Kategoria: meni jo

#myfirstsevenjobs

Facebookissa kiertää meemi, jossa haastetaan kertomaan seitsemästä ensimmäisestä työpaikasta. Koska siellä puolella on tylsähköä lukea pitkiä tekstejä, muistelen täällä perinteisemmän median puolella.

(En ole ihan varma täsmällisestä aikajärjestyksestä, mutta suurinpiirtein näin.)

I – Valokuvamalli. 1960-luvun lopulla, häthätää kouluikäisenä minut, serkkuni Keijo (vasemmalla) ja sisareni Tuija (oikealla) kuljetettiin kauas Helsingin keskustaan suureen asuntoon, jossa ei ollut muuta kuin hirveä määrä hienoja leluja, joilla saimme leikkiä muutamia tunteja mahdollisimman kuvauksellisesti. Kuvia julkaistiin sittemmin äitini kirjoittaman ”Lapsen työkalut” -nimisen jutun yhteydessä lehdessä, jonka nimi on minulle muistutettu mieleen jokunen vuosi sitten mutta jonka olen unohtanut jälleen. Kauppa ja koti? Kuvaajaa en tiedä, mutta hän ei ollut äitini, vaikka hienot 6 × 6 -fimikoon negatiivit löytyivätkin hänen kaoottisesta valokuva-arkistostaan.
En muista, mitä saimme kuvauskeikasta palkkioksi. Valitettavasti emme mitään niistä hienoista leluista, joilla olimme saaneet hetken leikkiä.

II – Viihdetaiteilija. minun ja Tuijan spontaani laulu- ja tanssiesitys lomamatkalla San Marinossa kesällä 1968 sai jonkun ilahtuneen kanssaturistin muistaakseni antamaan meille karkki- tai jäätelörahaa.

III – Kirjallisuuskriitikko. Arvostelin kymmenvuotiaana (muistaakseni) Kauppa ja koti -lehteen Nils-Olof Franzénin nuorisodekkarin Agaton Sax yllättää. Leike lienee jossakin ullakolla tallessa, muistaakseni arvio alkoi suurinpiirtein ”Tässä kirjassa on sekä hauskoja että jännittäviä tapahtumia”.
Tämä oli ensimmäinen ”virallinen” työsuoritukseni, josta maksoin jopa veroa, ja jonka jälkeen sain monta vuotta kirjoittaa minulle lähetettyyn veroilmoituskaavakkeeseen tekstin ”Ei tuloja vuonna 197x”.

IV – Logistikko. Enoni rakensi 1970-luvun alussa saunamökkiä vaimonsa suvun perintötilalle silloiseen Heinolan maalaiskuntaan. Minut palkattiin kärräämään hiekkaa läheisestä rinteestä perustusten valua varten. Koska vanhan maalaistalon tontille ei mennyt tietä, kinttupolku vain, työmetodi oli monivaiheinen: Ensin minä lapioin hiekan säkkeihin, jotka sitten kuljetettiin lähimpään rantaan, parinsadan metrin päähän, kottikärryillä. Siitä eno kävi noutamassa säkit saunamökin rantaan veneellä. Sain pienen palkkion jokaisesta täyttämästäni säkistä.
Aikalaistodistajien mukaan olin perin laiska työntekijä: oli paljon hauskempaa istua vanhassa mökissä tai pihamaalla lukemassa sieltä löytyneitä Valittujen palojen* vuosikertoja kuin kärrätä hiekkaa. Sattui olemaan vielä kuumanpuoleinen kesä. Valutalkoopäivänä tontille saapui kuitenkin historian ensimmäinen moottoriajoneuvo, peräkärryllinen traktori, ja toi mukanaan kertakuormalla enemmän hiekkaa kuin olisin ahkeranakaan saanut raijattua edeltävän viikon metodilla.

V – Sarjakuvakirjallisuuden suomentaja. Toimittajaäitini työnantaja Lehtimiehet Oy julkaisi 1970-luvulla jonkin aikaa Punasulka-sarjakuva-albumeja, samoihin aikoihin kun kyseisen sarjan strippejä ilmestyi myös Hesarissa. Muodollinen suomentaja oli äitini, mutta käytännössä suuren osan työstä tein minä hänen valvovan kustannustoimittajasilmänsä alla, vähän viikkorahaa isompaa korvausta vastaan.
En tiedä, miten Punasulkaan suhtauduttaisiin nykyään. Tavallaanhan se on melkoisen rasistista intiaanien tarkastelemista valkoisen miehen silmälasien läpi, mutta toisaalta… sarjalla on niin vähän tekemistä minkään todellisen amerikkalaisen alkuperäiskulttuurin kanssa, että ainakaan ”kulttuurillisesta omimisesta” syyttäminen on mahdotonta.
Jos jollekulle sattuu kohdalle näitä 1970-luvun albumeja, olen kiinnostunut, koska itselläni ei ole tallessa ainoatakaan.

