Kategoria: poisnukkumisia

Purppura

Muistaakseni tiesin Princestä jo muutama vuosi ennen kuin kuulin ensi kertaa hänen musiikkiaan. Hänhän oli sentään monenkin pop- ja rocktoimittajan suosikki jo ensimmäisten levyjen ilmestyttyä, joten juttuja ja levyarvosteluja näkyi suomalaisissakin lehdissä. Ehkä olen kuullut jotakin radiosta, mutta kappaleet eivät jääneet mieleen. Kunnes tuli ”When Doves Cry”. Se oli kappale, johon ei kertakaikkiaan voinut olla kiinnittämättä huomiota – se oli jotakin niin erilaista kuin mikään mitä radiosta oli koskaan tullut. Myöhemmin toki siitäkin laulusta oppi tunnistamaan vaikutteita: vuoden 1990 tienoilla näin Seinäjoen WOMAD-festareilla mainion burkinafasolaisen Farafina-lyömäsoitinyhtyeen ja tajusin että ”Doves” sopisi bändin ohjelmistoon sovitusta oikeastaan lainkaan muuttamatta. Ja sitten oli se Hendrix-kitara… pitkään kuvittelin, että taiteilijanimi oli kumarrus Kuninkaalle, Jimi Hendrixille (mihin purppuravärikin saattoi viitata). Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Prince Rogers Nelsonin oikea etunimi.

En voi väittää että olisin seurannut Princen tuotantoa erityisen intensiivisesti, mutta sen verran kuitenkin, että korvat pääsivät nauttimaan huikean vahvasta musiikista, joka yhdisteli väkeviä rytmejä, herkullisia melodioita ja ennenkuulemattomia äänimaisemia. Lähes neljänkymmenen vuoden mittaan syntyneessä pitkässä albumi- ja kappaleluettelossa on liudoittain helmiä.

Ensimmäinen tilaisuus nähdä Prince livenä tapahtui Roskilden festivaaleilla 2010. Parituntinen keikka oli todellinen musiikillinen ilotulitus, ja samalla tiivis ja tehokas oppitunti soulin ja funkin historiasta: settiin mahtui jotakuinkin yhtä paljon funk-klassikoita Sly and the Family Stonesta alkaen kuin Princen omia mestariteoksia. Odotukset saman syksyn Helsingin-keikkaan olivatkin aikamoiset: ei keikka missään nimessä huono ollut, mutta tuoreen muistin festariveto sai odottamaan jotakin aivan ylimaallista, kun koko sali ja koko illan aika oli mestarin käytössä.

Pari tuntia sitten tuli tieto, että Prince on menehtynyt kotonaan vain 57-vuotiaana. Viime aikoina olemme menettäneet muutenkin monta musiikin suuruutta, ja nyt vielä tämä. Toivottavasti putki ei enää jatku.

Lemmy 1945–2015

On yhä helppo palauttaa mieleen hetki, jolloin kuulin Motörheadia ensi kerran. Se tapahtui vuonna 1980: tiesin bändistä jotakin lehtijuttujen ja etenkin Soundin muutaman toimittajan* intoilun perusteella. Näin ollen lykkäsin kasettidekin äänittämään, kun radiokuuluttaja juonsi yhtyeen uuden levyn, jonka nimi oli, tietenkin ”Ace of Spades”.

Kaiuttimista tulvi jotakin sellaista mitä en muistanut koskaan kuulleeni. Musiikissa oli jotakin täysin mielipuolista, kaoottista ja järjestöntä, kaikkea tätä vielä enemmän kuin yksikään koskaan kuulemani punk-levytys – mutta silti se toimi, pysyi kasassa, hengitti. Ja vaikka laulu tuntui ensi alkuun täysin melodiattomalta, huomasin seuraavina päivinä että kappale onnistui olemaan tavattoman sinnikäs korvamato.

