Kategoria: paikat

Ihan pian on Con

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Second line, jälleen kerran

Lentokentät ovat, ostelumielessä, viheliäisiä paikkoja. Kansainväliselle alueelle päästyä on (usein) runsaasti aikaa ja kahvilat ovat niin tylsiä ettei niissäkään viitsi loputtomiin notkua. Turvatarkastuksista sun muista selviämisen jälkeen vallitsee merkillisen irrallinen olotila, ja jos sattuu olemaan rahaa (tai luottokortilla tilaa), hihaan tarttuu helposti kaikenlaista. Kirjat ovat, onneksi, halvemmasta ja hyödyllisimmästä päästä, vaikka valikoima kentillä on yleensä kehnonlainen ja ostopäätökseen ei juurikaan tule käytettyä harkintaa.

Toisaalta tuntui oikein sopivalta ostaa Louis Armstrongin mukaan nimetyltä New Orleansin lentokentältä teos, joka käsittelee neworleansilaisia muusikoita, heidän kohtaloitaan ja tekemisiään kaupungissa, joka tuhoutui käytännöllisesti katsoen kokonaan elokuun 2005 Katrina-hirmumyrskyn ja – vieläkin pahemmin – sitä seuranneiden korruption ja kyvyttömyyden täyteisten pelastustoimien aikana.

Keith Spera on OffBeat– ja The Times-Picayune -lehtien toimittaja, ja Groove Interrupted: Loss, Renewal, and the Music of New Orleans (Picador 2011) perustuu osittain jälkimmäiseen lehteen kirjoitettuihin juttuihin, jota on sittemmin muokattu ja laajennettu. Spera oli aikanaan jakamassa Pulizer-palkintoa Times-Picayunen hurrikaaniuutisryhmän jäsenenä, ja ensi vilkaisulta tuntuu hieman likilaskuiselta kirjoittaa sitten kirja teemalla ”mitä nämä kuuluisat ja hyvin toimeentulevat muusikot tekivät Katrinan aikoihin” -teemalla.

Toisaalta: musiikki on nimenomaan New Orleansin kaupungin tapauksessa äärimmäisen keskeinen osa seudun identitettiä, ja muusikot ovat kaupungissa vähintään yhtä arvostettuja kunniakansalaisia kuin urheilijat jossain syrjäisemmillä kylillä. (Tähän tietysti vaikuttaa, ettei New Orleans Saints -joukkue ole koskaan pärjännyt amerikkalaisessa jalkapallossa mitenkään erityisen loisteliaasti – paitsi kerran.) Äärikonservatiivisen Louisianan ”saappaankärjessä” sijaitseva karibialainen sateenkaariparatiisi on aina vetänyt puoleensa monenkirjavaa luovaa väkeä muualta maailmasta. Toisaalta se on vetänyt puoleensa myös rikollisuutta, mikä osaltaan pahensi Katrinankin jälkiseurauksia, eivätkä menestyvä(kään) muusikkous ja rikollisuus ole aina sulkeneet toisiaan pois. Speran kirjassa käsitellyistä muusikoista Nevillen veljessarjan samettitenorilla Aaron Nevillellä on takanaan hyvinkin rankka päihde- ja vankilakierre, ja raptähti Mystikal vietti Katrinan ajan vankilassa kärsimässä kuuden vuoden tuomiota raiskauksesta ja kiristyksestä. (Mystikalin ja Neville-klaanin tiet sitä paitsi kohtasivat 1990-luvulla erittäin traagisissa olosuhteissa, kun Charles Nevillen pojanpoika murhasi Mystikalin isosiskon.) Päihteiden väärinkäyttö hallitsi myös Phil Anselmon elämää (joka, toisin kuin muut Panteran jäsenet, ei ollut kotoisin Teksasista vaan New Orleansista, jonne hän myös palasi yhtyeen hajoamisen jälkeen).