VI – Jippojen pakkaaja. Muistaako kukaan Jippo-lehteä? Pitkälti ranskankielisestä alkuteoksesta käännetyn julkaisun mukana tuli (alkuvuosina) jokin koottava vimpain, ja lehdessä oli sitten juttuja, jotka liittyivät ko. vimpaimeen. Parhaimmillaan vimpaimet olivat jopa populaaritieteellisesti kiinnostavia (kuten tuulimittari), toisinaan taas vain hassuja (kuten kapine, jolla sai puristettua keitetyt munat kuutionmuotoisiksi). Ensimmäisen Jipon (elokuussa 1977) vimpain oli ”huimapyörä”, joka koostui muovisesta, muutaman sentin halkaisijaisesta muovipyörästä, kahdesta nupinaulasta, magneetista ja pitkän, kapean V-kirjaimen muotoon taivutetusta rautalangasta. Magneetti meni pyörän napaan, nupinaulat sen molemmille puolille akseliksi niin, että pyörä pysyi langan haarojen välissä magneettikentän ansiosta – myöskin silloin, kun nupinaula-akseli oli langan alapuolella. Vaikea selittää, mutta vinkeä vekotin kaikessa yksinkertaisuudessaan, ainakin siihen asti kunnes siihen kyllästyi (puolen tunnin leikkimisen jälkeen).
Pakkasin näitä Jippoja Lehtimiesten konttorilla Annan- ja Eerikinkatujen kulmassa parisen päivää kolmen–neljän muun nuoren kanssa. Ehkäpä tämä historiallinen aarre on juuri minun pakkaamani? Kuka tietää, ainakaan mahdollisia sormenjälkiä tutkimatta.

VII – Matkailutoimittaja. Vain päivää ennen Jippo-pakkaushomman alkamista olin palannut Meriliiton järjestämältä kuusipäiväiseltä nuorisopurjehdukselta Puolasta vuokratulla Zew Morza -nimisellä kaksimastoisella kahvelikuunarilla. Kirjoitin reissusta jutun, joka ilmestyi minun ottamine valokuvineen Tekniikan maailmassa† kuukautta myöhemmin nimellä ”Kuusi päivää keulanpuolella”. (Kirjallisuuden ystävät tietenkin tunnistavat viitteen.)
Tämä oli ensimmäinen duuni josta sain ns. kohtuullisen korvauksen. Seuraavina vuosina kirjoitin muutaman muunkin matkailujutun eri lehtiin. Muutama juttu minulta jopa tilattiin etukäteen: asiaan tietysti vaikutti, että molemmat vanhempani olivat tunnetuja toimittajia, piirit pieniä ja senttaamiani juttuja ostaneet päätoimittajat parhaimmillaan lähes perhetuttuja. Säännönmukaisesti käytiin suunnilleen seuraava keskustelu:
Päätoimittaja: – Aioks säkin ruveta isona toimittajaksi?
Minä: – En.
Päätoimittaja: – Järkevä poika.
Niinpä yksi elämäni surkeimpia ajanjaksoja olikin, kun 1990-luvulla, saatuani vihdoinkin edes jotakin osapäivätyötä pitkän työttömyysjakson jälkeen, tajusin että minusta oli tullut toimittaja. Sitä aikaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, valitettavasti (koska sen jälkeen olin taas työtön, tosin ansiosidonnaisella) ja onneksi (koska en todellakaan viihtynyt hommassa ja olin siinä jotakuinkin kehno). Rumba-juttuja kyllä kirjoittelin kymmenkunta vuotta, mutta se lehti maksoi niin huonosti että sinne kirjoittelua voi pitää korkeintaan harrastuksena.

Ensimmäinen ”oikea” kesätyöpaikkani oli huoltomiehen apulaisena Kontulan Huollossa kesällä 1978. Mutta se on numero kahdeksan, joten ei siitä sen enempää.