Yhtään Motörhead-levyä en ole koskaan ostanut. Hiukan harmittaa etten aikoinaan sijoittanut siihen livetuplaan, joka oli pahvikotelon sijaan pakattu tekonahkaiseen kuoreen, mutta 1980-luvun alun heviharrastus tuntui meistä intellektuellimman musiikin (hah!) harrastajista niin kornilta, että vaikka Motörhead nyt ei koskaan ollutkaan heviä eikä metalliakaan, ajatus rahan sijoittamisesta sellaiseen musiikkiin ei tullut mieleenkään. Niinpä edelleenkin ainoa omistamani Motörhead-tuote on neljän cd:n Protect the Innocent -kokoelmaboksi (1998), jonka sain Rumban arvostelukappaleena ja arvostelin lehteen, muistaakseni ihan kohtuuhyvin arvosanoin. (Päätoimittaja Rami Kuusinen halusi, että edes joskus Motörheadia arvostelee joku muukin kuin vain lehden ainaiset metallimusiikkiavustajat.)

Lemmyn musiikkia olin itse asiassa kuullut jo aikaisemminkin: toimittajaäiti oli joskus saanut, samoin arvostelukappaleena (vaikka hän ei levyarvosteluja tehnytkään) Hawkwindin Hall of the Mountain Grillin (1974), jonka lienen jokusen kerran kuunnellut läpi 1970-luvulla.

Levyjenostamattomuudesta huolimatta Motörhead on kuitenkin kuulunut niihin yhtyeisiin, joiden musiikkia olen arvostanut – etenkin sen jälkeen, kun kaikenlaisia kummallisia yhteyksiä ja linkkejä rakenteleva mieli oli tajuavinaan, että Motörhead on itse asiassa musiikillisesti paljon enemmän velkaa Jerry Lee Lewisille kuin raskaamman rockin pioneereille, Black Sabbathille tai Les Zeppelininille ja kumppaneille. Lemmyn komppikitaramaisesti soittama basso tekee pitkälti samaa mitä pianisti-Lewisin vasen käsi, bändin kulloisenkin kitaristin instrumentti noudattelee Lewisin oikean käden kuvioita. Laulutyylissäkin oli samaa otetta.

Televisiosta katseltu Motörhead-konsertti oli myös ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa kerta, jolloin kaduin että olin aikoinaan poistattanut nauhat omasta Rickenbacker-bassostani. Nauhattomalla voi tehdä jotakuinkin kaikkea sitä mitä nauhallisellakin bassolla – paitsi soittaa neljän kielen sointuja kuin Lemmy.

Näin Motörheadin livenä ainoastaan kerran, Roskilden festivaaleilla viitisen vuotta sitten. Bändi kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin kuulostaa: voimalliselta. Lemmystä itsestään alkoi ikääntymisen huomata: liikkeet olivat ilmeisen kankeita, hapsottava parta ja tukka ilmiselvästi värjätty. Mutta silti olen tyytyväinen: legenda tuli nähtyä erinomaisessa musiikillisessa iskussa ja vieläpä jotakuinkin eturivissä. (PA-tekniikan kehittymisen myötä lavan edustalla äänenvoimakkuus oli sen verran kohtuullinen, että sinne saattoi mennä ja siellä saattoi olla kuuloaan vaurioittamatta. Siinä suhteessa kannatti odottaa kolmekymmentä vuotta.)

Nyt odottelu olisikin ollut liian myöhäistä, sillä tänään uutiset ovat kertoneet Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin menehtyneen nopeasti edenneeseen syöpään vain muutamia päiviä 70-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen.

___
* Yksi näistä toimittajista oli jossakin yhteydessä ”tamperelaiseksi punkkariksi” tituleerattu Pertti Ström, joka minulle paljastui vasta vuosia myöhemmin levymoguli Epe Heleniuksen alter egoksi.

Kuningas on poissa

Ensimmäinen kuulokuvani B.B. Kingistä oli EMI-levymerkin vuoden 1974–75 uutuuksia markkinoiva kasetti, jossa Jake Nymanin muutaman virkkeen artistiesittelyjä lomitettiin pätkillä uutuuslevyjen kappaleista. Jostakin syystä kasettia tuli kuunneltua paljon, ja jotkut juontajakommentitkin jäivät mieleen musiikin ohessa. Jethro Tullin War Childin ja Cockney Rebelin The Psychomodon ja Geordien Don’t Be Fooled by the Namen (”laulusolisti Brian Johnson on tosi raju tyyppi”) lomassa soi myös B. B. Kingin tuoreehko levytys ”Caldoniasta”:

