Kategoria: meni jo

Kuin (viimeinen) tanssi

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

Minä ja 24 000 muuta

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten

Uudelleenkokoontunut Ultra Bra tekee tänä kesänä useammankin festivaalikeikan, joten on sopiva tilaisuus palauttaa mieleen, mitä juttelimme Rumba-lehteä varten Café Engelin pihaterassilla neljän yhtyeen jäsenen – tai kahden yhtyeen jäsenen ja kahden ei-esiintyvän sanoittajan – kanssa syyskuun alussa 1996, kun esikoisalbumi Vapaaherran elämää oli juuri ilmestynyt.

*

ULTRA-BRA: MÄÄRÄTIETOINEN HEDELMÄTARHA

Ultra Bra tömähti yleiseen tietoisuuteen viime syksynä vaatiessaan ampumaan komissaarit, nuo hullut koirat. Nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto Vapaaherran elämää on ilmestynyt, alkaa olla selvää että kyse ei ole sen enempää parodiasta kuin agit-pop-revivalistakaan.

Isoa orkesteria edustivat haastattelutilanteessa sanoittaja Anni Sinnemäki laulaja Terhi Kokkonen, säveltäjä/pianisti Kerkko Koskinen ja sanoittaja Janne Saarikivi. Ryhmään kuuluvat lisäksi (syvä sisäänhengitys) sanoittajat Juhana Rossi ja Pekka Lahdenmäki, laulajat Anne Tulusto, Vuokko Hovatta, Olli Virtaperko ja Arto Talme, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi, rumpali Antti Lehtinen, lyömäsoittaja Jan Pethman sekä puhallinsektio Marko Portin, Kari Pelttari ja Ilmari Pohjola.

Teiltä taatusti kysellään hyvin paljon, miten te olette päätyneet tekemään tällaista musiikkia. Aika iso osa vaikutteista tuntuu tulevan 70-luvulta – minulle esimerkiksi tulevat väistämättä mieleen Euroviisut. Tel Aviv, Tel Aviv voisi hyvin olla Israelin edustuskappale…

Kerkko: – Minä olen suuri euroviisufriikki. Viime syksynä me osallistuimme Sankarittarella, mutta emme päässeet edes Suomen karsintoihin. Mikäli saadaan hyvä sanoitus ja siihen toimiva sävellys, uskon että me tänäkin vuonna sitkeästi yritämme. Jos meidät vaikka kelpuutettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kermaan.

Kokoonpanoa joudutte pienentämään – siinä taitaa olla vieläkin kuuden esiintyjän maksimi.

Kerkko: – Me suunniteltiin tuota, kun me olimme ihan varmoja voitosta… että kuinka laulajat astuvat sisään ja mä asetun valkoisen flyygelin taakse.

Etenkin liveoloissa koko bändi on kuitenkin aika oleellinen – paitsi että laulusoundin lisäksi tuo puhallinsektio on kyllä aika oleellinen osa juttua.

Janne: – Euroviisujen voittaminen on oleellisempaa. (naurua)

Mitä muita musiikillisia vaikutteita on kuin euroviisut?

Kerkko: – Iskelmämusiikki yleensäkin. Minä olen myöhäismurrosiässä soittanut ja ollut tavattoman kiinnostunut jazzista. Mutta se nyt ei tällaisessa laulelmamusiikissa niin välttämättä kuulu.

Janne: – Eikös elokuvamusiikki?

Kerkko: – Elokuvamusiikki tietysti. Jos joku lännenelokuvan teemanpoikanen saadaan ujutettua mukaan, en pistä ollenkaan pahitteeksi. Mutta se nyt kuuluu irvokkaaseen iskelmäperinteeseenkin.

Voisin kuvitella että jotain James Bond -tunnareitakin on kuunneltu…

Kerkko: – Aika helpostihan nämä kaikki näyttävät sieltä kuuluvan. Bond-musiikin tupla-cd on luultavasti mun kaikkein eniten kuuntelemani levy.

 

Levyn kannessa oli aika manifesti siitä että te ette tee poliittisia lauluja.

Janne: – Siinä on vähän sellainen asetelma, että politiikka merkityksessä yhteisön toimintojen kontrolli versus politiikka merkityksessä puoluepolitiikka. Koska tällä levyllä ei ole yhtään mitään tekemistä puoluepolitiikan kanssa.