___
* Tämä oli muuten erinomaista varhaiskasvatusta mediakriittisyyteen: kasapäin Valittuja paloja lukemalla alkoi niinkin nuorena huomata, että lehden jutuissa, aihevalinnoissa ja painotuksissa oli tiettyjä… tendenssejä.
† Siihen aikaan Teknarissa oli juttuja muistakin asioista kuin autoista.

 

Kaksi miestä yksin

Joskusmuinoin 1980-luvun alussa Helsingissä oli niin vähän klubikeikkapaikkoja – ja ylipäänsä klubikeikkoja – että tuntui että juoksin tuon tuostakin Tavastialla. Nykyään erinomaisia saleja on lukuisia ja keikkoja kasapäin, mutta yhä vieläkin tunnen huonoa omaatuntoa siitä että käyn Tavastialla niin harvoin. Kuuluu ikään kuin kunnon kansalaisen velvollisuuksiin tsekkailla tuoretta elävää musiikkia… no, vaikkapa edes parin viikon välein.

Tämänkertaisen Tavastia-tauon päätti kahden kitaraa ja pianoa soittavan laulaja/lauluntekijä-sooloartistin ilta.

Mikko Joensuun musiikkia en muista aikaisemmin kuulleeni. Ensivaikutelmaksi jäi jossain määrin sisäänpäin kääntynyt artisti esittämässä hyvin sisäänpäin kääntyneitä, mietteliäitä lauluja, jotka saattaisivat tietyssä mielentilassa kuulostaa hyvinkin täydellisiltä hetken tavoittajilta, mutta jotka heinäkuun lopun hikisessä klubiympäristössä jäivät soimaan vähän pinnallisena ja särmättömänä taustahyminänä kuulijan harhaileville ajatuksille. Minulla on sitäpaitsi, 1980-luvun alkupuolen jäljiltä, edelleenkin paha tapa antaa miinuspisteitä suomalaisille artisteille, jotka esittävät suomalaiselle yleisölle musiikkiaan englanniksi, koska tällöin hukataan yksi oleellinen kommunikaation taso. Toisaalta Joensuun keikan loppupuolen nähnyt (minua paljon kaksikielisempi) ystävä tykkäsi kuulemastaan hyvinkin paljon.

Illan tähti oli kuitenkin kiistämättä Euroopan laajuisen soolokiertueensa viimeisellä keikalla ollut Rufus Wainwright. Vaikka hänenkään musiikkinsa ei ole erityisen kertosäepitoista, tarttuvaa tai aina edes aivan helppoa omaksuttavaa – ehkäpä jonkinlaisena kapinana Wainwrightien ja McGarriglejen kantri- ja folkpitoisia sukurasitteita kohtaan – hänessä on kuitenkin aikamoinen annos rutinoitunutta showmiestä silloinkin, kun laulut soljuivat toisiinsa ilman välispiikkejä (joita niitäkin kuultiin koko lailla monta). Erityisesti kitaristina Wainwright on sitä paitsi varsin vahvaotteinen komppaaja, joten soitto rullasi leijumisen sijaan.

Wainwright on monipuolinen musiikintekijä, ja hänen diskografiassaan on lauluista koostuvien levytystenen ohella kaksi oopperaa ja, tuoreimpana albumillinen sävellettyjä Shakespearen sonetteja, joista eilen kuultiin kaksi. Pitkän encoren osana kuultiin myös hänen ehkä tunnetuin levytyksensä, coverversio (hänen tyttärensä äidinisän) Leonard Cohenin ”Hallelujahista”: ”Toivottavasti saan laulaa tätä presidentinvaalien tuloksen selvittyä!” Laulu poikkesi melkoisesti Wainwrightin omien sävellysten tunnelmista ja rakenteista, mutta en minä valita. Hieno lauluhan se on.

Paikka vailla itää ja länttä

Luin lapsena ja varhaisnuorena paljon löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Vaikutteille alttiiseen mieleen vetosi ajatus tuntemattomille seudulle tunkeutumisesta, kamppailusta luonnonvoimia, uupumusta, aliravitsemusta, sairauksia ja omia heikkouksia vastaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut itse koetella henkistä ja fyysistä kuntoisuuttani äärioloissa: siinä iässä ihminen pitää täysin itsestään selvänä, että pärjäisi hyvin missä tahansa, ja itsestään selvänä myös, että jonakin päivänä itse on mukana – tai johtamassa – jossakin yhtä legendaarisessa hankkeessa. Paha vain, että jo 1960-luvulla suurin osa Maapallon paikoista alkoi olla jo käyty ja koluttu – lukuun ottamatta tietenkin kaikkea sitä Maapalloa, joka on vähintään kilometrin–parin paksuisen merivesikerroksen alla (eli suurin osa Maapallon pintaa) – mutta toisaalta avaruus näytti olevan aukeamassa urheille seikkailijoille aivan lähivuosina.