”Bluesin ystäville emme ole vielä tarjonneet mitään, mutta kun nyt sen teemme, on tasokin parasta mahdollista. B. B. King on alan tunnustesttu mestari eivätkä hänen sormensa ole kangistuneet mestarin korkeasta iästä huolimatta…”

Siitä korkeasta iästä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Kesti hyvän tovin ennen kuin itse innostuin toden teolla blues-pohjaisesta musiikista, ja törmästin täten väistämättä myös jälleen B.B. Kingin tuotantoon. Näin Kingin ensi kerran livenä Kulttuuritalolla 1980-luvun alussa ja sittemmin kai parikin kertaa Finlandia-talon kelvottomasa Aalto-akustiikassa. Mutta silti King oli juuri sellainen kuin miltä hän oli levyilläkin kuulostanut: maailmoja syleilevä bluesin hyväntahtoinen suurlähettiläs, mielettömän ilmaisuvoimainen laulaja, joka tuon tuostakin sulki suunsa antaakseen lauluvuoron Lucille-nimiselle kitaralleen. Ja voi että Lucille osasikin laulaa! King on aina valitellut olevansa huono soittamaan sointuja, mutta melodiakuluissa hän on aina ollut pitelemätön. Hän oli siinä suhteessa myös pioneeri: koska hän ei, oman kertomansa mukaan, saanut ”hölmöjä sormiaan” oppimaan slide-kitaratekniikkaa, hän soitti blueskitaroinnille täysin oleellisia glissandokuvioita venyttämällä kieliä sivusuunnassa. ”En minä väitä että olisin ollut ensimmäinen joka niin teki, mutta en ollut kuullut kenenkään muun tehneen sitä aikaisemmin”, hän on todennut tapansa mukaan varovaisesti. Hänen jälkeensä kielten venyttelystä tuli jokaisen blues- ja rockkitaristin perustekniikka. Hänellä oli myös uskomaton sormivibrato: vasen käsi tuntui lepattavan otelaudan yllä kuin perhonen.

Tänään olemme lukeneet, että Riley B. King, ”Beale Street Blues Boy”, B. B. King on menehtynyt 89-vuotiaana. Hänen mukanaan menee hautaan myös kokonainen aikakausi: 1940-luvulla ammattimuusikon uransa aloittaneita, ensimmäisen polven urbaania sähkösoittimia hyödyntävää bluesia levyttäneitä pioneerimuusikoita ei taida olla enää ketään hengissä.
.

Kypros–Englanti–Japan(i)–Kypros(–Englanti)

Tässä bloggauksessa on puhe muusikon omaelämäkerrasta, mutta aloitan silti videopätkällä jossa kyseinen muusikko on suhteellisen pienessä osassa. Syy on siinä, että kirjan luettuani muistin, että tämä siinäkin mainittu ensimmäinen Prince’s Trust -säätiön hyväntekeväisyyskonsertti lähetettiin luullakseni suhteellisen tuoreeltaan myös Suomen televisiossa, ja tämän konserttitaltioinnin myötä näin ja kuulin ensi kertaa sittemmin minuun varsin ison vaikutuksen tehnyttä artistia.

Konsertin taustaorkesteri – solisteista puhumattakaan – oli muutenkin aika mielenkiintoinen: tästäkin pätkästä voi tunnistaa vaikkapa rumpali Phil Collinsin (Genesis), kosketinsoittaja Gary Brookerin (Procol Harum) sekä kitaristit Midge Uren (Ultravox) ja Pete Townshendin (The Who), joista jälkimmäinen toimi konsertin musiikillisena johtajana. Meidän televisiomme äänenlaatu oli sen verran heikko, että en muista erottaneeni juurikaan, mitä vahvasti meikattu ja kummallisesti hytkyvä basisti soitti nauhattomalla instrumentillaan, mutta hänen olemuksensa sai minut arvailemaan jo ennen lopputekstien esiintyjäluetteloa, mahtaisikohan kyseessä olla etenkin Back Beat -lehden innostuneista jutuista nimenä tuttu Mick Karn jonkin aikaa aikaisemmin hajonneesta Japan-nimisestä englantilaisbändistä. Kyllä, hän se oli. Enemmän hänen musiikkiaan kuulin vasta pari vuotta myöhemmin, kun kaveri lainasi minulle Oil on Canvasin.