  Kun musiikissa on tiettyä epookin henkeä, niin joku voisi poliittisuuden tulkita myös parodiaksi. Siitähän tässä ei ole kyse.

Janne: – Eräässä lehdessä sanottiin tosi hyvin, että ne jotka kysyvät, onko kyseessä parodia eivät ole ymmärtäneet miksi bändi on olemassa.

Täytyisi olla aika huikea huumorintaju tehdä noin isolla systeemillä ja vaivannäöllä parodiaa. (naurua)

Kerkko: – Sitä paitsi: miksi vitsailla kun voi ottaa homman haltuun? Tässä on paljon lahjakkaita ihmisiä joilla on paljon annettavaa. Ironiset sävyt voi ottaa haltuun muutenkin.

Janne: – Ihmisille tuntuu olevan varsin vaikea ymmärtää että tätä voi tehdä myös ihan tosissaan.

Shellin nenille hyppimisestä teloitetusta kansalaisoikeusaktivistista kertova Ken Saro-Wiwa on kuollut on ehkä selkeimmin poliittinen laulu.

Kerkko: – Se on sellainen yksittäinen asia joka on koskettanut ja järkyttänyt.

Anni: – Minun mielestäni tärkeää on se kokonaisuus. Ettei vaan keräile yksittäisiä asioita joista on jotakin mieltä… Olen tehnyt Ken Saro-Wiwan todella täysin tosissani, se on ollut minusta todella hirveä juttu.

Kerkko: – Ken Saro-Wiwa on tavallaan vähän harhaanjohtava – että meille tulee ikäänkuin jumalan lahjana aihe missä voi olla niin selkeästi jotakin pahaa vastaan. Se on tänä päivänä varsin poikkeuksellinen aihe.

Janne: – Mutta on hyvä että tuollaisiakin sävyjä on olemassa. Kyllä niilläkin paikkansa on.

  Seitsemänkymmentäluvun alussakin iso osa niinsanotuista poliittisista lauluista oli jotakin aivan muuta…

Anni: – Rakkauslauluja ja niin edelleen…

Kerkko: – Rakkauslauluilla on ollut eniten tilaa jäädä elämään. Vaikka sillä poliittisella puolella on ihan yhtä huikeita saavutuksia. Niille ei ole koskaan annettu mahdollisuutta… on aika vaikea kuvitella että joku Balladi toveri Viljasesta olis otettu kokoomuslaisessa perheessä hyväksi menobiisiksi. Että kuunnellanko musiikkia, lapset…

Janne: – Kyllä meidän perheessäkin ovat kummasti soineet Kaj Chydeniukselta nimenomaan Kauneimmat rakkauslaulut. Vaikka Porvari nukkuu huonosti -kasetilla on ihan yhtä hyvät biisit. Ja jossain mielessä vähän paremmatkin, koska niissä on ulottuvuus joka rakkauslauluilta puuttuu.

Anni: – On ihana laulaa rakkaudesta, mutta sillä että laulaa jostakin vihaisena on ihan oma pointtinsa.

Tämän levyn rakkauslauluissa on ehkä paljon enemmän jonkinlaista… ironiaa.

Anni: – Etenkin Sankarittaren sanoituksessa on vähän parodista feminismiä, ja sävellyksistä on ehkä tullut enemmän poppiksia.

Kerkko: – Tekstit ovat houkutelleet säveltämään sellaisia.

 

Mistä aihe lauluun Säkeitä Erwin Rommelille?

Janne: – Minä olen ollut sotakirjojen ystävä pienestä pitäen. Erwin Rommel on ollut jo kymmenvuotiaasta asti tuttu. Onhan se sellainen uusi kiva sankari jota ei ole vähään aikaan muistettu. Ja siinä on sellainen kiva Corto Maltese -tunnelma…

Myöskin siinä mielessä että päähenkilöksi nousee ihminen, joka ei välttämättä ole hyvä.

Janne: – Kyllä mä sen tein tosissani, pyrin perustelemaan minkä takia se on sankari. Että se on pelkkä teknomilitaristipaska, joka kuitenkin toimii oikein olosuhteiden paineessa.

  Tuo biisi kiehtoi sikälikin, että vaikka pasifisti olenkin, minulla on taipumusta jonkinsorttiseen maailmansotafetisismiin…

Janne: – Minulla on sama juttu! Olen pasifisti ja viehtynyt sotaan. (naurua) Ehdottoman fetisistinen suhde kaikkiin sotateknologiasta ja sotasankareista kertoviin kirjoihin… ja se todellinen maailmankuva on kuitenkin vähän toinen.