Myöhemmin, lukeneempana ja sivistyneempänä, olen tajunnut että iso osa ns. ”löytöretkistä” oli ensisijaisesti sadismiin asti väkivaltaisia ryöstö- ja orjuutusretkiä, ja mahdollinen tiedonhankinta ja tutkimustyö olivat korkeintaan pikku sivubonari. Maapallolla on kuitenkin yksi alue, jonne tehdyt tutkimusmatkat eivät ole koskaan olleet pois keneltäkään seudulla jo asuvalta, koska siellä ei ole koskaan asunut ketään ihmistä: Etelämanner, Antarktis. Seitsemännen maanosan tutkimus tuntui ikään kuin puhtaammalta ja tieteellisemmältä: alueelle oli ylipäänsä päästy vasta siinä vaiheessa kun silmitön vahvimman oikeudella ryöstäminen ei ollut eurooppalaisessa kulttuurissa enää niin ihailtua kuin Kolumbuksen, Magalhãesin ja Draken aikoina. Kaikkein kuuluisimpiin tutkimusretkiin liittyi sitä paitsi niin paljon seikkailuromantiikkaa ja tragediaa: Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin retkikuntien ”kilpajuoksu” Etelänavalle, joka jälkimmäisten osalta päättyi hirveään, mutta hyvin dokumentoituun ja inhimillisessä sankaruudessaan yhtä kaikki romanttisen innoittavaan tragediaan.

Kari Herbertin ja Huw Lewis-Jonesin kirja Etelänapaa etsimässä (suom. Petri Kaipainen) antoi tilaisuuden piipahtaa uudelleen löytöretkien nostalgisessa maailmassa. Alkuteos on julkaistu Amundsenin ja Scottin tutkimusmatkojen satavuotisjuhlavuonna, mutta ilahduttavasti se antaa runsaasti tilaa myös muille merkittäville Etelämantereen tutkijoille James Cookin, Jules Dumond d’Urvillen ja James Clark Rossin ajoista aina moderniin napatutkimukseen asti. Erityisen runsaasti tilaa saa Scottin entinen retkikuntatoveri Ernest Shackleton, jota Scott ilmeisesti itse piti pahimpana kilpailijanaan, ennen kuin Amundsen sähkötti hänelle ja ilmoitti muuttaneensa suunnitelmiaan kesken laivamatkaa: hän ei ollutkaan lähdössä Pohjoiselle jäämerelle, kuten oli aikaisemmin suunnitellut, vaan aikoi päästä ensimmäisenä Etelänavalle.

Scottilla, Shackletonilla ja Amundsenilla oli monessa mielessä yhtä hyvät mahdollisuudet päästä navalle: kaikilla oli kokemusta aikaisemmilta Etelämantereen retkiltä, ja Shackleton oli vuonna 1909 päässyt vain 156 kilometrin päähän navasta, ennen kuin hän katsoi parhaaksi kääntyä paluumatkalle pohjoiseen. Tämä oli jatkossakin Shackletonille tyypillistä: hän onnistui huolehtimaan, että hänen johtamiensa retkikuntien jäsenet selvisivät hengissä kaikkein pahimmistakin kriiseistä. Niitä hänen tapauksessaan nimittäin piisasi: hän menetti tilaisuuden päästä ensimmäisenä navalle, mutta varusti pari vuotta myöhemmin retkikunnan kulkemaan Antarktiksen halki navan kautta. Tämä hanke epäonnistui, kun retkikunnan laiva Endurance murskaantui ahtojäiden paineessa ja Shackleton joutui muutaman miehensä kanssa purjehtimaan laivaveneellä lähes tuhannen kilometrin matkan Etelä-Georgian saarelle maailman myrskyisimmän meren halki voidakseen saada apua Antarktiksen puolelle jääneille tovereilleen. Kaikki saatiin pelastettua, ja Shackletonista tuli etenkin kotimaassaan Scottin ja Amundsenin veroinen sankari, ihan aiheesta.