Kaikille Speran pienoiselämäkertojen muusikoista Katrina ei suinkaan ollut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pahin kriisi, ja joissakin tapauksissa menetykset olivat ainoastaan taloudellisia, kun myrsky ja tulvavesi tuhosivat koteja. (Useimmat kirjan muusikoista ovat sen verran varakkaita, etteivät taloudelliset menetykset sinänsä aiheuttaneet muun elämän katastrofia.) Clarence ”Gatemouth” Brown oli menehtymässä keuhkosyöpään jo ennen Katrinaa, samoin Aaron Nevillen vaimo. Antoine ”Fats” Domino tuntuu olleen käpertyneenä omaan miltei autistiseen kotirauhaansa jo kauan ennen myrskyä ja evakuointia. Pete Fountain ja Rebirth Brass Bandin Philip Frazier jatkoivat elämäänsä mahdollisimman vanhaan malliin myös raunioiden keskellä. Myös Alex Chiltonille Katrina tuntuu olleen vain pieni häiriö leppoisassa, mukavassa ja yksinkertaisessa (loppu)elämässä. Kaikille hirmumyrsky kuitenkin merkitsi eräänlaista arvioinnin paikkaa suhteessa tuhoutuneeseen kotikaupunkiin. Kaikki he päättivät pysyä lähiseudulla, kaikesta huolimatta, olivat he alkuaan sieltä kotoisin tai sinne muuttaneita, vaikka on täysin selvää ettei Katrina tule jäämään ainoaksi laatuaan.

Keith Spera on erinomainen kirjoittaja, ja Groove Interrupted miellyttävää luettavaa kaikille, joita (hyvin laaja-alainen) musiikki ja New Orleans kiinnostavat. Teos oli hyvä lukea nyt, muutama viikko New Orleansista paluun jälkeen, sillä moni sivuilla mainittu katu, paikka, klubi ja kulmakunta sijoittuu nyt sujuvasti päänsisäiselle kartalle. Kirja viittaa useaan otteeseen Tremé-televisiosarjaan jo siksikin, että monet Speran kuvaamat artistit esiintyivät tai vilahtivat sarjassa, joka samalla tavoin kuvaa kaupungin ja kaupunkilaisten selviämistä katastrofista (valtaosin) musiikin kautta. Sekä sarjassa että kirjassa pääosassa on lopultakin itse kaupunki – resuinen, rähjäinen ja riitaisa kollektiivi. Parviäly.

Tai toisaalta… miltei jokaisessa Speran pienoiselämäkerrassa vähintäänkin vilahtaa yksi nimi, joka tuntuu olevan tekemisissä ihan jokaisen kanssa, tukena ja turvana ja muusikkotoverina. Samainen herra nähtiin useaan otteeseen sarjassakin. Ehkä tämä kirja kertookin loppujen lopuksi Kermit Ruffinsista. Ehkä se pitäisi lukea uudelleen siltä kantilta.

.

Sukelluksia muualle

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Lauantaina Loviisaan

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Big Ben männikössä

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Jokakesäinen

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Preussin sydänmailla

Neljännen päivän suomennoksen valmistumisen jälkeen oli hyvä ottaa vähän etäisyyttä päättyneeseen työrupeamaan ja työpöytään pitämällä viikon mittainen työloma. Helsingin kirjailijat vuokraa kulttuuriyhdistys Särön residenssiasuntoa Berliinin Weddingin kaupunginosasta, ja paikka osoittautui oivaksi paikaksi viettää rentouttava ja ajatuksia(kin) herättelevä viikko.

Työnteon osalta matkan tarkoituksena oli jatkaa Hunanin lähdeaineistoon perehtymistä ja merkitä muistiin ideoita kirjaa varten, ja siinä suhteessa tavoitteet onnistuivat. Mietittävää, pohdittavaa ja luettavaa on edelleenkin runsaasti. Koska tulimme katsoneeksi jokusen Berliinin keskeisistä nähtävyyksistä jo edellisellä visiitillä kaupungissa kaksi vuotta sitten, tarkoituksena oli välttää visusti nähtävyyssuorittamista ja ottaa rennosti. Siihenkin tarkoitukseen kaupunki käy erinomaisesti. Muutamia mielenkiintoisia paikkoja tuli kuitenkin käytyä.