Anni: – Meille tuo asetelma on tosi mielenkiintoinen, kun olemme kasvaneet rauhallisissa oloissa. Ei olla ikinä jouduttu sellaisten moraalisten kysymysten eteen, jotka edellyttävät konkreettisia tekoja.

Kerkko: – Se on ollut sanoittajalle varmaan tosi herkkupala ajatella, että joku natsi on toiminut jollakin tavalla sankarillisesti.

Janne: – Tietyllä tavalla tosi väärin, mutta samalla pistos rinnassa. Samalla tavalla mekin teemme joka päivä kun menemme muovipussit kädessä ostamaan muoviin pakattua kanaa vaikka tiedetään miten hyvää se muovi maailmalle pitkällä tähtäimellä tekee.

 

Vaikka tekstejä tekee monta henkeä, niissä on aika paljon yhteistä henkeä…

Janne: – Me olemme aika paljon tuttuja… ja maailmankuva on samanlainen.

Anni: – Me olemme tunteneet toisemme kauan ja asiat ovat varsin yhteisiä.

Kerkko: – Aika vahvana siteenä on se että ne biisit ovat yhden ihmisen säveltämiä. Se toimii sidosaineena.

Terhi: – Kun tekstejä ekaa kertaa lukee, ne kuulostavat tosi erilaisilta.

Janne: -…mutta niistä tulee enemmän samanlaisia. Mutta niin sen pitääkin toimia.

  Siinä on jonkinlaista harkittua kirjallisuutta, joka on lähempänä runoutta kuin perinteisiä laulutekstejä.

Anni: – Se johtuu varmaan siitä että sanat kuitenkin syntyvät ensin ja sitten sävelletään.

Janne: – Ja kun niitä ei kuitenkaan tehdä runoiksi… ne viedään Kerkon kahvihuoneeseen ja sitten niitä muutetaan ja pudotetaan kaksi kolmasosaa pois ja…

Terhi: – Kerkko rytmittää niitä sanoja tosi omintakeisesti.

Anni: – Ihan eri tavalla mitä on itse ajatellut.

Kerkko: – Kun minä soitan niitä pianon ääressä kaksi päivää putkeen, virta vie mennessään.

Janne: – Kun ekan kuulee omaan tekstiinsä tehdyn biisin se kuulostaa ihan hirveältä. Kun on pari päivää hyräillyt, alkaa tuntua siltä että se on hyvä ja minun.

Kerkko: – Mä pidän suurena rikkautena sitä että musiikkiin millään lailla vihkiytymättömät henkilöt tekevät noita tekstejä, koska sen jälkeen siitä tulee sellainen ihana risteytys.

Anni: – Mutta eihän Janne ole…

Kerkko: – Sinä olet musiikkiin vihkiytynyt, mutta epämuusikko.

 

Kerkko, teetkö valmiiksi pätkiä joita sitten yhdistelet teksteihin?

Kerkko: – Minulta menee hukkaan varmaan 60 prosenttia sävelletystä materiaalista… suurin osa teksteistä ei koskaan päädy biiseiksi, tai niitä biisejä ei käytetä. Harmittaa, että on mennyt hyviäkin aiheita hukkaan, mutta ei niitä voi käyttää uudestaan kuin esimerkiksi näytelmämusiikiksi.

Janne: – Joskus on jäänyt hyviäkin tekstejä säveltämättä mutta eihän sille mitään mahda. Ylipäänsä materiaalista katoaa matkalla joku 80 prosenttia.

  Mutta tuohan on vielä aika hyvä hyötysuhde, tiedän arvostettuja lauluntekijöitä joilla hukkaprosentti on luokkaa 95… (naurua)

Kerkko: – Jos ajatellaan niitä sanoituksia mitä mulle tuodaan… levyllä on neljätoista biisiä, ohjelmistossa parikymmentä. Niiden lisäksi mulla on noin sata sanoitusta.

Anni: – Onks niitä niin paljon?

Kerkko: – Niitä on aivan helvetisti. Kaikki nurkat täynnä. Noin viiteenkymmeneen on olemassa biisi jota ei ole käytetty. Kokonaisuudessaan liikenteessä on ollut ehkä 30-40 biisiä.