Kirja valottaa myös retkikuntien työskentelyprosessia: kilpailuasetelmasta huolimatta Scottin ja Amundsenin retkikunnat eivät suinkaan rynnistäneet kohti napaa heti kun saivat jalkansa Antarktiksen kamaralle. Ei, molempien laivat saapuivat mantereelle jo vuoden 1911 alussa, Antarktiksen loppusyksyn aikana, ja miehistöt viettivät jäätävän talven eteläisen napapiirin myrskyjen, nelikymmenasteisten pakkasten ja pimeiden, auringottomien päivien keskellä.

(Retkikunnat itse asiassa kohtasivat toisensa etäältä molempien hakeutuessa syksyllä sopiviin lähtöpaikkoihin Rossin jäähyllyn lähistöllä.)

Jo aikaisemmat retkikunnat olivat kokeneet loputtoman yön musertavan fyysisen henkisen vaikutuksen miehiin, joilla ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin viettää kaikki aikansa pienissä, häthätää kyhätyissä majoissa syömässä säilykeruokaa, koska ulkopuolen pimeydessä riehuvat talvimyrskyt tekevät ulosmenemisestä hengenvaarallista hulluutta. Scottin ja Amundsenin aikaan retkikunnat osasivat jo varautua siihen, että Etelämantereella joudutaan ehkä olemaan parikin vuotta: kesän tulo ei välttämättä tarkoita sitä että laivalle – jos se ei ole jo tuhoutunut – löytyisi jäävuorten ja myrskyjen välistä minkäänlaista väylää kohti lauhkeampia vesiä.

Sekä Scott että Amundsen olivat täydentäneet omia naparetkikokemuksiaan Fridtjof Nansenin kaltaisten muiden pohjoisen ja etelän jäätiköillä liikkuneiden veteraanien neuvoilla ja kokemuksilla. Heidän välilleen muodostui kuitenkin ratkaiseva ero: Amundsen noudatti neuvoja, Scott ei. Koiravaljakoiden sijaan englantilaiset luottivat paksuun hankeen täysin sopimattomiin poneihin, huonosti toimivaan traktoriin ja siihen, että urholliset britit jaksaisivat itse vetää rekiä, joissa heidän tarvitsemansa ruoka ja muut tarvikkeet matkustivat. Heillä oli suksia, mutta harva heistä oli koskaan hiihtänyt. Erinomaisen hiihtotaitoisilla norjalaisilla oli kunnolliset koiravaljakot ja jokseenkin suomeilematon koirapolitiikka: sairastuneet tai heikkoon kuntoon joutuneet koirat tapettiin ja syötettiin jäljellejääneille vetojuhdille.
TerraNova2
Kartta: Wikimedia Commons

Kuten kirja kertoo, naparetki on myöhemmin toteutettu onnistuneesti Scottin retkikunnan varusteiston ja kokoonpanon täydellisellä jäljitelmällä ilman että kukaan on kuollut tai edes sairastunut. Scottilla oli siis kaikki mahdollisuudet selvitä, ellei hänellä olisi ollut tuhoisan huono onni. Hänen retkikuntansa pääsi liikkeelle tukikohdasta Antarktiksen keväällä viikkokausia Amundsenin miesten jälkeen, ja heidän reitillään sattui olemaan jopa Etelämantereeksikin tavattoman huono sää. Heidän mielialaansa vaikutti epäilemättä tuhoisasti sekin, että kun he lopulta viikkokausien taivalluksen jälkeen pääsivät puolimatkan etapilleen – Etelänavalle – he näkivät sinne kuukautta aikaisemmin pystytetyn Norjan lipun. Ja, kuten tunnettua, Scott ja kaksi hänen viimeistä elossa ollutta toveriaan menehtyivät vain kahdeksantoista kilometrin päässä etukäteen valmistellusta muona- ja tarvikevarastosta 30. maaliskuuta 1912. Heidän ruumiinsa löysi retkikunnan satamapaikan miehistöstä koottu etsintäretkikunta joitakin viikkoja myöhemmin. Vainajien alta teltasta löytyi myös viimeiseksi jääneen Scottin päiväkirjat, jotka kertoivat viisikosta kolmikoksi kutistuneen ryhmän tuskaisasta kuolinmarssista, toveruudesta ja henkilökohtaisista uhrauksista: lähes liikuntakyvytön Lawrence Oates oli eräänä iltana ilmoittanut ”Menen ulos ja viivyn hetken” ja lähtenyt teltasta lumimyrskyyn neljänkymmenen asteen pakkasessa ollakseen heikentämättä toveriensa selviämismahdollisuuksia – turhaan.