On jotenkin berliinimäistä että kaupungista löytyy lukemattomia pikkumuseoita, ja on jotenkin erittäin berliinimäistä että kaupungista löytyy esimerkiksi Ramones-museo. Kyseessä on oikeastaan vain kahvila-ravintola, jonka iso takahuone on täytetty vitriineillä täynnä valokuvia, lehtileikkeitä, keikkajulisteita ja muuta Ramones-memorabiliaa. Paikka kannattaa kokea asiaankuuluvan rennon ja nostalgisen tunnelman, ei niinkään itse näyttelyesineiden vuoksi.

Vain vähän itse Berliinin pohjoispuolelta löytyy paljon suurempi ja vakavampi kohde: Sachsenhausenin keskitysleirimuseo. Kyseinen laitos perustettiin aikoinaan eräänlaiseksi mallilaitokseksi, jossa koulutettiin SS-miehiä muiden ja (vieläkin) suurempien laitosten käyttöön. Sachsenhausen ei ollut varsinainen tuhoamisleiri – vaikka joukkomurhaaminen kuului senkin toimenkuvaan – vaan enemmistöä vangeista käytettiin pakkotyöhön mm. Heinkelin lentokonetehtaalla. Natsit olivat sitä mieltä, ettei naisia voinut mitenkään laittaa tehtaisiin töihin miesten lähdettyä rintamalle – kuten tehtiin useimmissa muissa maissa – vaan sota- ja muu teollisuus pyöri keskitysleirien orjavoimin. Ilmeisesti näille neropateille ei juolahtanut mieleen, etteivät vastentahtoiset hienomekaanikot todellakaan tuottaneet laadukasta jälkeä edes kuolemanrangaistusten uhalla.

Keskitysleirin keittiön kellarista – siellä pestiin vankien pääravinto, enemmän tai vähemmän pilaantuneet juurekset – löytyi liuta vaikuttavia seinämaalauksia, yhtenäisestä tyylistä päätellen saman tekijän tuottamia. Nettiselailun perusteella tekijä on ollut Hans Fischerkösen, elokuva-animaattori, joka suljettiin leirille vasta natsiunelmien onnellisesti romahdettua.

Sachsenhausenin tarina ei nimittäin päättynyt Saksan antautumiseen toukokuussa 70 vuotta sitten, vaan itäisen Saksan miehittänyt Neuvostoliitto käytti hyväkseen valmista leiritekniikkaa ja alkoi sulkea laitokseen omia epähenkilöitään seuraavien viiden vuoden ajan. Saksan Demokraattisen tasavallan ensimmäisen vuosikymmenen ajan leiri oli autiona, kunnes siitä alettiin rakentaa fasismin vastaisen taistelun monumenttia massiivisine, puna-armeijaa kunnioittavine muistopatsaineen. Monumentissa kyllä muistetaan mainita minkä maiden kansalaisia leirille raahattiin ja siellä tapettiin, mutta kartetaan hyvin selvästi mainitsemasta mitään etnisiä tai sukupuolivähemmistöryhmiä, jotka vankien joukossa olivat yliedustettuina: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, toisinajattelijoita…

Ehkä opettavaisin osuus isossa ilmaismuseossa on sen ympäristö: Sachsenhausen sijaitsee melkein keskellä Oranienburgin hyvinvoivaa, porvarillista, kaunista ja hiljaista pikkukaupunkia, jonka leppoisa elämä ulottuu aivan pakkolaitoksen muureille saakka. Niin oli myös 80 vuotta sitten.

Päälimmäinen tunnelma leirimuseosta lähtiessä oli hiljainen suru. Suru siitä, mitä kaikkea ihmiset saadaan tekemään ja sietämään sellaisilla kauniilla käsitteillä kuin ”isänmaallisuus” ja uskottelemalla heille, että heidän (mahdolliset) ongelmansa ovat jonkun salaliiton aikaansaannosta.