Alkuvuodesta muuan Rumba-ajoilta tuttu facebook-kaveri tuli maininneeksi, että Mick Karnin omaelämäkerta oli yksi hienoimmista hänen lukemistaan musiikkikirjoista. Tämä (ja MK-fanius) riittivät syiksi hankkia netin kautta käsiin käytetty kappale Karnin vuonna 2009 ilmestyneestä omakustannekirjasta Japan & Self Existence.

Nimi on varsin osuva: kirjan suuri kaari syntyy siitä kehityskulusta, joka saa alkunsa kun koulukiusattu (luokkatovereitaan tummempi-ihoinen ja lihava) Andonis Michaelides ystävystyy Battin veljesten, Daven ja Steven kanssa. Porukkaan liittyy neljänneksi Richard Barbieri, ja jotakuinkin soittotaidoton nelikko päättää perustaa bändin. Sille keksitään hätäpäissään muutama minuutti ennen ensimmäistä (hää-)keikkaa nimi ”Japan”. Kun bändi alkaa muutaman vuoden päästä herättää hieman laajempaa kiinnostusta, alkuperäiskolmikko omaksuu itselleen taiteilijanimet: Mick Karn, David Sylvian, Steve Jansen. Pitkän yrittämisen jälkeen Japanista tulee ensin kulttisankareita ja sitten hetkeksi kohtuullisen iso nimi 1980-luvun alun brittiläisessä (ja japanilaisessa!) musiikkiskenessä, mutta samaan aikaan moni asia alkaa kaatua päälle ja bändi lopettaa tehtyään loistavimman studiolevynsä (Tin Drum, 1981) ja huikean jäähyväis-livetuplan (Oil on Canvas, 1983). Nelikko kokoontuu vielä kahdeksan vuotta myöhemmin kokeilemaan yhteistyötä Rain Tree Crow -levyllä, mutta vanhat ongelmat nousevat jälleen pintaan ja yritys jää yhden levyn mittaiseksi. Kirja loppuu oikeastaan RTC:n käsiinhajoamiseen. Karnin Japanin jälkeisestä elämästä – musiikista, kuvanveistosta, ihmissuhteista ja sitoutumisongelmista – puhutaan paljon, mutta näitä käsittelevät luvut on siroteltu suuren kaaren lomaan.

Eräänlainen suuri kaari syntyy myös Michaelidesin perheen arvoituksesta: Andonis tajuaa jo lapsena ettei hänen vanhempiensa avioliitto ole onnellinen, ja kuulee äidin tehneen monta aborttia ennen kuin hän, kolmesta lapsesta nuorimmainen, sai syntyä. Arvoituksena pysyy myös, miltei kirjan loppuun asti, miksi perhe lähti Andonisin ollessa kolmivuotias kotiseudultaan Kyproksesta paljon ankeampiin oloihin Lontooseen, jossa he eivät tunteneet oikeastaan ketään, eivätkä tutustuneetkaan – siinä mitassa, että ensimmäisenä koulupäivänään Andonis tajuaa järkytyksekseen, ettei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hänelle sanotaan: hän on viettänyt siihenastisen elämänsä ylisuojelevan äidin hoteissa eikä ole oppinut mitään muuta kieltä kuin kreikkaa.

Karn kertoo paljon ihmissuhde- ja sitoutumisvaikeuksistaan, ja arvelee dysfunktionaalisen lapsuuskodin vaikuttaneen vahvasti asiaan – ja sen, ettei hän päässyt oikeastaan elämään minkäänlaisia normaaleja nuoruusvuosia, vaan hänet revittiin kiusatun koulupojan roolista suoraan varsin suljettua elämää viettäneeksi ammattimuusikoksi.