Tässä vaiheessa Amundsen miehineen oli jo päässyt Uuteen Seelantiin ja sulkeutunut hotellihuoneeseensa torjumaan maailman lehdistön haastattelupyyntöjä.

Monessakin mielessä Amundsenin saavutus, Scottin tragedia ja Shackletonin retkikunnan epäonnistuminen päättivät Antarktiksen tutkimuksen ”sankarikauden”. Järjestelmällisempi tutkimus pääsi kunnolla käyntiin vasta 1920–30-luvuilla, jolloin retkikuntien apuna oli jo modernimpaa tekniikkaa, kuten lentokoneita.  Herbert ja Lewis-Jones käyvät läpi tutkimusten historiaa aina 2000-luvulle asti, jolloin Etelänavalla toimii jo kolmas pysyvä tutkimusasema (aikaisemmat ovat hautautuneet lumeen ja hävitetty vaarallisina) ja varakkaammat turistit voivat päästä ihmettelemään punavalkoista tolppaa suorilla lennoilla. Reellä, suksilla tai jalkapatikassa navalla kulkevat enää vain ekstreme-harrastajat. Mantereen rannikolla Scottin ja muiden tukikohtien satavuotiaat mökit ovat silti yhä paikoillaan, ja niiden hyllyillä saattaa nähdä jopa alkuperäisten retkikuntien säilyketölkkejäkin: hyytävässä ilmastossa muonavarat ja pakkaukset rapistuvat hyvin hitaasti.

Etelänapaa etsimässä on komea, hienosti taitettu kirja, juuri sellainen kuin löytöretkikirjan pitää minusta ollakin. Yksi iso puute siinä tosin on: siitä puuttuu kunnollinen Antarktiksen kartta. Sivuille ja tekstin alle on tosin taitettu useitakin vanhoja karttoja ja karttaluonnoksia, mutta niistä on paha seurata paikannimiä tai hahmottaa eri retkikuntien reittejä.

Silti tässä kirjassa on samaa lumovoimaa kuin kauan sitten lukemissani löytöretkikertomuksissa: Antarktiksen tutkimuksen myöhäisyydestä on sitä paitsi se hyöty, että alkuperäisiltä retkiltä on käytettävissä melkoiset määrät erittäin laadukasta valokuvamateriaalia. Vaikka omat haaveet löytöretkeilystä ovat jääneet lapsuudenmuistoiksi eikä vaikuta siltä että olisi varaa koskaan käydä edes Antarktiksen rannikkoristeilyllä, Etelänapaa etsimässä on mainio keino virtuaalimatkailla niin ajassa kuin paikassa.

 

Taas ohi on con

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Mankkakansakunta

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Tsss–tsss–bup–tsik–tsss–bup–tsik–tsss

Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla on esitetty elokuvaa Roland TR-808 -rumpukoneesta, jonka soundimaailma on ollut ollut merkittävässä osassa hiphopin eri tyylisuuntien kehityksessä. Kasinollakasi tuli markkinoille 1980-luvun alussa ja katosi kaupoista pari vuotta myöhemmin. Sampleina sen soundeja löytyy netistä ilmaisina ja (luultavasti laadukkaampina) maksullisina versioina.

Kiinnostuin itsekin rumpukoneista samoihin aikoihin, sillä olin aloittanut basson soittamisen ja metronomia paremman kuuloisesta kompista oli apua treenatessa ja, sitten myöhemmin, lauluja tehdessä ja nauhoitellessa. Kasinollakasi oli kuitenkin sen verran hintava laite etten uskaltanut edes unelmoida siitä (puhumattakaan esimerkiksi Linn Drumista, jota käytti muun muassa suuri idolini Peter Gabriel). Jouduin tyytymään halvempiin malleihin.

Ensimmäinen rumpukoneeni oli Rolandin kitarapedaaleja ja muuta halvempaa tavaraa valmistavan Boss-alamerkin ”Dr. Rhythm” Dr-110:
.

.
Tätä rumpukonetta käytin myös ensimmäisissä kasettineliraiturille tekemissäni demonauhoituksissani. Tämän ajan kasetteja ei enää valitettavasti ole tallessa, mutta muistan että (siihen aikaan bändissämme koskettimia soittanut) pikkusiskoni luonnehti erästä yritelmääni: ”Kuulostaa vähän Joy Divisionilta.” Rumpukonesoundi oli epäilemättä yksi syy.