Terhi: – Ja on sellaisia biisejä, joita ollaan esitetty, joita ei koskaan tulla kuulemaan millään levyllä. Ne vaan jotenkin putoaa…

Anni: – Tältä levyltähän on jäänyt pois paljon sellaisia, jotka eivät ole sellaisia tosi rajuja menobiisejä. Tää on sellainen kunnon keikkasetti. Tavallaan sellainen höyryllä ja kiihkolla tehty paketti.

  Eka levy on väkisinkin jonkinlainen linjanjulistus.

Kerkko: – Se on sitä väistämättä. Tuntuisi hassulta pukeutua sellaiseen kaapuun mitä ei todella ole.

Terhi: – Kyllä tuo vähän kuulostaa siltä että siihen on laitettu kaikki mitä on keksitty. Että mitään ei ole jätetty varastoon.

Janne: – Ihanan runsas. Tämä bändi on ihmeellinen hedelmätarha, jossa torvet törähtelee ja kauniit tytöt heiluu, paljon värejä…

Kerkko: – Meillä on etulyöntiasema tavalliseen rokkibändiin verrattuna siinä, että meillä on niin paljon ihmisiä. On neljä sanoittajaa, jotka ovat erikoistuneet sanojen tekemiseen. Jokaiseen työvaiheeseen on spesialistinsa.

 

Oletteko te muita covereita soittaneet kuin Ding Dinge Dongia?

Kerkko: – On meillä ollut Ojasen Vallankumouksen ylistys ja muutama muu.

  Ding Dinge Dong on aika riemastuttava valinta, kun itsekin olen siihen aikaan euroviisuja kuunnellut.

Kerkko: – Se on ihan poskettoman siisti biisi.

Terhi: – Harmi että se nyt jää pois.

Tolla kokoonpanolla pystyisi coveroimaan paljon sellaista mitä muut eivät pysty. James Bond -tunnareita…

Kerkko: – Meillä on suunnitelmissa ilta, jossa soitetaan James Bond -musiikkia. Sitten kun me ollaan instituutio eikä mikään pysty horjuttamaan. Meillä on monet jutut päätetty että mitä sitten esitetään. (naurua)

Mikä on seuraava askel tiellä instituutioksi?

Kerkko: – Suunnitelmia on… sitten kun me ollaan myyty triplaplatinaan me saadaan Jannelle helposti kokoon kymmenentuhatta nimeä niin että siitä tulee presidenttiehdokas.

Janne: – Minun mielestäni oli puhe presidentistä. Emmä ehdokkaaksi…

Kerkko: – Mutta se rupesi pelottamaan… että jos rockbändi pystyy järjestämään presidentin.

Anni: – No näistä tavallisista suunnitelmista… lisää biisejä.

Kerkko: – Ei me – ei minulla ole muita suunnitelmia. Lähinnä tehdä kappaleita ja kehittää tätä juttua. Turha asettaa tavoitteeksi että myy kultaa. Se on vähän sama kuin suunnitella lottovoittoa.

Terhi: – Ollaan me mun mielestäni kuitenkin aika päämäärätietoisia.

Kerkko: – Mutta kun ei ole vielä edes sanoja niin ei tiedä että mistä aiheesta tai millaisia biisejä on tulossa.

Janne: – Sitä paitsi on tosi vaikea tehdä toinen noin hyvä levy. (naurua) Mun piti tuossa toissapäivänä mennä näyttämään Kerkolle uusia sanoituksia, mutta sitten kun City-lehti kehui tätä Suomen parhaaksi levyksi, niin en enää uskaltanut… ne alkoivat näyttää jotenkin niin mitättömiltä, että jos mä vähän tutkailen niitä ennenkuin vien…

  Perinteinen loppukysymys. Jos musiikkinne olisi rakennus, niin millainen?

Janne: – Joku tosi iso…

Anni: – Pompidou-keskus?

Janne: – Länsiväylän varteen on ruvennut nousemaan sellaista meidän tyylistä rakennusta – kimallusta ja torneja, iso tie menee vierestä ja purjeita…

Anni: – Mut ne on liian steriilejä. Pompidou-keskuksessa on…

Janne: – …ne putket.

Kerkko: – Jos ei kenellekään tule parempaa mieleen, niin valitaan se.