Karn ei salaile katkeruuttaan Japanin managereita tai näiden suosikkipojua David Sylviania kohtaan. Managereiden neuvosta yhtyeen yhdessä tekemien sävellysten tekijäksi merkittiin lähes aina pelkästään Sylvian, joten muut jäsenet eivät ole hyötyneet käytännössä lainkaan siitä, että Japan-levyjä on julkaistu uudelleen kerran toisensa jälkeen: rojaltit menevät kokonaan kappaleille ilmoitetuille tekijöille. Sylvian näyttäytyy tässä kirjassa muutenkin melkoisena välistävetäjänä ja oharimestarina, joka kaappaa kerran toisensa jälkeen yhdessä tehdyn työn oman yksityiskilpensä kiillottamiseen. Hankalaa Karnille tässä on, että hän ja Dave pysyivät kaiken tämän keskelläkin vanhoina ystävinä: jos kyse oli muusta kuin työstä ja musiikista, he tulivat oikein hyvin toimeen, ja Karn pystyi jopa antamaan anteeksi, että Dave ”kaappasi” hänen tyttöystävänsä.

(Jonkin verran musiikillistakin yhteistyötä silti onnistui: Davehan laulaa Karnin toisen soololevyn Dreams of Reason Produce Monsters kaksi laulettua biisiä, ”Buoyn” ja ”When Love Walks Inin”, jotka ovat kiistattomia helmiä Karnin vähän ailahtelevassa soolotuotannossa.)

Raha vaikuttaa vahvasti katkeruuteen: kirjan mukaan Karnilla ei mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin Japanin jälkeisenä(kään) aikana. Hän on ehkä jättiläinen meidän basistien mielestä, mutta muuten hänen suhteellisen eklektinen ja enimmäkseen instrumentaalimusiikkiin keskittynyt soolotuotantonsa on jäänyt aika pienen piirin iloksi. Tämä on merkinnyt sitä, että hän on joutunut tekemään paljon keikka- ja sessiomuusikon hommia sellaisissa hankkeissa joista ei välttämättä olisi muuten ollut kovinkaan innostunut. Tai eihän hän tunnu olleen kiinnostunut oikein mistään mitä hänelle tarjottiin tai ehdotettiin – hän tuntui olevan kauhistunut kaikesta. Iso syy oli epävarmuus oman osaamisen suhteen: paitsi että hän ei koskaan oppinut lukemaan nuotteja, hän ei ilmeisesti myöskään koskaan oppinut niiden sävelten nimiä, mitä hän soitti tai mitä hänen olisi haluttu soittavan. Loistava korva hänellä oli kyllä aina ollut: jo lapsena, koululaisorkesterin fagotistina, hän opetteli kaikki osuutensa korvakuulolta ja sama tyyli jatkui koko ammattilaisuran. Ura kuitenkin pysyi töyssyisenä ja heikosti tuottavana, ja useaan otteeseen musiikin tekeminen oli kokonaan katkolla.

(Herkullinen on kohtaus, jossa joksikin aikaa lapsuuden kotiseudulleen Kyprokselle muuttanut tuore isä Karn keskustelee talonsa remonttimiesten kanssa: käy ilmi, että turistisesongin aikaan nämä tienaavat leipäänsä muusikoina, ja arvelevat että ensi kaudella ehkä Karnillekin riittäisi töitä jonkun rantabaarin bändissä.)

Japan & Self Existence on poikkeuksellinen elämäkerta siinä suhteessa, ettei sen päähenkilöstä missään vaiheessa tullut suurta tähteä, joten musiikillinen ura pysyi loppuun asti hankalana sinnittelynä toimeentulon ja oman itsen kannalta mielekkään ilmaisun tarpeiden puristuksessa. Siinä suhteessa se on huomattavan realistista luettavaa kelle tahansa, jotka havittelevat musiikista itselleen uraa. Japan-yhtyeestä tai 1980-luvun alun musiikkikuvioista kiinnostuneille se on myös pakollista luettavaa. Karn oikoo myös lukuisia yleisiä harhaluuloja – Japanin (tulevat) jäsenet eivät esimerkiksi kouluaikoinaan meikanneet tai värjänneet tukkaansa, tämä ”tieto” on pelkkää managerien mainoshöpinää. Julkkisjuoruista kiinnostuneille mielenkiintoinen detalji on alle kaksikymppisen Karnin jonkin aikaa kestänyt suhde häntä parikymmentä vuotta vanhempaan David Bowien entiseen vaimoon Angieen.