DR-110:ssa oli sama ongelma kuin monissa myöhemmissäkin rumpukoneissani: koneen sisäiset muistipaikat eivät riittäneet kuin muutamaan biisiin. Muisti oli pakko tyhjentää, kun alkoi rakennella komppeja seuraavaan kappaleeseen – olettaen, ettei käyttänyt samaa yhden tahdin mittaista patternia koko biisin halki, mikä ei oikein koskaan ole sopinut minun musiikilliseen ajatteluuni.

Sitä paitsi ajattelin, että olisi hienoa opetella itsekin soittamaan rumpukomppeja ns. oikeasti. DR-11o lähti kauppaan ja tilalle tuli käytetty kummajainen, englantilaisen MPC-yhtiön valmistama The Kit:
.

.
Kuten (kammottavan huonosti kuvatusta) nettivideosta näkee, tässä vekottimessa satsattiin live-soittamiseen. Haihatin sai kyllä soimaan muutamia rytmejä automaattisestikin, mutta muita rumpusetin osia varten oli (jossain määrin kosketusherkät) lämiskät, jota sitten naputeltiin sormilla. Virittelin omaani niin, että bassari-padin sai irrotettua laitteen naamataulusta ja laskettua lattialle, jolloin sitä saattoi soittaa oikean rumpalin tyyliin jalalla.

Minusta ei tosin tullut tämän(kään) laitteen ansiosta oikeaa rumpalia, epäilemättä osittain siksi että olen aina ollut turhan laiska treenaamaan.

Tämä oli mukana muutamissa bänditreeneissäkin: rumpalillamme Mikalla oli perin epäluotettava auto, ja mikäli se ei suostunut käynnistymään talvipakkasilla, hän soitti minun rumpukonettani. (Välillä meidän muiden oli vaikeaa pitää pokkaamme: vakavamielinen, hyvin siististi pukeutunut ja useinmiten solmiota käyttävä rumpalimme soittamassa tätä nukkekodin hellan näköistä vekotinta pienillä pampulapäisillä tikuilla.)

The Kitillä soitettuja demoja on yhä tallella, ja ehkäpä joskus saan aikaiseksi ilahduttaa niillä teitäkin, jos kiltisti pyydätte. Nykykorvin niiden nauhoitusten rumpuosuudet kuulostavat omituisilta, halvoilta, kohisevilta – ja perin epätarkasti soitetuilta.

Luovuin siltä erää toivosta oppia rumpaliksi, myin The Kitin ja ostin tilalle vähän laadukkaamman ”oikean” rumpukoneen.
.

.
Yamaha RX21:een tallennetut soundit olivat, kahdesta edellisestä poiketen, täysin digitaalisia: se katsottiin 1980-luvulla myyntivaltiksi. Epäilemättä myyntivaltiksi katsottiin myös, että soundit olivat valmiiksi melkoisen prosessoituja ja muokattuja 1980-luvun puolivälin rumpukonepitoisen musiikin soundi-ihanteiden mukaisiksi. Jos olisin ollut kiinnostunut tekemään vaikkapa The Curen tyylistä musiikkia, olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen: itseäni miellytti kuitenkin hieman akustisempi rumpusoundimaailma, ja koska RX21:n ohjelmoiminen pikkuriikkisen, yksirivisen LCD-tekstinäytön kautta oli jotakuinkin viheliäistä, laite lähti suhteellisen nopeasti vaihtoon.

Sitten rahat riittivät jo ”oikeaan” Rolandiin – ei siksi että rahaa olisi ollut paljon, vaan siksi että teknologia oli halventunut.
.

.
Roland TR-626 oli melkoisen hyvä kapine hintaisekseen ja aikaisekseen, mutta ei ole saanut samanlaista kulttimainetta kuin vanhempi edeltäjänsä TR-808: Sound On Sound -lehden toimittaja sai kuuskakskuutosen kaupanpäällisenä ostaessaan jotakin muuta.