Hieman samankaltaista surua oli ilmassa myös seuraavana päivänä Berliinin perinteikkäässä Museum für Naturkundessa. Isä vei meitä lapsia monituiset kerrat Helsingin Eläinmuseoon, mutta en ole lapsuuteni jälkeen ollutkaan paikassa, jossa on näin paljon täytettyjä eläimiä. Niissä on jotakin perin surullista.

Museon surullisin tila oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ”Märkähuone”, jonne on koottu lukemattomia näytteitä eri puolilta maailmaa kerätyistä merieläimistä. Kalat, äyriäiset ja muut on pyydystämisen jälkeen sullottu lasipurkkiin viettämään iäisyyttään säilöntäaineliuoksessa.

Tällä käsittelyllä eläinten muoto ja rakenne säilyvät, mutta värit ja olemus katoavat. Nämä kokoelmat ovat olleet erittäin tärkeitä biologian ja evoluution tutkimukselle – tämä oli vuosisatoja ainoa tapa saada eläimet säilymään tutkittavassa kunnossa päivää pidemmän ajan – mutta silti tässä ruumiskokoelmassa on samaa nimettömien ja puolustuskyvyttömien uhrien tahallisen nöyryyttämisen tuntua kuin Sachsenhausenissa. Ehkä mielikuva olisi ollut toisenlainen, jos olisimme käyneet Luonnontieteen museossa ennen keskitysleiriä? En tiedä.

Museossa on toki muutakin. Suuren keskussalin täyttävissä jurakautisissa luulöydöissä on täytettyjä ja säilöttyjä nykyeläimiä enemmän arvokkuutta, ehkä siksi että niiden alkuperäiset omistajat ovat menehtyneet toistasataa miljoonaa vuotta sitten ”luonnollisesti” – mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Brachiosaurus tosin pystyy olemaan arvokas jo silkalla koollaan.

Museon kaikkein tunnetuin fossiili on kuitenkin omassa eriössään salin sivulla ja se on pieni, alle metrin korkuinen painauma kivisessä pinnassa: maailman parhaiten säilynyt Archaeopteryx lithographica, tai ”liskolintu”, kuten näitä eläimiä kutsuttiin niissä paleontologian populaarikirjoissa mitä minä lapsena ahmin. Tämä ja pari muuta lajin jäännöstä paljastivat, että nykyajan linnut ja kauan sitten kadonneet hirmuliskot ovat todennäköisesti varsin läheistä sukua, ja että höyhenpeite ja lentotaito kehittyivät ennen varsinaisten lintujen kehittymistä.

Olen nähnyt valokuvia tästä fossiilista kymmenvuotiaasta lähtien, ja sen näkeminen lopulta oikeasti ja livenä oli hieno pieni hetki.

Viikko kului nopeasti, ja tuntui että matkan aikana tuli kaikista näkemissuorittamispaineiden välttelystä huolimatta tuntu, että olisi pitänyt käydä katsomassa paljon enemmän asioita – eikä vain siksi, että mainiot kämppiksemme Laura ja Pilvi tuntuivat näkevän joka ikinen päivä jotakin kiinnostavaa ja elämyksellistä. Berliini on monessa suhteessa vaikuttava kaupunki: sen historia on monipolvisempi ja -kerroksisempi kuin useimmilla maailman suurkaupungeilla, ja siitä on tullut hämmentävä, riemastuttava ja ajatuksia herättävä monikerroksinen, -kulttuurinen ja -mutkainen kokonaisuus, jotakin aivan muuta kuin mitä yleensä liitetään sitä ympäröivän alueen nimestä johdettuun ”preussilaisuus”-sanaan. Siitä on kasvanut kaupunki, jonka vaiheisiin ja eri puoliin pitäisi perehtyä paljon paremmin. Onneksi siihen on hyvät mahdollisuudet muutenkin kuin vain siksi, että residenssiasunto on vuokrattavissa toistamiseenkin.

Ohi on taas con

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.