(Brittiläinen) musiikkijournalismi saa kuulla kunniansa moneen kertaan, alkaen siitä kuinka Japanin teinipoikiin suhtauduttiin aluksi jonkinlaisena jälkijättöisenä glam/taiderockina, sitten New York Dolls -wannabeinä* ja lopulta 80-luvun alun ”New Romantics” -popparityylin esikuvina. Karn on katkera sille että David Sylvian sai vedettyä toimittajia kuin pässiä narussa ja vääristellä kaikkea Japaniin liittyvää miten halusi.†

Kokonaisuutena, kirjana, Japan & Self Existence toimii paljon paremmin kuin iso osa lukemistani (ja suomentamistani!) muusikkoelämäkerroista. Omakustannemaisuus näkyy tarkemman kustannustoimittajan työn puutteissa, esimerkiksi monia nimiä on kirjoitettu väärin. Mutta pääosin teksti kantaa erinomaisesti ja sujuvasti. Sitä kehtaa suositella.

Olin päässyt miltei kirjan loppuun ennen kuin huomasin edellisen omistajan kopioineen takakannen sisäpuolelle Mick Karnin kuolinuutisen, joka julkaistiin vain pari vuotta tämän kirjan jälkeen:

Hän oli kuollessaan vain kolmisen kuukautta vanhempi kuin minä olen nyt. Kirjansa lopussa hän tuntui suhtautuvan musiikilliseen uraansa enemmän tai vähemmän kuihtuneena, luovutettuna asiana, vaikka muutkaan ammatilliset pyrinnöt (kuvanveisto, psykoterapian opinnot) eivät tuntuneet menestyvän sen paremmin. Siinä suhteessa minä olen paljon paremmassa jamassa, ja toivottavasti pysynkin. Kirjailijan tulonmuodostus on kyllä ihan yhtä huteraa ja vähäistä kuin ei-tähtimuusikonkin. Mutta kyllä minä aion sinnitellä. Eikä minulla ole ainakaan vielä todettu minkäänlaista syöpää, joten ennuste on aika paljon parempi.

___
* No, tottahan on, että David Sylvianin ja Steve Jansenin taiteilijanimet ovat väännelmiä Sylvain Sylvainista ja David Johansenista, ainakin Karnin mukaan.
† Tehdessäni 1990-luvun puolivälissä puhelinhaastattelua Karn oli kuitenkin oikein ystävällinen ja mukava herrasmieshaastateltava, kutsuipa minua jopa moikkaamaan itseään kun hän tulisi Vanhalle ylioppilastalolle soittamaan Alicen taustabändin mukana (jossa olivat mukana myös Jansen ja Barbieri**). En kyllä tullut menneeksi, mutta luulen että hän olisi ymmärtänyt ujouteni, jos tuli asiaa ajatelleeksi tai edes muistaneeksi.
** Pikainen korjaus: kiertuebändissä olivat vain Jansen ja Karn. Barbieri oli kyllä soittanut Alicen aikaisemmalla levyllä.

Jack Bruce 1943–2014


Valitettavasti uutinen näyttäisi olevan totta. Basistipioneeri ja -legenda Jack Bruce on menehtynyt 71-vuotiaana.

Kuten lienen useaan kertaan todennut, minun kiinnostukseni bassonsoittoon lähti siitä kun päädyin – jälkijättöisesti vuonna 1980 – kuulemaan Creamin esikoisalbumia Fresh Cream. Kyseinen 1960-luvun lopun brittiläinen ”superbändi” – itse asiassa ensimmäinen kokoonpano josta tuota termiä käytettiin – oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin muodikasta tai katu-uskottavaa kuunneltavaa, mutta minuun se vetosi: jollakin tavalla kuulin trion vahvasti bluesvoittoisessa, rosoisessa ilmaisussa samaa mitä kuulin punkissa ja uudessa aallossa. Olen vieläkin sitä mieltä. Bruce oli bändin voimahahmo, basisti, pääasiallinen lauluntekijä ja laulusolisti, sillä kitaristi Eric Clapton alkoi siihen aikaan vasta löytää itseään laulajana ja biisinikkarina.

Olisin halunnut linkittää tähän postaukseen videon Brucen viimevuotisen Silver Rails -levyn päätösraidasta ”No Surrender”, mutta siitä ei näytä videota löytyvän. Saatte tyytyä toisen edesmenneen bluesrock-legendan Rory Gallagherin kanssa soitettuun mainioon tulkintaan Cream-klassikosta ”Politician”.

