyneiden Wimme Saaren ja Tapani Rinteen musiikki oli hieman tutumpaa, mutta kaksikon yhteisesityksiä en muista tätä ennen kuulleeni. Rinteen tavassa käytellä bassoklarinettia ja efektilaitteita oli vähän samaa asennetta ja idaa mitä itse olen kokeillut omien lausunta- ja laulantaesitysteni kanssa baritonikitaralla ja dobrolla. Saaren joikaus toimi erinomaisena parina näille elektroakustisille äänimaisemille.

Hmmm. Illan molemmat esitykset tarjosivat ajattelun aihetta, innoitusta ja ideoita myös omille tekemisilleni. Siinäkin suhteessa tavattoman antoisa ilta.