TEKSTI: J. PEKKA MÄKELÄ

*

Haastattelun tallentamiseen käyttämäni kasetti ei ole enää tallessa, mutta muistan, että juttelimme monen muun asian ohella myös bändin ensimmäisen eepeen aloituskappaleesta ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”; se on edelleenkin lempparikappaleeni Ultra Bralta, ja olin harmissani, että se oli jätetty albumilta pois, kun en ollut eepeetä onnistunut saamaan mistään käsiini. No, viikkoa myöhemmin minua odotti Rumban toimituksessa kirjekuori ja siellä tuo kaivattu eepee. Hienoa suhdetoimintaa, ei ihme että bändistä tuli kuuluisa!

(Kuva ei liity juttuun mitenkään. Olen joskus skannannut vahingoittuneella värinegatiivilla säilyneen kuvan, joka on alun perinkin valotettu lievästi sanoen pieleen. Skannatun tiedoston nimi on ”Maistema jostakin”. Jotenkin se vain näytti hauskalta juuri nyt.)

Akvaarioiden äiti

Taannoisessa bloggauksessani mainituista ”ihmistietokoneista”, NASA:n tummaihoisista naismatemaatikoista kertova Hidden Figures -elokuva on näköjään tulossa lähipäivinä ensi-iltaan Suomessakin. Hienoa! Tapauksen kunniaksi YLE:n sivuilta löytyy laaja artikkeli aiheesta.

Omaa bloggaustani innoittanut New Scientist nosti puolestaan helmikuun 25. päivän numerossaan esille erään vanhemman polven ansiokkaan, mutta aikalaistensa varjoon jääneen tutkijan.

Kuva: André-Adolphe-Eugène Disdéri / Wikimedia Commons

Vuonna 1794 syntynyt ranskalainen suutarintytär Jeanne Villepreux ehti saada kuuluisuutta ompelijana ja erityisesti kuninkaallisten häähuntujen kirjailijana ennen kuin meni naimisiin vauraan englantilaiskauppiaan James Powerin kanssa. Perhe asettui Sisilian Messinaan ja lady Power kiinnostui merentutkimuksesta. Kalastajat alkoivat tuoda hänen kokoelmiinsa pyydyksiin tarttuneita erikoisuuksia, ja hän vuokrasi itsekin kalastusaluksia tutkimusretkiään varten. Näytteet hän keräsi, ajan tavan mukaan, lasiastioihin, ja hänen itse kehittämänsä säilöntäaineen kerrotaan säilyttäneen eläinten värit luonnollisen kirkkaina.

Hänen tieteellinen kiinnostuksensa ei rajoittunut pelkästään kuolleiden eläinten morfologian tutkimiseen, joten hän kehitti aivan uuden vesieläinten tutkimusmenetelmän: sen sijaan että lasiastiassa olisi ollut formaliinia säilömässä kuollutta eläinyksilöä, hän sijoitti isompaan lasiastiaan merivettä, jossa eläimet saattoivat uida ja elää, jolloin niiden käyttäytymistä ja elämää saattoi tarkastella ennennäkemättömällä tavalla: Jeanne Villepreux-Power oli kehittänyt ensimmäiset nykyaikaiset akvaariot.

Erityisen kiinnostunut Villepreux-Power oli pääjalkaisista. Tutkijat olivat kiistelleet jo satoja vuosia, valmistiko paperiveneeksi kutsuttu tursaslaji kauniin kuorensa itse vai oliko niillä vain tapana kaapata jokin tyhjä simpukankuori asunnokseen, kuten erakkoravuilla. Villepreux-Power kykeni uusien tutkimusmenetelmiensä avulla osoittamaan, että kuori oli paperiveneen omaa tekoa. Hän myös havaitsi, että lajin koiraat olivat kääpiökokoisia ja että ne kuolevat täytettyään siitostehtävänsä: siittiöt kehittyvät niiden kolmannessa lonkerossa, joka irtoaa hedelmöityksessä. (Tämä väite aiheutti halveksuntaa ajan muiden tutkijoiden keskuudessa, mutta on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi.) Vähitellen itseoppineen tutkijan työn arvo tunnustettiin, ja Villepreux-Powerista tuli harvinaislaatuinen naisjäsen useissa tieteellisissä seuroissa.

Villepreux-Power kirjoitti myös arvostetun Sisilian matkaoppaan. Hän muutti miehensä kanssa Englantiin 1838, mutta korvaamattoman arvokkaita tieteellisten näytteiden kokoelmia kuljettanut rahtilaiva haaksirikkoutui matkalla. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin avattiin Englannissa ensimmäinen julkinen akvaario ja akvaarioinnostus levisi nopeasti, mutta Villepreux-Powerin pioneerityö alalla pitkälti sivuutettiin.