Gabriel García Márquez 1927–2014

Olen luultavasti kertonut ennenkin, kuinka tulin ostaneeksi divarista halvalla romaanin joskus 1980-luvun alkupuolella miettien että ”ei se varmaan ole kovin kaksinen, kun kirjailija kerran on saanut Nobel-palkinnon, mutta eipä se ollut kallis”. Taisin aloittaa sen lukemisen ratikassa, vähän hämmentyneenä siitä mitä luin. Kirjassa tapahtui kaikenlaista… outoa. Ei sillä tavalla kuin scifissä tai fantasiassa (joita olin kyllä lukenut ja digannut) vaan jotenkin toisin. Kirja vaikutti miltei täsmälliseltä historialliselta kuvaukselta pienestä kaupungista, jonka todellisuuteen mahtui kaikenlaista kummallista. Kesti pari lukua päästä kerrontaan sisään, mutta sitten koko romaani humahtikin miltei yhdeltä istumalta, koska en malttanut jättää sitä kesken. (Ei ratikassa, vaan kämpillä.) Lainasin kirjan pikkusiskolle joka tykkäsi siitä myöskin, ja huomautti että kirjassa on eräässä kohtaa viiden sivun mittainen virke. Minä en ollut sitä huomannut, se istui kerrontaan niin täydellisesti.

Muutamaa vuotta Sadan vuoden yksinäisyyteen törmäämisen jälkeen luin Kuulutetun kuoleman kronikan, joka vaikutti ehkä vieläkin vahvemmin. Tulin juuri ajatelleeksi, että oman Alas-romaanini rakenne, samojen tapahtumien kertominen eri ihmisten näkökulmasta ajallisesti ”väärässä” järjestyksessä, on luultavasti tämän lukukokemuksen rohkaisemaa. Pienoisromaani osoitti, että niin voi tehdä, jos tekee sen taiten.

Minulla on edelleenkin lukematta monta Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista – puhumattakaan ammottavista aukoistani muun latinalaisen Amerikan kirjallisuuden suhteen – mutta siltikään en voi olla laskematta häntä suureksi vaikuttajaksi siihen että kirjoitan, tai miten kirjoitan. Minä en kirjoita ns. maagista realismia – tai Muurahaispuu tavallaan oli sitä, kylläkin – mutta hän opetti minulle, että todellisistakin tapahtumista on joskus helpompaa kirjoittaa silloin kun niistä kirjoittaa toisella tavalla. Tietäisikö niin moni maailman kansalainen United Fruitin (nyk. Chiquita Brands International) järjestämistä toisinajattelijoiden joukkomurhista ellei olisi lukenut niistä ensin Macondoon sijoitettuna? Tuskin.

Lennä rauhassa, Gabriel García Márquez.

Yhdeksäntoista vuotta sitten

Kuten edellisessä viestissä kerroin, minulla oli Rumba-aikoinani tilaisuus tehdä puolituntinen puhelinhaastattelu viime perjantaina menehtyneestä musiikillisesta sankaristani J. J. Calesta. Tekstitiedosto ei ole enää tallella, mutta muutama vuosi sitten tulin skannanneeksi jutun kuvatiedostoksi. Tällaisia juttelimme hiljaisen mestarin kanssa kesällä 1994.

Juttu oli muuten vähällä jäädä tekemättä. Itse haastattelu sujui mukavasti ja tarkistin kyllä sen jälkeen, että keskustelutuokio oli tallentunut asianmukaisesti sanelukonekasetille. Koska jutulla ei ollut kiire, lähdin sitten lomalle purkamatta nauhaa. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi. En tiedä mitä nauhalle oli tapahtunut – yleensä kyllä säilytän ne huolellisesti – mutta kun parin viikon päästä kuuntelin sitä uudelleen, nauhalta kuului lähinnä kohinaa, ja muutama sana siellä täällä. Onneksi Calen kanssa puhuminen oli sen verran iso elämys, että pystyin näiden satunnaisten avainsanojen perusteella palauttamaan keskustelumme mieleen aika hyvin. Ja juttu syntyi sittenkin.