Tämä vekotin minulla taisi olla monta vuotta, ja sen soundimaailmaa kuulee erinäisillä kasettidemoillani. Suurin ongelma tässäkin oli muistipaikkojen vähäisyys: patterneille oli perin vähän tilaa (48 muistipaikkaa) ja kokonaisia ”lauluja” koneeseen mahtui vain kuusi – teoriassa: kovin usein huomasin täyttäneeni pattern-muistipaikat jo parin laulun kompeilla. Laitteessa oli (kuten edeltäjässäänkin) kyllä midi-liitännät joiden kautta rumpukoneen olisi saanut kiinni isommalla muistiavaruudella varustettuun sekvensseriin, mutta eihän minulla sellaista ollut. Tallensin kyllä komppeja laitteen kasetti-varmuuskopioliitännän avulla siihen aikaan kaupasta löytyneille (ja datavarmistukseen tarkoitetuillekin) C-10-kaseteille.

Mutta lopulta tuli tunne, että rumpukoneet oli niin nähty ja kuultu. Päätin tulla toimeen ilman, ja taisin oikeasti sinnitelläkin rumpukoneettomana vuoden tai kaksi. Taannoin blogiin linkittämäni ”Joenrantaan” on peräisin tämän kauden aamunsarastuksesta, ja näiden rumpukoneettomien nauhoitusten kuuntelu jälkeenpäin paljasti minulle, että ehkä vakaatempoisesta kompinpitäjästä olisi sittenkin hyötyä.

Lyhyeksi aikaa, aivan 1990-luvun alussa, palasin takaisin Bossin Dr. Rhythm -sarjaan:
.

Tämän koneen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Musiikin äänittämisen ja tallentamisen keinot alkoivat muuttua nopeasti tähän aikaan, ja kun sitten vähän myöhemmin löysin kohtuuhintaisena käytettynä (ainakin tähän asti) viimeisen erillisen rumpukoneeni, joka pysyi kotistudiossani käsittämättömän pitkät toistakymmentä vuotta, en enää edes kuvitellut käyttäväni koneen sisäisiä pattern– tai kappalemuistipaikkoja.

Mutta ehkä siitä joskus myöhemmin.

Hetken laulu syvässä päässä

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Kroolattu on

”Mitä, oliko tämä vasta toinen Kirjakrooli? Eiks niitä ole ollut jo monena vuonna?” kysyi kuulemma joku hämmentynyt kuuntelija eilen.

Vaikka olen mukana tapahtumaa järjestävässä toimikunnassa, en eilen ehtinyt saada kovinkaan selkeää kuvaa tapahtuman kokonaisuudesta. Tämä johtuu tietysti siitä että isännöidessäni Rakennusviraston aulaan pystytettyä spefi-henkistä kattausta – minkä lisäksi olin siellä myös ääniteknikko ja roudari – en pahemmin ehtinyt kierrellä muissa tapahtumapaikoissa. Mutta aika sinnikkäästi meidän pieni yleisömmekin paikalla pysyi. Esa Mäkinen, Johanna Vainikainen, Tanya Tynjälä ja Anu Holopainen vetivät omat osuutensa komeasti. Viimeiseksi esiintyjäksi olin sijoittanut Juha Jyrkäksen arvellen, että sieltä tulisi varmasti jotakin räväkämpää illan päätteeksi, enkä tosiaankaan joutunut pettymään. Kiitoksia kaikille!

Saatuani äänikamat purettua ja syrjään vaelsin Teatteriravintolaan seuraamaan siellä esiintyviä kirjailijoita. Viime vuonna Teatterissa esiinnyttiin Esplanadin puistoon avautuvan lasiseinän vieressä, joka ei minusta ollut oikein onnistunut ratkaisu. Tällä kertaa oltiin kabinetinomaisessa tilassa peremmällä talossa, ja tunnelma oli paljon intiimimpi ja keskittyneempi. Siellä kuullun perusteella jo ennestään täpöisään kirjahyllyyn täytyy tehdä tilaa ainakin Pekka Saurin Parempaa kuin seksille.

Järjestäjien, isäntien, emäntien ja esiintyjien karonkassa oli varsin tyytyväinen tunnelma. Useimmissa paikoissa yleisöä oli ollut selkeästi enemmän kuin viime vuonna, joskin muutamilla estraadeilla väkimäärä oli vaihdellut eri kirjailijoiden aikana muutamasta liki täyteen tupaan. Mutta tällainen hajautettu pienimuotoisten kirjailijakohtaamisten ilta tuntuu olevan sekä yleisön että kirjailijoiden itsensä mieleen – nekin jotka eivät paikalle päässeet, toivoivat että olisivat päässeet.

Eiköhän tämä tästä jatku ja kehity. Seuraavaa Kirjakroolia lähden ainakin minä suunnittelemaan hyvinkin mielelläni.