Viime vuosina tieteen historian unohdettuja naisia on onneksi nostettu ansaitsemaansa asemaan kansakuntain kaapin päälle, ja myös Villepreux-Powerin pioneerityö on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Eräänlainen merkki siitä on Magellan-luotaimen Venuksesta löytämä kraateri, joka kantaa tämän meteoriittejakin tutkineen luonnontieteilijän nimeä.

Kumpujen yöstä

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Seitsemäs maailma vielä kerran

Torstai-iltana Tavastia-kluvin lavalle astui silmälasipäinen viisikymppinen, yksin, istahti sähköpianon ääreen ja valitteli, ettei ollut ehtinyt opetella kappaleita ulkoa vaan joutui siksi pitämään nuottitelineellä luntteja. Seuraavan tunnin ajan hän soitti kappaleita – tai, kuten hän itse sanoi, yhden kappaleen säkeistöjä – joita vain harva yleisöstä oli kuullut ainakaan viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Salin intensiteetti, musiikin voima, tuntui iholla.

Nykyään enimmäkseen elokuva- ja televisiomusiikkia sekä tuottajantöitä tekevä Yari esiintyy niin harvakseltaan, että jokainen keikka on väistämättä Tapaus ainakin kaikille meille, joihin hänen 1980-luvun alun Se-yhtyeensä musiikki teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Ja edellinen näkemäni Yarin soolokeikka neljä vuotta sitten antoi jo etukäteen odottaa jotakin vaikuttavaa.

Tällä kertaa ei kuultu Se-klassikoita eikä Yarin soolotuotantoa, vaan Seitsemäs maailma -nimellä vuonna 1983 tehty albumi kokonaan, täydennettynä parilla kappaleella jotka eivät albumille mahtuneet LP-tekniikan aikarajoitteiden vuoksi. Aikoinaan kehitysyhteistyökiertuetta varten julkaistusta albumista ei ole otettu uusintapainoksia enkä itsekään tullut alkuperäislevyä hankkineeksi, mutta yllättävän moni lauluista (tai ”säkeistöistä”) ja niihin lomittuvista tarinoista tuntui sittenkin kovin tutulta: aikoinaan ne soivat ilmeisesti aika paljon radiossa. Yarin minimalistinen säestys – pianon, akustisen tai 12-kielisen sähkökitaran voimin – korostivat Leo Vossin runoihin perustuvien laulujen tekstejä ja tarinoita enemmän kuin levyn (muistikuvien) bändisovitukset.

Yari tuntui kovin otetulta yleisön innostuksesta ja mukanaelämisestä. Toivotaan, että se innostaa tekemään keikkaa vähän useamminkin. Perjantaina kuulin Lilithin vuosikokouksessa eräältä osuuskuntatoverilta huhua, että uusi soololevy olisi mahdollisesti suunnitteilla. Toivotaan.

Illan bändikokoonpano muisteli sekin 1980-luvun alun rauhanjärjestökiertueille tehtyä musiikkia. Pelle Miljoonalla oli vuoden 1981 Avoimet ovet -bändin (Junior Simola, Wando Suvanto ja Pekka Rechardt) sijaan säestäjinään todella tiukasti yhteen soittanut tamperelaiskvartetti, joka kyllä sai Rakkaudesta elämään -levyn kappaleet kulkemaan niin kuin niiden kuuluikin kulkea. Solisti itse ei hänkään osannut kappaleita näin pitkän ajan jälkeen ihan ulkoa (eikä hänellä ollut luntteja mukanaan), mutta eipä tuo pahemmin menoa häirinnyt. Rakkaudesta elämään -albumista on julkaistu cd-painos parikymmentä vuotta sitten, mutta syy siihen että nämäkin kappaleet kuulostivat niin tutuilta oli pikemminkin se että niitä kuuli radiosta – ja myös Pellen vakibändien keikoilla – niin paljon niin herkässä ikävaiheessa että ne ovat jääneet jonnekin DNA:n tietämiin.

Silti: tämän illan tähti minulle oli Yari, kuten hän tuntuu olevan aina niinä harvoina kertoina kun onnistun hänet näkemään livenä.

Viimeistä kertaa

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.